Suomalainen ruokakulttuuri jaetaan perinteisesti itäiseen, läntiseen ja pohjoiseen ruokakulttuurialueeseen. Kaikilla näillä alueilla on omat ominaispiirteensä, mutta myös yhtäläisyydet. Etelä- ja Länsi-Suomi kuuluvat läntiseen ja Itä- ja Pohjois-Suomi itäiseen kulttuurialueeseen.

Läntisellä kulttuurialueella saatiin vaikutteita Länsi-Euroopasta ja idässä slaavilaisesta ruokakulttuurista. Tyypillisin ero kulttuurialuejaosta on Länsi- ja Itä-Suomen erilaiset uunityypit ja niiden vaikutus leipäperinteeseen. Itä-Suomessa leivinuunilla lämmitettiin tupa päivittäin ja se mahdollisti laajan piirakkaperinteen syntymisen. Länsi-Suomessa tupa lämmitettiin pääasiassa takalla. Leivinuunia lämmitettiin vain muutamia kertoja vuodessa leivontapäivinä: kun uuni lämmitettiin, reikäleipiä leivottiin suuri määrä kerralla.

Leivät kuivattiin leipähäkeissä ja säilytettiin orsilla katon rajassa.

Länsi-Suomessa leivottiin imellettyä leipää, joka oli tuntematon Itä-Suomessa.

Suomalaisen ruokakulttuurin kehittymiseen vaikutti ylempien sosiaaliluokkien vaurastuminen, joka mahdollisti ulkomailta tuotujen elintarvikkeiden hankinnan. Uudet eurooppalaiset vaikutteet monipuolistivat ruokakulttuuria. Kartanoissa ja pappiloissa puutarhaviljelyyn panostettiin uusien lajien myötä.

Suomen itsenäistymisen jälkeen pyrittiin ruokataloudessa omavaraisuuteen. Raaka-ainevalikoiman monipuolistuminen liittyi maanviljelyksen ja puutarhanhoidon kehitykseen. Maanviljelysseurat ja neuvontajärjestöt kouluttivat ja kannustivat viljelijöitä monipuolisempaan ruoantuotantoon.

Neuvontajärjestöjen, kuten Marttaliiton sekä Maa- ja kotitalousnaisten, neuvontatyö alkoi puutarha- ja ravitsemusneuvonnalla, jonka tarkoituksena oli monipuolistaa ruokavaliota ja innostaa monipuoliseen raaka-aineiden ja ruoanvalmistusmenetelmien käyttöön. Puutarhaneuvontaan sisältyi säilöntä- ja ruoanvalmistusneuvontaa. Kasvisten, kuten kaalin, porkkanan, punajuuren ja sipulin, viljely ja käyttö yleistyi kotitalouksissa neuvonnan ansiosta. Puutarhoissa yleistyivät myös viinimarjat ja omenapuut.

Geenivarallisesti on merkittävää, että vielä sodan jälkeen kasveja hankittiin maaseudulla usein jakamalla ystävien ja sukulaisten kesken. Nämä kasvit ovat olleet vuosikymmeniä käytössä ja siten geenivaroja (kestäviä ja käyttökelpoisia, monimuotoisia, jos samasta lajista on ollut viljelyksessä ominaisuuksiltaan erilaisia kasvikantoja).
Esimerkiksi ryvässipuli, joka jakosipulina jakautuu jopa 16 uudeksi sipuliksi ja näin osa sadosta voitiin säilyttää seuraavan kevään istutuksiin. Samoin maalaistaloissa saattoi olla edelliseltä sukupolvelta periytyneet perunalajikkeet: jokin varhaisperunalajike, kiinteä ja jauhoinen perunalajike. Nämä ovat olleet usein maatiaisperunalajikkeita, jotka ovat levinneet Suomessa.

Ruokakulttuurin muutokseen vaikutti osaltaan myös elintason nousu, muuttoliike maalta kaupunkeihin sekä naisten siirtyminen työelämään. Elintason nousun myötä muuttoliike kaupunkeihin katkaisi omavaraistalouteen perustuvan ruokaperinteen ja naisten siirtyminen työelämään vähensi ruoanvalmistukseen käytettävää aikaa ja muutti ruoanvalmistustapoja. Aikaa vaativien ruokalajien valmistaminen väheni, itse leivotun leivän sijasta leipä ostettiin kaupasta. Naisten siirtyminen työelämään karsi ensimmäisenä perinteisten, suuritöisten ruokien valmistusta kotioloissa.