Ahlman geenivarojen säilyttäjänä
Ahlmanin esittely
Ahlman on Pirkanmaalla toimiva oppilaitos, joka koulutuksen järjestämisen ohella tarjoaa myös monenlaisia palveluita: raakamaidon ja omien meijerituotteiden myyntiä, lähiruokamyymälän, ravintolapalveluita, pieneläinklinikan, sekä kokous- juhla- ja majoitustilojen vuokrausta. Ahlmanin ammattiopistosta on mahdollista valmistua eläintenhoitajaksi, kokiksi, tarjoilijaksi, matkailupalvelujen tuottajaksi ja puutarhuriksi. Aikuiskoulutuksena voi suorittaa floristin, tuotantoeläinten hoidon, erä- ja luonto-oppaan, yrittäjän, eläintenhoitajan ja puutarhatalouden tutkintoja. Ahlmanilla on tarjolla myös valikoima erilaisia lyhytkursseja liittyen mm. luonnontuotteiden keräämiseen ja käsittelyyn, viheralaan, eläintenhoitoon ja ruoanvalmistukseen.
Oppilaitos on sijainnut nykyisellä paikallaan Tampereen Koivistonkylässä vuodesta 1908. Ahlmanin pihapiiriin kuuluu monia eri-ikäisiä ja erilaisissa käyttötarkoituksissa olevia rakennuksia. Päärakennuksen "Kartanon" nykyinen ulkoasu on vuodelta 1930, jolloin valmistui sen aikaisen maamieskoulun laajennus. Opetusmaatilan ja -puutarhan yli satavuotisen historian kautta Ahlman on tärkeä osa Tampereen kaupunkia. Ahlmanin sijainti kaupunkialueen keskellä muistuttaa kaupunkilaisia maaseudun ja -talouden merkityksestä ja samalla maatila lehmineen toimii monille myös virkistyksen tuojana.
Oppilaitos on sijainnut nykyisellä paikallaan Tampereen Koivistonkylässä vuodesta 1908. Ahlmanin pihapiiriin kuuluu monia eri-ikäisiä ja erilaisissa käyttötarkoituksissa olevia rakennuksia. Päärakennuksen "Kartanon" nykyinen ulkoasu on vuodelta 1930, jolloin valmistui sen aikaisen maamieskoulun laajennus. Opetusmaatilan ja -puutarhan yli satavuotisen historian kautta Ahlman on tärkeä osa Tampereen kaupunkia. Ahlmanin sijainti kaupunkialueen keskellä muistuttaa kaupunkilaisia maaseudun ja -talouden merkityksestä ja samalla maatila lehmineen toimii monille myös virkistyksen tuojana.
Pirkanmaan perinnepiha
Pirkanmaan perinnepiha on Ahlmanin oppilaitoksen yhteydessä sijaitseva näyttelypuutarha, jossa säilytetään ja esitellään maakunnan perinnekasveja. Perinnepiha toimii oppimisympäristönä Ahlmanin opiskelijoille ja on tämän lisäksi vapaassa käytössä vierailijoille ja perinteisistä puutarhakasveista kiinnostuneille matkailijoille. Puutarhassa on tällä hetkellä noin 200 eri kasvilajia, ja kokoelmaa täydennetään jatkuvasti. Perinnepihan viralliset avajaiset pidettiin vuonna 2014.
Perinnekasveiksi määritellään sellaiset puutarhakasvit, jotka ovat syntyneet ilman varsinaista kasvinjalostusta luonnonolosuhteiden ja yksittäisten viljelijöiden tekemien valintojen seurauksena. Myös vanhojen kauppalajikkeiden katsotaan lukeutuvan perinnekasveihin, sillä pitkän viljelyhistoriansa kautta ne ovat sopeutuneet paikallisiin olosuhteisiin. Pirkanmaan perinnepihan kasvien valinnan kriteerinä on, että niiden tulee olla kasvanut pirkanmaalaisilla pihoilla vähintään 1950-luvulta. Perinnepihan kaikki kasvit ovat puutarhaharrastajien lahjoittamia ja peräisin paikallisten kartanoiden, maalaistalojen, omakotitalojen, kesähuviloiden ja siirtolapuutarhamökkien puutarhoista. Kasvien kautta Pirkanmaan perinnepihalla säilytetään myös paikallista puutarhahistoriaa. Usein kasveihin liittyy tarina siitä, mistä kasvi on saatu, miten sitä on käytetty tai kuinka kasvia on kuljetettu suvun tai perheen mukana asuinpaikasta toiseen.
Puutarhojen perinnekasvit ovat Suomessa kansallinen suojelukohde osana biodiversiteetin suojelua. Pirkanmaan perinnepihan toiminnan yhtenä tärkeänä tavoitteena on nostaa esille perinnekasvien käyttökelpoisuus myös tämän päivän puutarhoissa. Perinnekasvien hyviä ominaisuuksia ovat kestävyys, vaatimattomuus ja helppohoitoisuus. Lisäksi niillä on kulttuurihistoriallista merkitystä, joten ne sopivat hyvin perinteisten rakennusten ympäristöön. Hankaluutena on se, että pelkkä laji ei tee kasvilajista perinnekasvia, vaan lajin kanta. Ollakseen perinnekasvi, lajin on oltava vanhaa suomalaista kantaa. Vanhaa kantaa olevia perinnekasveja ei välttämättä löydä taimistoilta tai puutarhamyymälöistä, vaan niiden etsiminen voi parhaimmillaan olla monivivahteista salapoliisityötä.
Monien vanhojen kasvien ja kasvikantojen olemassaolo on vaarantunut viimeisten vuosikymmenien kuluessa. Uusien jalostettujen kasvilajikkeiden määrä on lisääntynyt voimakkaasti ja usein niitä on hankitaan kotipihoihin vanhojen kasvien tilalle. Lisääntynyt muuttoliike on aiheuttanut sen, että monet vanhat pihat ovat jääneet vaille hoitoa, jolloin on menetetty kasveja ja niihin liittyvää historiatietoa. Perinnekasveja uhkaa myös puutarhanhoidossa tapahtunut kulttuurinen muutos: koristekasvit halutaan ostaa suurilta taimi- ja siementuottajilta, eikä vanha tapa lisätä ystävien ja tuttujen kasveja enää ole voimissaan.
Perinnekasveiksi määritellään sellaiset puutarhakasvit, jotka ovat syntyneet ilman varsinaista kasvinjalostusta luonnonolosuhteiden ja yksittäisten viljelijöiden tekemien valintojen seurauksena. Myös vanhojen kauppalajikkeiden katsotaan lukeutuvan perinnekasveihin, sillä pitkän viljelyhistoriansa kautta ne ovat sopeutuneet paikallisiin olosuhteisiin. Pirkanmaan perinnepihan kasvien valinnan kriteerinä on, että niiden tulee olla kasvanut pirkanmaalaisilla pihoilla vähintään 1950-luvulta. Perinnepihan kaikki kasvit ovat puutarhaharrastajien lahjoittamia ja peräisin paikallisten kartanoiden, maalaistalojen, omakotitalojen, kesähuviloiden ja siirtolapuutarhamökkien puutarhoista. Kasvien kautta Pirkanmaan perinnepihalla säilytetään myös paikallista puutarhahistoriaa. Usein kasveihin liittyy tarina siitä, mistä kasvi on saatu, miten sitä on käytetty tai kuinka kasvia on kuljetettu suvun tai perheen mukana asuinpaikasta toiseen.
Puutarhojen perinnekasvit ovat Suomessa kansallinen suojelukohde osana biodiversiteetin suojelua. Pirkanmaan perinnepihan toiminnan yhtenä tärkeänä tavoitteena on nostaa esille perinnekasvien käyttökelpoisuus myös tämän päivän puutarhoissa. Perinnekasvien hyviä ominaisuuksia ovat kestävyys, vaatimattomuus ja helppohoitoisuus. Lisäksi niillä on kulttuurihistoriallista merkitystä, joten ne sopivat hyvin perinteisten rakennusten ympäristöön. Hankaluutena on se, että pelkkä laji ei tee kasvilajista perinnekasvia, vaan lajin kanta. Ollakseen perinnekasvi, lajin on oltava vanhaa suomalaista kantaa. Vanhaa kantaa olevia perinnekasveja ei välttämättä löydä taimistoilta tai puutarhamyymälöistä, vaan niiden etsiminen voi parhaimmillaan olla monivivahteista salapoliisityötä.
Monien vanhojen kasvien ja kasvikantojen olemassaolo on vaarantunut viimeisten vuosikymmenien kuluessa. Uusien jalostettujen kasvilajikkeiden määrä on lisääntynyt voimakkaasti ja usein niitä on hankitaan kotipihoihin vanhojen kasvien tilalle. Lisääntynyt muuttoliike on aiheuttanut sen, että monet vanhat pihat ovat jääneet vaille hoitoa, jolloin on menetetty kasveja ja niihin liittyvää historiatietoa. Perinnekasveja uhkaa myös puutarhanhoidossa tapahtunut kulttuurinen muutos: koristekasvit halutaan ostaa suurilta taimi- ja siementuottajilta, eikä vanha tapa lisätä ystävien ja tuttujen kasveja enää ole voimissaan.
Suomenkarjan geenipankki
Ahlmanin opetusnavetta on vuodesta 2008 toiminut suomenkarjan elävänä geenipankkina. Säilytyksen kohteena on suomenkarjan kolmesta rodusta kaksi: kokonaan ruskea länsisuomenlehmä sekä itäsuomenlehmä eli kyyttö, jolle on tunnusomaista valkoinen juova selässä. Karjassa on myös muutama pohjoissuomenlehmä, jotka ovat yleensä kokonaan valkoisia, mustaturpaisia ja -korvaisia. Karjan lukumäärä on tällä hetkellä noin 90 eläintä, joista noin puolet on lypsäviä. Ahlmanin tavoitteena on säilyttää lehmien geenipohjaa, jalostaa karjaa tuotantoeläiminä ja tehdä suomenkarjaa ja siitä saatavia tuotteita tunnetuksi.
Ahlmanin opetusnavetan historia kuvaa samalla myös yleistä suomenkarjan määrän kehitystä ja karjatalouden muutosta Suomessa. Suomenkarja oli 1950-luvulle saakka maassamme yleisin nautarotu, ja myös Ahlmanin navettaa asuttivat aina 1960-luvulle saakka länsisuomenkarjan lehmät. Suomenkarjan määrän dramaattinen väheneminen tapahtui 50- ja 60-luvuilla, kun erityisesti omavaraistalouteen ja pienviljelyyn soveltunut suomenkarja joutui väistymään suurituottoisempien tuontirotujen tieltä. Ahlmanilta viimeinen länsisuomenlehmä lähti vuonna 1975 ja tämän jälkeen navetassa oli yli 20 vuoden ajan vain friisiläis- ja ayrshirelehmiä.
Suomenkarjan rotujen säilytykseen alettiin heräillä 1980-luvulla, jolloin itä- ja pohjoissuomenkarjat olivat jo päätyneet sukupuuton partaalle. Alkuperäisrotujen katoaminen olisi merkinnyt jalostukselle tärkeän geneettisen vaihtelun menettämistä sekä lehmiin liittyvän kansallisen kulttuuriperinnön katoamista. Tänä päivänä suomenkarjan määrä on eri toimenpitein saatu nousemaan, vaikkakin se muodostaa edelleen hyvin pienen osan karjakannasta. Ahlmanille suomenlehmät palasivat juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Suomalaisilla lehmäroduilla on potentiaalia erityisesti erikoistuotteiden valmistuksessa ja esim. maisemanhoidon ja matkailun parissa.
Ahlmanin opetusnavetan historia kuvaa samalla myös yleistä suomenkarjan määrän kehitystä ja karjatalouden muutosta Suomessa. Suomenkarja oli 1950-luvulle saakka maassamme yleisin nautarotu, ja myös Ahlmanin navettaa asuttivat aina 1960-luvulle saakka länsisuomenkarjan lehmät. Suomenkarjan määrän dramaattinen väheneminen tapahtui 50- ja 60-luvuilla, kun erityisesti omavaraistalouteen ja pienviljelyyn soveltunut suomenkarja joutui väistymään suurituottoisempien tuontirotujen tieltä. Ahlmanilta viimeinen länsisuomenlehmä lähti vuonna 1975 ja tämän jälkeen navetassa oli yli 20 vuoden ajan vain friisiläis- ja ayrshirelehmiä.
Suomenkarjan rotujen säilytykseen alettiin heräillä 1980-luvulla, jolloin itä- ja pohjoissuomenkarjat olivat jo päätyneet sukupuuton partaalle. Alkuperäisrotujen katoaminen olisi merkinnyt jalostukselle tärkeän geneettisen vaihtelun menettämistä sekä lehmiin liittyvän kansallisen kulttuuriperinnön katoamista. Tänä päivänä suomenkarjan määrä on eri toimenpitein saatu nousemaan, vaikkakin se muodostaa edelleen hyvin pienen osan karjakannasta. Ahlmanille suomenlehmät palasivat juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Suomalaisilla lehmäroduilla on potentiaalia erityisesti erikoistuotteiden valmistuksessa ja esim. maisemanhoidon ja matkailun parissa.