Vastuualueenamme ovat Suomen kannalta merkittävät, hyvin olosuhteisiimme sopeutuneet viljelykasvien geenivarat. Kansallinen kasvigeenivaraohjelma on perustanut kasviryhmäkohtaisia työryhmiä päättämään siitä mitkä kasvikannat tulee ottaa pitkäaikaissäilytyksen piiriin. Ryhmät on perustettu peltokasveille, hedelmille ja marjoille, vihanneksille, yrteille ja rohdoksille sekä viherrakentamisen kasveille.

Säilytyksen perusteena voi olla se, että lajike on jalostettu Suomessa. Se voi myös olla tiettävästi suomalainen maatiaiskanta, joka on syntynyt ennen varsinaista kasvinjalostusta luonnon olosuhteiden ja viljelijän tekemän valinnan seurauksena. Säilytysperuste voi olla myös joku kasvikannan sisältämä erityinen ominaisuus, kuten taudinkestävyys, hyvä maku tai hyvä rakenne. Perusteena voi lisäksi olla se, että kasvikanta on suomalaisille kulttuurihistoriallisesti arvokas ja siitä on mainintoja ja kuvauksia alan suomalaisessa kirjallisuudessa. Perusteeksi riittää myös se, että kasvikanta on osoitettu geneettisen monimuotoisuuden kannalta arvokkaaksi, eli se lisää merkittävällä tavalla jo olemassa olevan kokoelman monimuotoisuutta. Geneettiset etäisyydet voidaan todentaa DNA-analyysein. Kasvien ominaisuuksista saadaan tietoa vertailevien kenttäkokeiden avulla.

Kasvigeenivarojen säilytyspaikkoja ovat geenipankit ja kenttäkokoelmat. Niissä kasveja voidaan säilyttää siemeninä, elävinä kasveina, solukkoviljelminä, tai kylmä- eli kryosäilytyksessä pelkkinä kasvupisteinä tai lepotilaisina silmuina. Säilytys tapahtuu kontrolloiduissa olosuhteissa. Kasvigeenivarojen säilymistä voidaan edistää myös kannustamalla niiden pitämistä viljelyssä. Tällöin puhutaan viljelyllä suojelusta. Kasvigeenivarojen suojelussa tarvitaan toisiaan täydentäviä ja vaihtoehtoisia säilytysmenetelmiä, jotta voidaan taata säilytyksen varmuus ja tuoda kasvilajikkeita eri käyttäjien ulottuville.