Verkkolehti SYTYKE

ILMOITUSTAULU

Psykiatria on yhteiskunnan peili. Kirjailija, psykiatri Claes Andersson haastattelussa

Claes Anderssonille psykiatria on yhteiskunnan peili – näin katatoniset oireet katosivat

Kohtaamiset potilaiden kanssa ovat vaikuttaneet myös työhön kirjailijana, Andersson myöntää.

Claes Andersson inhimillisti psykiatrista hoitoa, mutta uskaltautui itse terapiaan vasta pitkän jahkailun jälkeen.
Kun ihminen särkyy ajatukset kaikkoavat hänestä

kuin kohmeiset varpuset.

Siemenet valuvat hänestä ja hän kovertuu tyhjäksi.

Se käy niin hitaasti, ettei hänen äitinsäkään ehdi

huomata mitään.

Näin kirjoittaa runoilija Claes Andersson, 79, mielisairaudesta kokoelmassaan Runoja meren pohjalta (1996).

Andersson tunnetaan kirjailijana ja poliitikkona, mutta ei pidä unohtaa, että hän on tehnyt työuran myös psykiatrina.

Ja kun psykiatri Andersson sanoo saman asian kuin runoilija Andersson, niin se kuuluu näin:

”Psykiatri Asser Stenbäckin mukaan mielisairaus on egon dis­integraatio, ja se on minusta melko hyvä määritelmä.”

Psykoosissa ihminen ei pysty erottamaan, mikä ärsyke tulee ulkoa ja mikä sisältäpäin, selittää Andersson.

”Psyyken tunteita ja ärsykkeitä säätelevä termostaatti on silloin häiriytynyt”, hän sanoo.

Andersson aloitti ensimmäisessä työpaikassaan Tammisaaren keskusmielisairaalan osastolääkärinä vuonna 1963. Hän oli tuolloin 26-vuotias.

”Mielisairaala oli hyvin kiehtova paikka monessakin mielessä. Sieltä puuttui kokonaan tyhjänpäiväinen puhe”, sanoo Andersson ja nojautuu tuolissaan taakse päin.

Hän istuu ruokapöytänsä päässä Helsingin Jätkäsaaressa, korkeista ikkunoista näkyy Ruoholahden kattojen yli luoteeseen.

Jossain puitten takana on Lapinlahden sairaala.

”Viihdyin parhaiten Tammisaaren keskusmielisairaalan suljetulla osastolla, jossa oli kaikkein huonokuntoisimpia potilaita. Monet heistä olivat kroonikoita”, sanoo Andersson.

Suljetun osaston teeskentelemättömässä ilmapiirissä oli jotain hyvin antoisaa.

”Menin sinne usein etenkin silloin, kun tunsin itseni väsyneeksi ja kyllästyneeksi ja halusin levätä.”

Andersson ymmärsi melko pian, mitä sairastuneet toivoivat psykiatriltaan.

”He halusivat tulla kuulluiksi ja ymmärretyiksi. He halusivat, että joku viimeinkin suhtautuu heihin ystävällisesti ja myötämielisesti.”

Vaikka Claes Andersson ei ole aktiivisesti harjoittanut psykiatrintointaan sitten 1980-luvun lopun, hän seuraa alaansa edelleen tiiviisti. Etenkin, kun myös puoliso Katriina Kuusi on ammatiltaan psykiatri.

Työ itsessään ei ole juuri muuttunut, sanoo Andersson.

Esimerkiksi käytetyt lääkkeet ovat pääosiltaan samoja – tosin niiden varaan lasketaan yhä suurempi osa potilaan hoidosta.

”Nykyään aivokemia on ottanut hegemonian hoidossa”, sanoo Andersson. ”Systeemi ei ollut aiemmin niin fiksoitunut lääkkeiden tarjoamaan mahdollisuuteen. Oli hyvin paljon keskusteluhoitoja, toiminta- ja perheterapiaa ja sen sellaista.”

Suurin muutos on tapahtunut psykiatristen sairaansijojen määrässä, sanoo Andersson – ja hänestä suunta on oikea, vaikka avohoidon toteutus onkin riittämätön.

1960-luvun lopussa Suomessa oli maailman toiseksi eniten mielisairaalapaikkoja väestön lukumäärään suhteutettuna, noin 20 000 sairaansijaa.

Vuonna 2010 sama luku on hädin tuskin 4 000.

”Tammisaaren keskusmielisairaalassa oli siellä ollessani 600 potilasta ja heitä hoiti kolmesta neljään psykiatria”, sanoo Andersson.

1960-luvulla prosentti väestöstä sairastui skitsofreniaan, mutta tavallisin hoidon syy oli neuroottinen masennus. Potilaita hoidettiin lääkkeillä, sähköshokeilla ja erilaisin terapioin ja keskusteluhoidoin.

”Nyt, jos neuroottista masennusta ilmenee, siihen yhdistyy yleensä persoonallisuushäiriö ja jonkinlainen addiktio.”

Skitsofreniaan ei enää sairastuta yhtä usein, eikä kukaan ei tiedä, miksi niin on. Andersson arvelee, että mielenterveyden häiriöt ehkä tunnistetaan ja niitä hoidetaan herkemmin, ja siksi vain harva on hoitoon tullessaan yhtä huonokuntoinen kuin 1960-luvulla.

Aivojen tutkimukseen satsataan nykyään paljon lääketehtaitten rahaa, sanoo Andersson. Se on johtanut lääkkeiden kehittämiseen sellaisiinkin psyykkisiin tiloihin, joita on tähän asti pidetty normaaliin inhimillisyyteen kuuluvina.

”USA:ssa yritetään saada diagnostiikkaan esimerkiksi ujous”, sanoo Andersson.

”He eivät tiedä, mitä tekevät.

Hänen itkunsa ei kuulu enää, kyyneleet ovat jäätyneet

kiinni hänen menneisyyteensä.

Eikä hän ole kukaan.

Me huomaamme sen vasta kun hänen silmänsä ovat

poissa, katse hyytynyt.

Opiskeluajalta 1960-luvun alusta Anderssonin mieleen on painunut eräs luento.

Professori kutsui sisään keski-ikäisen naisen.

Tässä meillä on tyypillinen esimerkki skitsofreenisesta katatoniasta, sanoi professori, tarttui naista käsivarresta ja nosti sen ylös.

Naisen käsi jäi jäykkänä ilmaan.

Nyt pistän tämän neulan hänen selkäänsä, sanoi professori, näette, että hän ei reagoi mitenkään.

Anderssonia ja montaa muuta nuorta psykiatrian opiskelijaa tilanne kuohutti.

”Noihin aikoihin potilaita kohdeltiin tietoisen julmasti.”

1960-luvun psykiatrinen kulttuuri oli hyvin diagnostinen ja esineellistävä, sanoo Andersson. Inhimillisen samankaltaisuuden tunnustamista potilaan kanssa välteltiin piiloutumalla lääkärin auktoriteetin taakse.

Nyt sellainen ei Anderssonin mukaan tulisi kuuloonkaan. Jos lääkäri haluaa ymmärtää potilasta, hänen pitää tunnistaa sama paikka omassa psyykessään ja tutkia sitä, hän sanoo.

”Psykiatri Martti Siiralan perusajatus on, että sairaus on aina viesti. Se on tapa kertoa jotain ympäristölle.”

”On tärkeää ymmärtää, mikä merkitys sairaudella on tälle ihmiselle.”

Kun Claes Andersson aloitti uransa, oli rutiinia kohdata sairaalassa katatonisia potilaita, jotka olivat jähmettyneet kuin suolapatsaiksi tai nukkuivat ruumis jäykkänä, pää viisi senttiä tyynyn yläpuolella.

Nykyisin katatonista oiretta ei tavata sairaaloissa enää lainkaan.

Andersson mielestä se kertoo, että alistavat hoitomuodot ovat kadonneet psykiatrian käytännöistä:

”Katatonia oli protesti epäinhimilliselle kohtelulle. Psykiatriset tilat eivät ole ympäröivästä maailmasta erillisiä.”

Tähän Andersson törmäsi etenkin seuraavassa työpaikassaan, Hesperian sairaalan teho-osastolla vuonna 1967.

Talvi oli kylmä, jo marraskuussa saatiin paukkupakkasia. Ympäröivässä kaupungissa elettiin synkintä asunnottomuuden ja suurtyöttömyyden aikaa.

Hesperian mielisairaalan teho-osastolle tuotiin jatkuvasti ihmisiä, jotka olivat juuri yrittäneet itsemurhaa.

Koko ajan tuotiin myös ihmisiä, jotka olivat eriasteisesti paleltuneita. Monet heistä olivat sekavia ja huonokuntoisia, sillä kestääkseen pakkasta ja päihtyäkseen he olivat nauttineet ihmiskeholle vahingollisia litkuja, kuten pakkasnestettä.

Päivystävä lääkäri Andersson, 30, sai hoitoonsa ihmisiä, jotka tuotiin osastolle puolikuoliaaksi paleltuneina tai joskus kuolleina.

Hänen eniten tarvittu taitonsa psykiatriaan erikoistuvana lääkärinä oli sinä talvena tajuttoman elvyttäminen.

”Se oli mulle kova paikka.”

Kun Andersson myöhemmin siirrettiin Hesperian sairaalan nuoriso-osastolle, melkein kaikki sinne päätyneet nuoret käyttivät huumeita.

”Psykiatria on peili sille, mitä tapahtuu yhteiskunnassa”, Andersson sanoo.

Vielä vähän aikaa hän kulkee edelleen kuin

liikkeen omalla voimalla.

Kun hän seisahtaa hänen ympärillään tulee hiljaista.

Hän se oli, hän se oli jossa kerran piili ilon rakkauden

yhteenkuuluvuuden kaikki mahdollisuudet.

Alkutalven 1967 pakkasiin kuoli Helsingissä 44 asunnotonta ihmistä, kaikki miehiä ja päihteiden väärinkäyttäjiä.

Andersson, joka oli seurannut tilannetta Hesperiasta paraatipaikalta lähti mukaan nuorten intellektuellien Marraskuun liikkeeseen. Liike pyrki emansipoimaan ja auttamaan yhteiskunnan huono-osaisimpia: mielisairaita, seksuaalivähemmistöjä ja vankeja.

”Marraskuun liike liittyi 1960-luvun kumoukseen patriarkaalisessa yhteiskunnassa”, sanoo Andersson. ”Me kävimme vankiloissa tapaamassa vankeja, ja aina meitä viilattiin linssiin. Mutta me kävimme silti.”

Työtä riitti myös omalla tontilla.

Mielisairaiden asema yhteiskunnassa oli surkea.

Andersson kertoo, miten mielisairaalassa tarjottavaan ruoka-annokseen oli varattu vain puolet siitä summasta, joka sai kulua tavallisessa sairaalassa.

Mielenterveyspotilailla ei ollut yhteiskunnallisissa elimissä lainkaan edusmiehiä, jotka olisivat valvoneet edes heidän oikeuttaan riittävään ravintoon.

”Potilaiden oikeusturva oli täysin olematon”, sanoo Andersson.

Vuonna 1969 Andersson otti vetääkseen Veikkolan parantolan 70 potilaan ja kolmen osaston mielisairaalayhteisön.

Andersson Veikkolan parantolan ylilääkärinä lokakuussa 1968.

”Halu­simme perustaa tera­peuttisen kom­muunin, jossa pyrit­tiin tie­toisesti eroon hie­rarkioista”, sanoo Andersson.

Se oli rohkea kokeilu, jotain aivan uutta.

Lääkärit ja hoitajat pukeutuivat Veikkolan parantolassa arkivaatteisiinsa, jotta potilaiden ja henkilökunnan välille ei syntyisi keinotekoisia valta-asetelmia. Luottamuksen ilmapiiriä vaalittiin kaikin tavoin.

Joka päivä järjestettiin ryhmiä, joissa asukkaat työskentelivät mielekkäästi tai harjoittivat luovuuttaan.

Potilaiden keskusteluryhmä Veikkolan parantolassa. – Claes Anderssonin kotialbumi.

Kaikki ei sujunut aina ongelmitta, mutta tilanteista pyrittiin selviämään keskustelemalla avoimesti.

Potilaat olivat usein nuoria ihmisiä, ja Andersson halusi ottaa mukaan myös heidän perheensä, hoitaa koko sairastunutta yhteisöä.

Andersson toimi Veikkolan parantolan ylilääkärinä kolme vuotta, aina vuoteen 1972 asti.

Tuolloin julkaistiin hänen ensimmäinen proosateoksensa, Bakom bilderna (Kuvien takana).

Kirjoittamisesta oli alkanut tulla aina vain tärkeämpää.

1980-luvun loppuun asti Andersson rahoitti kirjoitusrauhaansa tekemällä psykiatrin päivystyksiä Loviisan ja Porvoon mielenterveystoimistoissa.

Anderssonin kohtaamiset potilaitten kanssa ovat aika ajoin päätyneet osaksi hänen kirjallista työtään. Tuoreimpana esimerkkinä tästä voisi mainita Albertin romaanista Hiljaiseloa Meilahdessa, joka ilmestyi syksyllä.

Univormussa esiintyvä Albert on pastissi erilaisista mieleenpainuvista karaktääreistä, joita Andersson aikanaan kohtasi Tammisaaren keskusmielisairaalassa.

Andersson on toki asettanut teksteissään maailman tarkasteltavaksi myös oman psyykensä kipeät kohdat.

Hän on puhunut julkisesti esiintymisjännityksestään ja peliriippuvuudestaan.

”Pohjimmiltani olen aika epäsosiaalinen tyyppi”, hän analysoi nyt.

”Mutta tunnen siitä huonoa omaatuntoa, ja siksi tulen hakeutuneeksi tilanteisiin, joissa olen hyperaktiivinen.”

Ehkä vakavin esimerkki tästä on vuodelta 1987.

Tuolloin Andersson tuli höveliyttään lupautuneeksi ehdokkaaksi ja joutui vahingossa eduskuntaan, se tapahtui yhdessä yössä.

”Heräsin vaaliyön jälkeen SKDL:n kansanedustajana. Sen jälkeen en ole ehtinyt harjoittaa lääkärin ammattiani.”

”Päätin tuolloin, että en tule koskaan käyttämään tietämystäni psykiatrina poliittisia vastustajiani vastaan. Että en esimerkiksi käytä heistä psykiatrisia termejä.”

Mutta kyllä ammattitaidosta kieltämättä on välillä ollut hyötyäkin, myöntää Andersson. Esimerkiksi poliittisten ryhmäkokousten dynamiikka näyttäytyy toisena, kun on pitkä kokemus ryhmäterapiasta.

”Kun tekee työtä psykiatrina, kyllä se muuttaa ihmistä. Kyllä niitä oppeja käyttää elämässä.”

Claes Andersson on paitsi psykiatri myös koulutettu psykoterapeutti. 1980-luvulla hän hakeutui pitkän jahkailun jälkeen lopulta itse terapiaan.

”Tunsin ensin voimakasta vastustusta. Pelkäsin, että luovuuteni katoaa, että en tunne enää tarvetta kirjoittaa, että minusta tulee oikeistolainen pikkuporvari…”

Niin ei onneksi käynyt.

”Mutta kyllä se muutti mua, ja opetti aika paljon, varsinkin suhteesta isääni.”

”En varmaan ole ollut itse kovin hyvä vanhempi. Olen ollut aina töissä. Olen aina tullut ja mennyt. En tiedä, missä määrin lapset ovat siitä kärsineet.”

Lääkäri ja psykiatri Anderssonista tuli aikanaan siksi, ettei hän halunnut tehdä kirjoittamisestaan työtä. Lääketieteelliseen hän pääsi toisella yrittämällä.

Erikoistumisalakin oli selvä, sillä Andersson luki nuorena miehenä runsaasti psyko­analyyttistä kirjallisuutta, kenties yrittäessään päästä selville oman itsensä arvoituksesta.

”Varmasti kaikki, jotka aikovat näille aloille, haluavat lopulta selvittää omaa päätään ja sydäntään.”

Joko ne ovat selvinneet, se pää ja se sydän?

Eivät tietenkään, vastaa Andersson, mutta:

”Mä kuitenkin elän ja toimin. Mä en kuitenkaan ole kuollut.”

Runon suomennos Pentti Saaritsa
Claes Andersson katsoo terapian muuttaneen hänen suhdettaan etenkin omaan isäänsä.

Kommentit

Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentti