Verkkolehti SYTYKE

ILMOITUSTAULU

Anneli Kanto: Maine ja kunnia

Maine ja kunnia

Maine ja kunnia ovat liian kevyitä ja epävarmoja kannustimia kirjoittamiselle. Kirjan kirjoittaminen on niin suuri ponnistus, ettei sen läpi kannattele ajatus, kuinka kirjoittajaa maalissa kehutaan ja arvostetaan ja mitaleja ripustetaan kaulaan. Sitä paitsi ei ole lainkaan varmaa, että valmis kirja saa osakseen mainetta ja kunniaa, julkisuutta ja myyntiä, vaikka se sellaista ansaitsisi. Miten kirja tulee vastaanotetuksi, on arvoitus ja mysteeri. Vastaanottoa ei pysty laskelmoimaan, se on aina odottamaton.

Aina joskus tulee vastaan kirja (ehkäpä kansainvälinen myyntimenestys), josta voi vain ällistellä, miksi tätä löysää keskinkertaisuutta tai tekotaiteellista pinnistystä pidetään loistavana kirjallisuutena, käännetään lukuisille kielille ja myydään paljon. Tai ylistetty kirja, josta ajattelee, että onhan tämä hyvä mutta ei kuitenkaan NIIN hyvä. Paljon useammin kohtaa kirjan, joka todellakin on loistava, kirjallisesti korkeatasoinen ja käsittelee tärkeää aihetta, mutta joka ei saa julkisuutta, ei palkintoja eikä myyntiä. Siinä sitä kummastelee, miksi ei, lähettää kirjailijalle myötätuntoisia ajatuksia ja toivottaa mielessään hänelle sitkeyttä jatkaa.

Kirjoittamisen palkitsevuuden pitää löytyä kirjoittamisesta itsestään, ei sen ulkopuolelta. Jotta jaksaisi ponnistella, ilo ja nautinto täytyy olla työssä sinänsä.

Vuosia sitten haastattelin olympiauimari Hanna-Maria Seppälää ja kyselin uran palkitsevimmista hetkistä. Uimari kertoi, miten hienolta tuntuu, kun uinti on mennyt juuri niin kuin pitääkin, lähtö ja käännökset parhaalla tavalla, voimien ja vauhdin annostelu viisaasti. Hän ei maininnut voittoja ja palkintoja.

Kirjoittajan päämäärä on kirjoittaa käsikirjoitus valmiiksi parhaalla mahdollisella tavalla, niin hyvin kuin suinkin osaa. Jos mielikuvansa tavoittaa edes osittain, se on suuri onni.

Aloittaessa on mielessä hahmotelma tuloksesta, johon pyrkii, ajatus tyylistä, tunnelmasta ja kokonaisuudesta. Kun teksti etenee – tai eihän se etene itsestään vaan sitä on edistettävä rivi riviltä, lyönti lyönniltä, kuten Raymond Carver ilmaisee – puolivälin tienoilla tulee eteen hetki, jolloin ymmärtää, että tällainen tästä tuli. Ei tullut ehkä sellaista, miksi sen alussa kuvitteli, tuli toisenlainen. Se on nöyrtymisen hetki. On suostuttava siihen, että tekstistä tuli mikä tuli. Sitten on kirjoitettava se loppuun asti.

Tietenkin tekstiä hiotaan ja versioidaan, mutta jokin perustavanlaatuinen ominaisuus siinä säilyy. Kun on tullut rakentaneeksi funkistalon, ei siitä jugendia saa. Voi vain rakentaa mahdollisimman kauniin funkistalon.

Henkilökohtaiset työtavat ovat erilaisia, mutta en usko tekstin oleellisesti paranevan alkutekijöihinsä repimisestä ja uudelleenkirjoittamisesta. En liioin usko valtavan pitkän kirjoitusajan voimaan. Romaanin kirjoittamisessa on muistettava ja pidettävä hallussa niin monta yksityiskohtaa, keskeneräistä ajatusta ja juonikulkua, että jos kirjoittamisprosessi venyy liian pitkäksi, ajatus katkeaa ja ideat unohtuvat. Joskus pitkään hiotuista romaaneista näkee, että kirjoittajan ajatus on aluksi kulkenut yhteen suuntaan, sitten kääntynytkin toiseen.

Kirjani Pyöveli nimettiin viikko sitten Tulenkantaja-palkinnon ehdokkaaksi viiden muun kirjan kanssa.

Olen tottakai onnellinen ja iloinen, että ponnistukseni on saanut tunnustusta. Ehdokkuus on mielestäni palkinto, loppu on makuasiaa. Mutta kirjailija ei kirjoita tullakseen palkituksi. Hän kirjoittaa sisäisestä pakosta, koska tarina vaatii saada tulla julki.

Kirjoittaminen on joskus keveää ja sujuvaa, joskus tikkuista ponnistelua (kuten juuri nyt teossa oleva teksti). Aina se on syvästi tyydyttävää niin kuin vaikeasta asiasta selviytyminen on.

Kommentit

Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentti