Pomarkun koulutoimen ja koulujen yhteinen kotisivu

Lukiolaiset muistelevat - klikkaamalla nimeä saat koko tekstin esiin

Kevään 2019 ylioppilas Jenni Lukkari

Näin kirjotusten kolkutellessa aivan oven takana on hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä lukioaika on minulle antanut. Jos saisin listata tasan kolme asiaa näistä kolmesta vuodesta ne olisivat ehdottomasti valtava määrä yleissivistystä, varmuutta tulevaisuuteen sekä hauskoja, mutta samalla kasvattavia kokemuksia. Aiemmin ”mörkönä” esiintyneet kirjoitukset eivät enää tunnu ylitsepääsemättömiltä ja lähinnä oudolta tuntuu ajatus, että tämä kaikki on pian ohi.

Nyt abivuonna olemme tuhlanneet aivokapasiteettiamme, ihan vain mielenkiinnosta, laskien eri opettajien opeissa vietettyjä tunteja. Tämä on havainnollistanut sen suuren työmäärän, jonka lukio antaa tehtäväksi. Tosin samalla on herännyt kysymys: ”Mihin tämä aika yhtäkkiä meni?” Elämää varten me lukiotakin käymme ja se, jos joku konkretisoituu ihmisissä, joiden kanssa kaikki lukioajan hienoudet ja huonoudet saadaan jakaa. Aika kulkee siivillä, kun haasteisiin suhtautuu pilke silmäkulmassa, unohtamatta samalla oikeasti elää.

En usko olevani kovin väärässä, mikäli sanon, että olen lukion aikana saanut vähintään yhtä paljon kavereita kuin koko aiemman elämäni aikana. Pelkästään siitä löytyy syy, jonka vuoksi en koskaan tule katumaan valinneeni juuri Pomarkun lukiota. Vaikka lukiomme on pienikokoinen on sieltä myös aivan yhtä suuret mahdollisuudet selviytyä pois hyvillä arvosanoilla. Menestys ei ole sidonnainen paikkaan, vaan siihen työn määrään, jonka sen eteen on valmis tekemään. Ja se tulee pätemään tulevaisuudessakin!

Professori Veli Mäkinen

Viime kesänä tuli vastaan nippu kouluaikaisia piirustuksia, aina ala-asteelta lukioon. Kehitys näkyi selvästi, mutta saavutti selvästi lakipisteensä. Ei tullut miehestä taiteilijaa, jos ei pienimuotoista samba-perkussioiden soittoa lasketa. Tuonkin harrastuksen aloittamiseen meni toistakymmentä vuotta siitä, kun musiikinopettaja tokaisi, että minulla näyttäisi olevan taipumusta lattarirytmeihin.

Urapolku lähti kuitenkin lentoon matemaattisista aineista. Näissä pärjäsin. Kovatasoisessa laajan matikan ryhmässä oli juuri sopiva lämminhenkinen kilpailuasetelma. Valmistuin -94 Pomarkun lukiosta, ja kuten monena edellisenä vuotena, L:iä ropisi tällekin vuosikurssille kiitettävästi.

Itselleni riitti hyvä menestys matemaattisten aineiden tehtävissä sekä äidinkielessä. Niillä pisteillä pääsi suoraan opiskelijaksi Helsingin yliopiston tietojenkäsittelyopin laitokselle. Muutaman välivaiheen kautta päädyin vuonna 2010 samalle laitokselle tietojenkäsittelytieteen professoriksi. Englanti on työkieli, ja onkin aikaa kun on näin pitkää tarinaa päässyt raapustamaan suomeksi.

Lukion valinnainen ATK ja kaveripiirin tietokoneharrastus taisivat antaa sysäyksen urapolulleni. Monta vuotta intensiivistä opiskelua maisteriksi, ahaa-elämyksiä ja ulkomaanmatkoja jatko-opiskelijana, tutkimuksen vapautta ja vuosi Saksassa postdoc:na, sekä oman tutkimusalan kehittämistä professorina. Tuollaisia aineksia mahtuu vuosien varrelle. Työnkuva on varsin itsenäinen. Lomia ei varsinaisesti ole, mutta kunhan hoitaa hommansa niin kukaan ei kysele missä laiturin nokassa läppärin kanssa majailee. Käytännössä suuri osa työstä on kuitenkin valkotaululla ideointia opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa.

Pääkaupunkiseudulla asustan. Perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi lasta. Pomarkussa käydään säännöllisesti sukuloimassa ja joskus saattaa törmätä vanhoihin koulukavereihin yllättävissä paikoissa (kiitokset Jari hinauksesta toissa kesänä, kun vuokramökin soutuveneen mela katkesi keskellä Isojärveä).

YK:n lakimies Teemu Alexander Puutio

Melkein vuosikymmenen maailmalla työskentely on tuonut uusia näkökulmia sekä omaan osaamiseeni että omien taustatekijöideni ymmärtämiseen ja arvostamiseen. Yhdysvalloissa ja Aasiassa ollessani olen huomannut, että varsin harva tuttavani on osannut arvata miten luontevasti pienistä Suomalaisista kylistä voidaankaan nousta vaativiin kansainvälisiin tehtäviin tasa-arvoa ajavan yhteiskunnan sekä vahvojen yhteisöjen tuella.
Vaikka olenkin lukion jälkeen opiskellut jo neljässä eri yliopistossa, urani tärkeimmät opit sain Pomarkun lukiosta. Lukion ryhmäkoot ja oppilaiden välinen ryhmähenki vahvisti parhaita puoliani samalla kuin opettajien, ja joskus jopa itse rehtorin, lämminhenkinen ja sopivan jämäkkä huolenpito varmisti sen, ettei kaltaiseni yhdestä tuumasta toiseen säntäilevä nuori käyttänyt liikaa aikaa Shellin kahvilassa koulukirjojen läpikäymisen sijasta. Pomarkun lukion joustava matkatuki mahdollisti myös viimeisen opiskeluvuoden aikana muuton Poriin töiden perässä minkä johdosta pääsinkin hyvin työelämän alkuun kiinni jo ennen omaa ajokorttiani. Tällä matkalla sitä nyt ollaan vieläkin, enkä voi täältä YK:n päämajalta käsin muuta kuin kiittää ja kumartaa oman lukioni suuntaan.
Toivottavasti muut kaltaiseni nuorten vanhemmat ja nuoret itse ottavat kokemuksistamme opiksi ja lähtevät rohkeasti hakuun mukaan sillä Pomarkun lukion kaltaisia lähiopetuksen helmiä ei montaa ole!
Oikein hyvää kevään jatkoa teille kaikille, ja erityisen lämpimät terveiset Jussilla sekä Arille joita tulee muisteltua usein vielä näin vuosien jälkeen!

Teemu Alexander Puutio valmistui lukiosta vuonna 2005 ja työskentelee nyt YK:n päämassa Apulaispääsihteerin toimistossa.

Asiakkuusjohtaja Satu Kuusisto

Olen Pomarkun lukion abi vuosimallia 1995. Kauan on aikaa siis. Muistot paikasta ovat hauskoja ja lämpöisiä. Pomarkussa oli sellainen ihana ”koko kylä kasvattaa” – meininki. Pikkukoulun merkityksen tajusi ehkä parhaiten vasta monia vuosia myöhemmin. Kun nyt nähdään vanhojen lukiokavereiden kanssa, meillä on vahva yhteys: onko se sitten sitä, että jei, meistä tuli ihan kunnon ihmisiä 😊.

Elämä on monelta osin tietynlaista johkaantumista paikasta ja asiasta toiseen. Muistan, kun itse mietin ratkaisua, että mihin lukioon lähtisin. En muista vanhempien ohjanneen mihinkään tiettyyn suuntaan (tai sitten he tekivät sen niin taitavasti, etten vaan tajunnut?!). Varmaan isoin vaikuttava tekijä oli kaverit. Moni muukin siikaislainen nuori suuntasi Pomarkkuun ja lukiolla oli hyvä maine – nokka siis kohti Pomarkkua.

Olen kotoisin Siikaisista ja sieltä metsän keskeltä oli pitkä matka – joka paikkaan. Pomarkkuun piti siis muuttaa. Pomarkusta järjestyi kiva vuokra-asunto, joka oli ihan lähellä koulua. Olihan se sykähdyttävää, 16- vuotiaana asua itsekseen ja huolehtia omat ruoat ja muut. Kävin melkein päivittäin nostamassa pienen summan rahaa kylän ainoalta automaatilta, ja hain päivän ruokaostokset Riihimäestä. Kyllähän se kasvatti, eikä sitä silloin ajatellut sen kummempana asiana. Moni muukin kaveri asui samoin. Tänä päivänä olen 14- ja 11- vuotiaiden tyttöjen äiti, enkä voisi kuvitellakaan päästäväni heitä yksinään asumaan 16 vuotiaana! Tai noh, ehkä Pomarkkuun kyllä..

Opiskeluaikana en ajatellut, että koulunkäynti olisi ollut erityisen vaikeaa tai erityisen helppoa. Töitä tehtiin mutta ehdittiin myös viettää aikaa kavereiden kanssa. Muistan ensimmäisen historian tunnin – Seija opettaja antoi tehtäväksi kirjottaa essee aiheesta ”Antiikin kreikkalaisten historiallinen merkitys”. Huh! Siitäkin selvittiin! 😊 Vasta kirjoitusten selvittyä tajusimme, että luokkamme oli valtakunnallisesti kovatasoinen. Itsekin tiesin, että laudaturin papereilla on melko helppo valita, minne sitä sitten suuntaa. Siinä kohdin oli kiitollinen olo, että opettajat olivat olleet tiukkoja! Myöhemmin yliopistossa sain ihailevia katseita, kun osasin saksan kielen datiivia vaativat prepositiot kuin pyssyn suusta. Muistin Kaijan sanat mielessäni ja sieltä ne tuli, selkärangasta! Olin siinä hetkessä hyvin ylpeä, että olin ollut juuri Kaijan tunneilla! Lontoossakin lukioaikana käytiin, kieliä oppimassa ja ison maailman tavoille. Meidän onneksemme ei silloin ollut vielä somea… 😊  

Ei lukioaikana ihan ollut selvinnyt itselleni, että mitäs sitä sitten. Muistan, että juttelin asiasta OPOmme Pirren kanssa. Hän tokaisi, että toi kauppakorkeakoulu vois olla sun juttu. Jaha. Noh, sinne sitten. Ja sillä tiellä olen – kauppakorkeasta johkaannuin pankkimaailmaan ja siihen hurahdin. OP:ssa on tullut oltua jo 21 vuotta, tällä hetkellä toimin asiakkuusjohtajana OP Länsi-Suomessa ja vastaan Kankaanpään alueen henkilöasiakasliiketoiminnasta. Olen toiminut urani aikana myös OP:n Pomarkun konttorin johtajana 8 vuotta. Oli hienoa palata sinne lukioajan maisemiin myös työn kautta. Pomarkkulaisten kanssa oli jotenkin niin mutkatonta ja helppoa. Tuntui aina, että Pomarkku toivotti tervetulleeksi takaisin.

Katselin juuri kuvia tämän vuoden penkkareista ja muistelin meidän penkkareita vuonna 1995. Pukeuduimme arabeiksi, remuttiin kylällä ja heiteltiin karkkia. Ja joku meistä (kuka, tunnustakaa!!) päätti, että menemme niissä vetimissä laulamaan vanhainkotiin. En tiedä, kumpi ihmetteli enemmän, me vai vanhukset, että mitä ihmettä siellä teimme…😊 Mutta kaikki ne kokemukset, ihmiset, naurut ja itkutkin, ne kuuluivat lukioaikaan ja kuuluvat niihin kultareunuksin kehystettyihin muistoihin.

Kiitos Pomarkku, kiitos Pomarkun lukio! Kiitos kaverit ja opettajat! 😊

Kirjailija Reijo Mäki


ERÄS PÄIVÄ... KAUAN SITTEN... KEVÄÄNKORVALLA....

Ensimmäinen aurinkoinen päivä viikkokausiin. Elettiin kevättalvea vuonna 1976 Pomarkun lukiossa. Luokka oli äsken rymistellyt sisään ruokatunnilta. Alkamassa oli äidinkielentunti. Ja minua kutkutteli odottava tunne. Meille oli tulossa vierailija. Kaukaa Turusta saakka. Outo kaupunki minulle - se Turku - kerran perhe oli koukannut sieltä läpi. Vieras oli kirjailija. Erkki Mäkinen. Siis ihan oikea kirjailija. Ja tämä siikaislainen tyyppi tässä, se laiheliini, joka istui ikkunapulpetissa - minä - oli päättänyt tulla kirjailijaksi. Olin luvannut sen asian itselleni jo alta 10-vuotiaana. Erkki Mäkinen tuli sisään. Minä katsoin luokan edessä seisovaa polkkatukkaista miestä. Silmää räpäyttämättä. Ja vieläkin minä muistan herra kirjailijan asun - lapikkaat - ja venyneen ja vanuneen villapaidan – vetimet ihan kuin suoraan savotalta tulleella metsurilla.
Seuraavan kerran minä näin Erkki Mäkisen joskus 90-luvulla, Turussa, Hämeenportissa. Rohkenin mennä kättelemään, esittäytymään, olinhan minäkin sentään jo itsekin jokusen kirjaa julkaissut. En jäänyt siihen pöydän luo norkoilemaan. Poistuin Hämeenkadun vilinään.
Ja siinä matkalla kohti kauppatoria palasin vuoteen 1976. Siikaisten bussia odotellessa meitä istui tuttu porukka vakiopöydässämme Kyllikin Baarissa. Kirjailijavierailu ei näitä muita pöydän tyyppejä kiehtonut, se ei innostanut keskusteluun. Ässien uusi hyökkääjä sen sijaan kylläkin. Minä taas mietin siinä hiljaa itsekseni, että huomenna tähän aikaan minulla olisi kyllä jo koululaukussa eräs tietty kirjaston lainakirja. “Ohhoh, Lemminkäinen” - turkulaisen lapikaskirjailijan toinen romaani. Ja siltä istumalta minä päätin, että keväämmällä alkaisin taas hahmotella jotakin ihan uutta sinikantisiin vihkoihini. Jotakin ikiomaa. Jännää... "

Hieman henkilöhistoriaa:
Kotitaloni oli Siikaisten Saarikoskella. Keskikouluni kävin toisella puolella pitäjää, kirkonkylässä. Bussimatkaa kertyi n. 20 km. Lukioon lähdin Pomarkkuun. Ja taas oli koulumatka yli 20 km (ensimmäiset neljä kilsaa sujui mopolla ja sitten 16 kilsaa bussilla. Noh... semmoiseen minä olin jo tottunut... siis että koulumatkat veivät hiukan aikaa.
Lukiovuodet otin aika rennosti. Todistukset ehkä sellaista keskitasoa. Kirjoituksiin sitten skarppasin. Tuli ällän paperit. Opiskelemaan lähdin Turun Kauppakorkeakouluun. Työelämässä (pankissa) vierähti kymmenen vuotta, ensimmäisen kirjani julkaisin kuitenkin jo vuonna 1985. Vuodesta 1993 lähtien olen ollut vapaa kirjailija. Ja Turussa olen asunut nyt jo vuosikymmeniä.
Keväällä, huhtikuussa 2019 ilmestyy kolmaskymmenes Jussi Vares –romaanini, nimeltä “Tolvana”. Ja kesällä kuvataan Turussa kymmenes Vares-elokuva. Se on vielä nimeämättä.