Jo koulutaipaleeni alusta lähtien tuntui luonnolliselta, että pyrin ensin keskikouluun ja sitten lukioon. Mitenkään itsestään selvää sen ei pitänyt olla, olinhan yhdeksänlapsisesta työläisperheestä. Pomarkun lukio sen sijaan oli itsestäänselvyys. Olihan se vain 15 kilometrin päässä, vaikkakin naapurikunnan puolella. Mutta se oli myös hyvä lukio, johon tultiin aina Poria ja Noormarkkua myöten, eikä todellakaan sen takia, että sinne olisi ollut helppo päästä, vaan opetuksen takia. Valintaa yksinkertaisti myös se, että vanhin veljeni oli jo Pomarkun lukiosta kirjoittanut ja toiseksi vanhin siskoni oli juurikin samaan aikaan siellä.

”Ystävä hän on kaikkien ja aina nauraa hymyillen.”

Pomarkun lukio oli ja on edelleen hyvä myös siksi, kun se on sopivan pieni. Tässä kohtaa kirjoitustani tuli oitis mieleeni yllä oleva runo. Toisella luokalla äidinkielen tunnilla piti kirjoittaa runo toisesta saman luokan oppilaasta. Kohdehenkilö valittiin arpomalla ja Soljannon Antti joutui kirjoittamaan minusta. Runo kertoo ennen kaikkea mielestäni siitä ilmapiiristä, joka vallitsi koulussa ja varsinkin omalla luokalla. Meitä oli juuri sopivasti, että tunsimme toisemme ja tuntien lisäksi välitunnit sekä hyppytunnit vietettiin mielellään porukassa. Hyvässä ilmapiirissä oli ilo opiskella.

Oma poikani opiskelee isossa lukiossa. Kerran kyselin häneltä mitä mielenkiintoista keskustelivat filosofian tunnilla ja keitä heitä tunnilla oli. Vastaus pysäytti. Hän sanoi, ettei tuntenut ketään tunnilla olleista oppilaista. Sillä kurssilla oli oppilaita kaikilta vuosikursseilta 1. – 4. Kun sitten keskustelimme enemmän asiasta, havahduin siihen, ettei nykyään isossa lukiossa ole sellaista yhteisöllisyyttä ja muiden tuntemista, mitä ennen oli. Ei ole luokkia, on vain kursseja. Pienen lukion etu on, että kaikki tuntevat toisensa kurssirakenteesta huolimatta, kaveruutta, tukea ja apua on lähellä ja tarjolla.

Lukio – mahdollisuus vai tuhlattua aikaa?

Sinä nuori, joka pohdit tulevaisuutta yhteishaun keskellä, mietit varmasti myös mikä kannattaa ja mikä ei. Jos sinulla on jo sielun palo siitä, mitä haluat tehdä ja polku siihen menee muuta kautta kuin lukio, mene sinne. Tärkeintä on tulevaisuudessa tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä, missä viihdyt ja missä olet onnellinen. Jos taasen ajatuksesi ovat lukion jälkeisessä tekemisessä, on asia selvä, lukioon siis, hieno valinta. Mutta sinulle, joka et oikein vielä tiedä, suosittelen myös lukiota. Lukio avaa paljon uusia mahdollisuuksia ja sinulla on aikaa pohtia ja löytää kiinnostuksesi. Ja toisaalta, jos se ei sittenkään aukea, mitään ei ole mennyt hukkaan.

Lukio on pääomaa, vaikka lähtisitkin sen jälkeen käden taitoja vaativalle ja arvostavalle alalle. Ja vaikka ei vielä kirjoitustenkaan jälkeen tunnu löytyvän alaa, joka kiinnostaisi, huoli pois. Jos valinta ei sittenkään ole oikea, se on helppo korjata. Olen itse esimerkki tuosta. Kirjoitusten jälkeen en oikein tuntenut minkään olevan ”se juttu” minulle. Paras ystäväni Järvenpään Pasi kuitenkin houkutteli minut lähtemään Tampereelle teknillisen korkeakoulun pääsykokeisiin. Se oli helppo ratkaisu, koska ei tarvinnut päntätä mitään uutta, lukion matematiikka ja fysiikka riittivät. Pelkkä pääsykoeretki olisi pienen novellin arvoinen, mutta tiivistetään lopputulokseen. Päädyin opiskelemaan diplomi-insinöörin tutkintoa Oulun yliopistoon.

Oulussa en tuntenut kuitenkaan alaa omakseni huolimatta viiden kesän töistä eri telakoilla. Päätin sitten parin vuoden jälkeen lähteä pohtimaan elämän tarkoitusta varusmiespalvelukseen. Sen jälkeen jäin kesävänrikiksi töihin Niinisaloon ja uteliaisuuttani päädyin Kadettikoulun pääsykokeisiin. Raha ja käytetty aika eivät ratkaisseet seuraavaa ratkaisuani, vaan halu tehdä työtä, mihin tunsin kutsumuksen. Niinpä minusta tuli upseeri. Kesken monipuolisen uran pohdin mitä nyt haluan ja tein taas ison päätöksen ja muutoksen. Lähdin mukaan järjestöelämään ja järjestöjohtajaksi. Kun se piti jättää taakseen, kutsumus vei paikkaan, joka jälleen hämmästytti kaikki – Pomarkun kunnanjohtaja.

Alkuhetkessä koulun jälkeen voi tuntua, ettei tiedä mitä haluaa tai sitten on aivan selkeä polku mielessä. Tulevaisuus voi kuitenkin heittää eteen hyvin erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Selkeäkin suunnitelma voi hetkessä muuttua aivan toiseksi ja vielä paremmaksi.

En kuuna valkeana olisi voinut kuvitella penkkariajelun lopuksi lukion pihassa traktorin lavalla nyrkki pystyssä tuulettaessani palaavani Pomarkkuun sen kunnanjohtajana. Mutta niin vain kävi ja vieläpä niin, että olen enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen. Elämä voi olla ihmeellistä. Jos epäröit sitä, pystytkö läpäisemään lukion tai millaiset paperit mahdat saada, niin huoli pois. Lukion läpäisemisessä terävien aivojen veroinen elin on sitkeät pakaralihakset. Tekemällä ahkerasti töitä pärjää aina. Ja nykyään sen jälkeen, kun olet päässyt ensimmäiseen opiskelupaikkaan, ei lukion arvosanoilla ole merkitystä, on valtavan paljon eri väyliä eteenpäin. Ei minultakaan ole kukaan kysynyt arvosanoja -80 luvun jälkeen, en edes muista niitä. Mutta muistan, että Pomarkun lukiossa oli hyvä opiskella.

Iloa ja tsemppiä elämänpolun löytämiseen! Iloisen onnellista kevään alkua myös kaikille niille muille, jotka jaksoitte lukea tämän loppuun asti.

Jari Rantala

Historian- & yhteiskuntaopinluokasta kaikki alkoi. Lukuvuoden alkaessa vuonna 2011 Pomarkun lukion ensimmäisen vuosikurssin kaikki 38 oppilasta istuivat historian ja yhteiskuntaopin luokassa kauniina elokuisena päivänä. Meistä jokaisella alkoi tuolloin uusi vaihe elämässä – eräänlainen aikuisuuden esikoulu. Luokka oli nyt puolillaan uusia kasvoja: noormarkkulaiset pomarkkulaisille ja sama toisin päin.

Pomarkun taistelulukio, Pomarkun yliopisto, Pomarkun Harvard. Rakkaalla opinahjolla on monta nimeä. Itselleni oli aina selvää, että suoritan lukioni Pomarkussa. Hain myös Poriin ja Kankaanpäähän, mutta mitäs minä niihin, kun pisteeni riittivät Pomarkun Harvardiin. Tuota valintaa en ole koskaan katunut.

Minun on tietenkin vaikea verrata, kumpi on parempi – iso lukio vai pieni lukio – kun olen suorittanut vain sen pienen. Sen sijaan minun on helppo luetella ne pienemmän yksikön hyvät puolet.

Mieleeni on jäänyt se yhteisöllisyys, mikä Pomarkussa oli. Sadan oppilaan lukiossa kaikki tunsivat toisensa yli luokka- ja kuntarajojen. Käytävillä kulkiessaan sai aina moikata muita, ja välituntisin kokoonnuttiin isolla porukalla koulun yläaulaan. Ketään ei suljettu porukan ulkopuolelle. Näin jälkeenpäin mietittynä tuo oli varmasti itselleni, joka olin vielä lukioaikana hyvin ujo, ratkaisevan tärkeä asia.

Kaikista tiivein yhteisö muodostui tietenkin oman vuosikurssin kesken. Meillä oli mahtava luokka. Naurua ei yhteisistä hetkistä puuttunut. Yhteishenkeämme ilmentänee jokseenkin hyvin se, että vanhojentanssien jälkeen pidimme kolmet eri mökkijatkot – eri vuosina. Pitäisikin ottaa työn alle neljännet!

Kaiken hauskan lomassa myös aidosti välitimme toisistamme. Englanninkirjoitusten aamuna huomasimme, että yksi on joukosta poissa, vaikka pian pitäisi jo olla salissa. Soitimme puuttuvalle lampaalle ja kysyimme, aikooko hän tulla kirjoituksiin. Hän vastasi puhelimeen unisella äänellä ja mietti hetken ennen kuin hieman ärtyneesti tokaisi: ”Noh, kai mä ny sitte tuun.” Toki ärtymyksen ymmärtää, kun kaveri tulee herätetyksi kesken makeimpien unien. Hän kiitti kuitenkin myöhemmin, kun sai keväällä painaa valkolakin päähänsä.

Pomarkkulaisesta koulukulttuurista muistona on myös välittömyys oppilaiden ja opettajien välillä. Lukion alussa me pomarkkulaiset ihmettelimme, kun noormarkkulaiset kutsuivat opettajia opettajiksi. Meille ne olivat aina olleet Maria, Pirre, Teemu ja niin edespäin. Opettajat olivat siellä oppilaita varten – auttamassa, ei käskyttämässä. Heillä riitti aina aikaa, jos jokin asia kaipasi lisäselvennystä. Ja kyllä ne noormarkkulaisetkin sitten oppivat virallisista termeistä eroon…

Tästä kuvassa olevasta luokkahuoneesta kaikki alkoi, ja siitä omalta osaltani kaikki myös jatkui.

Yhteiskuntaopin opettajan Jukka Lehtilän kanssa kävimme tässä luokassa monet vänkööt niin politiikasta kuin filosofiastakin – tosin hyvässä hengessä. Vänkööstämme pitivät kuitenkin myös muut oppilaat, sillä keskinäinen väittelymme antoi heille aina tauon oppitunneilla opiskelusta. Joskus tuo tauko kesti muutaman minuutin, ja toisinaan ei puolestaan ehditty oppikirjaa avaamaan koko tuntina.

Luokassa virisi kiinnostukseni yhteiskunnallisiin asioihin ja politiikkaan. Lukion jälkeen tuo kiinnostus vei minut Helsingin yliopistoon opiskelemaan oikeustiedettä. Politiikasta puolestaan tuli viime vuonna minulle luottamustehtävien lisäksi myös päivätyö, kun aloitin avustajana eduskunnassa.

Saan kiittää monesta asiasta sitä, että kävin nimenomaan Pomarkun lukion. Elokuisena päivänä vuonna 2011 alkanut matka vaikuttaa edelleen positiivisesti elämässäni – niin työssä, opinnoissa kuin vapaallakin. Tuota samaa matkaa voin lämpimästi suositella jokaiselle ysiluokkalaiselle, joka tänä keväänä yhteishaun kohteita miettii.

Aurinkoista kevättä ja iloisia terveisiä vanhoille lukiokavereille, opettajille sekä muulle henkilökunnalle!

Jaakko Aromaa

Valvomon Mikä kesä soi, on vuosi 2013 ja kesäloma on juuri alkanut. Peruskoulu paketissa ja nyt voi huolettomasti nauttia kesän vapaudesta. Silloin jo oli selvät sävelet mitä seuraavat kolme vuotta toisivat mukanaan, sillä itselle oli kutakuinkin itsestään selvää, että jatkan opintojani Pomarkussa. Nopeastihan ne vuodet vierähtivät näin jälkeenpäin ajateltuna. Päivät menivät yleensä aina saman kaavan mukaan. Herätys, aamupuuro, takki niskaan ja juoksujalkaa naapureiden pihojen poikki ettei olisi myöhässä aamun ensimmäiseltä tunnilta. Siellä jo muut istuivatkin paikoillaan, nopea pahoittelu myöhästymisestä ja sitten höpöttämään vierustoverin kanssa toisella korvalla kuunnellen opetusta. Aina eivät jääneet viisaudet päähän ensimmäisestä kerrasta, mutta tulihan niitä taottua moneen otteeseen vielä viimeisenä vuonna, kun abijännä ilmaantui.

Lukiosta jäi paljon käteen ja ennen kaikkea kavereita, joita on edelleen ilo nähdä milloin missäkin. Jokainen on lähtenyt omaan suuntaansa ja hienointa on kuulla, kun on löytynyt se oma juttu, mitä lukiossa ei vielä ehkä tiennyt. Aina voi palata niihin yhteisiin hetkiin Raimon matikan tunneilla, kun pää oli aivan sekaisin lineaarialgebrasta eikä kukaan tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Tai kun Pirren kanssa harjoiteltiin Wanhojen tansseja varten eikä ne askeleet vaan yksinkertaisesti kertaakaan osuneet tahdilleen. Jukkakin sai oman osuutensa, kun välillä saatiin kuulla, että ”kansalaiset, häpeäminen alkaa nyt”. Nautin ennen kaikkea pienen lukion yhteisöllisyydestä ja siitä, että kouluun oli aina helppo tulla. Siivoja Eija oli iloisesti vastassa ja päivittelemässä kuulumisia. Kaikki oppilaat vuosikursseista riippumatta olivat tuttuja ja ilmapiiri oli kannustava sekä välittävä. Koen, että tämä oli suurimpia anteja pieneltä lukiolta. Kuten myös se, että apu oli aina lähellä. Vielä abikeväänä menin naapuriin Lehtosen Marjan luokse hakemaan viimeset tsempit matikan kirjoituksiin, mitä ei voi pitää itsestäänselvyytenä ja voisi sanoa, että only in Pomarkku.

Yksi ikimuistoisimmista päivistä koittikin sitten ajallaan, kun sai painaa kovalla työllä ansaitun valkoisen lippalakin päähän kauniina kesäpäivänä taistelusta selvinneiden tovereiden kanssa. Silloin ei hymy hyytynyt, sillä yksi etappi elämästä oli saavutettu. Vielä kolmenkin vuoden jälkeen on hienoa käydä koululla moikkaamassa vanhoja opettajia ja samalla huomata, että laadukasta opetusta kovan luokan tekijöiltä tarjotaan edelleenkin tuleville ikäluokille. Oma koulupolkuni johti Turun kauppakorkeakouluun, josta on kiittämistä kaikkia Pomarkun lukion opettajia ja henkilökuntaa, jotka omalla työllään mahdollistivat oman koulumenestykseni Pomarkussa.

Eveliina Leppänen

”Se on siinä! Uusi valkolakki on painettu juuri päähän. On vuosi 2001 ja juuri nyt on koko maailma edessä.

Lähestulkoon voittamattomina me seisomme koko juhlakansan edessä hymy korvissa ja riemua täynnä. Me vuonna 1982 syntyneet kolme vuotta yhdessä saman tavoitteen eteen puurtaneet nuoret ihmiset olemme juuri saaneet päätökseen yhteisen matkamme. Matkan, josta jokainen meistä paikalla olevista on selvinnyt voittajana maaliin. On siis aihetta juhlaan!

Juhlatilaisuus ei ole perinteiseen tapaan Pomarkun lukion juhlasalissa vaan olemmekin poikkeuksellisesti Pomarkun Hakalinnassa juhlimassa tämän urakan päättymistä. Me Pomarkun Lukion vuosituhannen oikeasti ensimmäiset (alkaahan vuosikymmen ja – tuhat 1:stä 😊) ylioppilaat päätimme opintomme kunnantalon valtuustosalissa ja juhlimme Hakalinnassa, koska rakas opinahjomme oli päässyt remontin alle.

Palataanpa ajassa vielä kolme vuotta taaksepäin ja lähdetään liikkeelle vuodesta 1998. Loppukesästä joukko erilaisia nuoria ihmisiä kokoontui samaan luokkatilaan vähän jännittyneinä ja vähän ihmeissään. Osa porukasta oli tuttuja, mutta myös uusia kasvoja oli porukkaan niin Siikaisista kuin Noormarkustakin löytynyt. Jälkeenpäin ajateltuna porukassa oli hyvä määrä uutta sekä tuttua. Luokkamme ryhmäytyminen alkoi heti ja meistä muodostuikin luokkana omanlainen joukkue, jossa oli omanlaatuinen huumori ja yhteisöllisyys. Naurua, iloa ja kujeitakin riitti. Milloin päiviteltiin ja kauhisteltiin jonkun meidän keittämää kahvia taukohuoneessa, milloin taas päivitettiin läksyt siihen kuntoon, että seuraavalle tunnille kehtasi mennä. Yhtä pidettiin myös muiden lukioluokkien kesken ja koko lukion hengestä kertoo myös se, että osan porukan kanssa tuli juhlittua kolmena eri vuotena vanhojenpäivän jatkotkin läpi...

Tämä yhteisöllisyys ei jäänyt vain opiskelijoiden väliseksi vaan yhtä pidettiin niin opettajien kuin koko lukion henkilökunnan kanssa. Tuntui kuin jokainen töissä ollut ihminen ponnisteli meidän vuoksemme. Ainakin itseni mielestä Pomarkun lukiossa olikin ymmärretty se, että siellä tehdään töitä opiskelijoiden ja heidän oppimisensa eteen. Tämä ei tarkoittanut liikaa ”hyysäämistä” vaan oppilaan kohtaamista ihmisenä, omana persoonanaan. Opettajat osasivat vaatia, mutta osasivat tehdä sitä meitä puhuttelevalla ja innostavalla tavalla. Lämmöllä muistelenkin tunneilla käytyjä keskusteluita Jukan, Arin, Raimon, Pirren, Marjan ja muiden opettajien kanssa. Opettajat valmistivat meitä kolme vuotta kirjoituksiin, jopa talkoillen hieman extraa, antaen mm. lisävinkkejä ja harjoitteita kirjoituksia varten. Näin jälkeenpäin asiaa miettineenä he tekivät vielä enemmän. He valmistelivat meitä osaltaan myös myöhempää elämää ja aikuisuutta varten.

Pomarkun lukiossa vietetty aika antoi paljon. Valkolakin ja tulevan opiskelupaikan lisäksi lukiosta sain elinikäisiä ystäviä ja kavereita, joiden kanssa saan pitää yhtä niin vapaa-ajalla kuin työelämässä. Omaan tapaan nähdä ja ymmärtää maailmaa on osin vaikuttanut Pomarkun lukiossa vietetty aika. Hakalinnasta 2001 jatkunut elämänpolkuni on vienyt minut työelämässä energia-alalle johtotehtäviin ja luottamustoimiin niin yrityksissä kuin etujärjestöissäkin. Siviilipuolella polulleni olen saanut mukaan matkaa taittamaan vaimon ja kaksi ihanaa lasta. Polulleni Pomarkun lukio antoi mukaan hyvät eväät niin siviiliin kuin työelämään. Näitä eväitä pidän suuressa arvossa.”

Jalmari

Näin kirjotusten kolkutellessa aivan oven takana on hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä lukioaika on minulle antanut. Jos saisin listata tasan kolme asiaa näistä kolmesta vuodesta ne olisivat ehdottomasti valtava määrä yleissivistystä, varmuutta tulevaisuuteen sekä hauskoja, mutta samalla kasvattavia kokemuksia. Aiemmin ”mörkönä” esiintyneet kirjoitukset eivät enää tunnu ylitsepääsemättömiltä ja lähinnä oudolta tuntuu ajatus, että tämä kaikki on pian ohi.

Nyt abivuonna olemme tuhlanneet aivokapasiteettiamme, ihan vain mielenkiinnosta, laskien eri opettajien opeissa vietettyjä tunteja. Tämä on havainnollistanut sen suuren työmäärän, jonka lukio antaa tehtäväksi. Tosin samalla on herännyt kysymys: ”Mihin tämä aika yhtäkkiä meni?” Elämää varten me lukiotakin käymme ja se, jos joku konkretisoituu ihmisissä, joiden kanssa kaikki lukioajan hienoudet ja huonoudet saadaan jakaa. Aika kulkee siivillä, kun haasteisiin suhtautuu pilke silmäkulmassa, unohtamatta samalla oikeasti elää.

En usko olevani kovin väärässä, mikäli sanon, että olen lukion aikana saanut vähintään yhtä paljon kavereita kuin koko aiemman elämäni aikana. Pelkästään siitä löytyy syy, jonka vuoksi en koskaan tule katumaan valinneeni juuri Pomarkun lukiota. Vaikka lukiomme on pienikokoinen on sieltä myös aivan yhtä suuret mahdollisuudet selviytyä pois hyvillä arvosanoilla. Menestys ei ole sidonnainen paikkaan, vaan siihen työn määrään, jonka sen eteen on valmis tekemään. Ja se tulee pätemään tulevaisuudessakin!

Viime kesänä tuli vastaan nippu kouluaikaisia piirustuksia, aina ala-asteelta lukioon. Kehitys näkyi selvästi, mutta saavutti selvästi lakipisteensä. Ei tullut miehestä taiteilijaa, jos ei pienimuotoista samba-perkussioiden soittoa lasketa. Tuonkin harrastuksen aloittamiseen meni toistakymmentä vuotta siitä, kun musiikinopettaja tokaisi, että minulla näyttäisi olevan taipumusta lattarirytmeihin.

Urapolku lähti kuitenkin lentoon matemaattisista aineista. Näissä pärjäsin. Kovatasoisessa laajan matikan ryhmässä oli juuri sopiva lämminhenkinen kilpailuasetelma. Valmistuin -94 Pomarkun lukiosta, ja kuten monena edellisenä vuotena, L:iä ropisi tällekin vuosikurssille kiitettävästi.

Itselleni riitti hyvä menestys matemaattisten aineiden tehtävissä sekä äidinkielessä. Niillä pisteillä pääsi suoraan opiskelijaksi Helsingin yliopiston tietojenkäsittelyopin laitokselle. Muutaman välivaiheen kautta päädyin vuonna 2010 samalle laitokselle tietojenkäsittelytieteen professoriksi. Englanti on työkieli, ja onkin aikaa kun on näin pitkää tarinaa päässyt raapustamaan suomeksi.

Lukion valinnainen ATK ja kaveripiirin tietokoneharrastus taisivat antaa sysäyksen urapolulleni. Monta vuotta intensiivistä opiskelua maisteriksi, ahaa-elämyksiä ja ulkomaanmatkoja jatko-opiskelijana, tutkimuksen vapautta ja vuosi Saksassa postdoc:na, sekä oman tutkimusalan kehittämistä professorina. Tuollaisia aineksia mahtuu vuosien varrelle. Työnkuva on varsin itsenäinen. Lomia ei varsinaisesti ole, mutta kunhan hoitaa hommansa niin kukaan ei kysele missä laiturin nokassa läppärin kanssa majailee. Käytännössä suuri osa työstä on kuitenkin valkotaululla ideointia opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa.

Pääkaupunkiseudulla asustan. Perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi lasta. Pomarkussa käydään säännöllisesti sukuloimassa ja joskus saattaa törmätä vanhoihin koulukavereihin yllättävissä paikoissa (kiitokset Jari hinauksesta toissa kesänä, kun vuokramökin soutuveneen mela katkesi keskellä Isojärveä).

Melkein vuosikymmenen maailmalla työskentely on tuonut uusia näkökulmia sekä omaan osaamiseeni että omien taustatekijöideni ymmärtämiseen ja arvostamiseen. Yhdysvalloissa ja Aasiassa ollessani olen huomannut, että varsin harva tuttavani on osannut arvata miten luontevasti pienistä Suomalaisista kylistä voidaankaan nousta vaativiin kansainvälisiin tehtäviin tasa-arvoa ajavan yhteiskunnan sekä vahvojen yhteisöjen tuella.
Vaikka olenkin lukion jälkeen opiskellut jo neljässä eri yliopistossa, urani tärkeimmät opit sain Pomarkun lukiosta. Lukion ryhmäkoot ja oppilaiden välinen ryhmähenki vahvisti parhaita puoliani samalla kuin opettajien, ja joskus jopa itse rehtorin, lämminhenkinen ja sopivan jämäkkä huolenpito varmisti sen, ettei kaltaiseni yhdestä tuumasta toiseen säntäilevä nuori käyttänyt liikaa aikaa Shellin kahvilassa koulukirjojen läpikäymisen sijasta. Pomarkun lukion joustava matkatuki mahdollisti myös viimeisen opiskeluvuoden aikana muuton Poriin töiden perässä minkä johdosta pääsinkin hyvin työelämän alkuun kiinni jo ennen omaa ajokorttiani. Tällä matkalla sitä nyt ollaan vieläkin, enkä voi täältä YK:n päämajalta käsin muuta kuin kiittää ja kumartaa oman lukioni suuntaan.
Toivottavasti muut kaltaiseni nuorten vanhemmat ja nuoret itse ottavat kokemuksistamme opiksi ja lähtevät rohkeasti hakuun mukaan sillä Pomarkun lukion kaltaisia lähiopetuksen helmiä ei montaa ole!
Oikein hyvää kevään jatkoa teille kaikille, ja erityisen lämpimät terveiset Jussilla sekä Arille joita tulee muisteltua usein vielä näin vuosien jälkeen!

Teemu Alexander Puutio valmistui lukiosta vuonna 2005 ja työskentelee nyt YK:n päämassa Apulaispääsihteerin toimistossa.

Olen Pomarkun lukion abi vuosimallia 1995. Kauan on aikaa siis. Muistot paikasta ovat hauskoja ja lämpöisiä. Pomarkussa oli sellainen ihana ”koko kylä kasvattaa” – meininki. Pikkukoulun merkityksen tajusi ehkä parhaiten vasta monia vuosia myöhemmin. Kun nyt nähdään vanhojen lukiokavereiden kanssa, meillä on vahva yhteys: onko se sitten sitä, että jei, meistä tuli ihan kunnon ihmisiä 😊.

Elämä on monelta osin tietynlaista johkaantumista paikasta ja asiasta toiseen. Muistan, kun itse mietin ratkaisua, että mihin lukioon lähtisin. En muista vanhempien ohjanneen mihinkään tiettyyn suuntaan (tai sitten he tekivät sen niin taitavasti, etten vaan tajunnut?!). Varmaan isoin vaikuttava tekijä oli kaverit. Moni muukin siikaislainen nuori suuntasi Pomarkkuun ja lukiolla oli hyvä maine – nokka siis kohti Pomarkkua.

Olen kotoisin Siikaisista ja sieltä metsän keskeltä oli pitkä matka – joka paikkaan. Pomarkkuun piti siis muuttaa. Pomarkusta järjestyi kiva vuokra-asunto, joka oli ihan lähellä koulua. Olihan se sykähdyttävää, 16- vuotiaana asua itsekseen ja huolehtia omat ruoat ja muut. Kävin melkein päivittäin nostamassa pienen summan rahaa kylän ainoalta automaatilta, ja hain päivän ruokaostokset Riihimäestä. Kyllähän se kasvatti, eikä sitä silloin ajatellut sen kummempana asiana. Moni muukin kaveri asui samoin. Tänä päivänä olen 14- ja 11- vuotiaiden tyttöjen äiti, enkä voisi kuvitellakaan päästäväni heitä yksinään asumaan 16 vuotiaana! Tai noh, ehkä Pomarkkuun kyllä..

Opiskeluaikana en ajatellut, että koulunkäynti olisi ollut erityisen vaikeaa tai erityisen helppoa. Töitä tehtiin mutta ehdittiin myös viettää aikaa kavereiden kanssa. Muistan ensimmäisen historian tunnin – Seija opettaja antoi tehtäväksi kirjottaa essee aiheesta ”Antiikin kreikkalaisten historiallinen merkitys”. Huh! Siitäkin selvittiin! 😊 Vasta kirjoitusten selvittyä tajusimme, että luokkamme oli valtakunnallisesti kovatasoinen. Itsekin tiesin, että laudaturin papereilla on melko helppo valita, minne sitä sitten suuntaa. Siinä kohdin oli kiitollinen olo, että opettajat olivat olleet tiukkoja! Myöhemmin yliopistossa sain ihailevia katseita, kun osasin saksan kielen datiivia vaativat prepositiot kuin pyssyn suusta. Muistin Kaijan sanat mielessäni ja sieltä ne tuli, selkärangasta! Olin siinä hetkessä hyvin ylpeä, että olin ollut juuri Kaijan tunneilla! Lontoossakin lukioaikana käytiin, kieliä oppimassa ja ison maailman tavoille. Meidän onneksemme ei silloin ollut vielä somea… 😊  

Ei lukioaikana ihan ollut selvinnyt itselleni, että mitäs sitä sitten. Muistan, että juttelin asiasta OPOmme Pirren kanssa. Hän tokaisi, että toi kauppakorkeakoulu vois olla sun juttu. Jaha. Noh, sinne sitten. Ja sillä tiellä olen – kauppakorkeasta johkaannuin pankkimaailmaan ja siihen hurahdin. OP:ssa on tullut oltua jo 21 vuotta, tällä hetkellä toimin asiakkuusjohtajana OP Länsi-Suomessa ja vastaan Kankaanpään alueen henkilöasiakasliiketoiminnasta. Olen toiminut urani aikana myös OP:n Pomarkun konttorin johtajana 8 vuotta. Oli hienoa palata sinne lukioajan maisemiin myös työn kautta. Pomarkkulaisten kanssa oli jotenkin niin mutkatonta ja helppoa. Tuntui aina, että Pomarkku toivotti tervetulleeksi takaisin.

Katselin juuri kuvia tämän vuoden penkkareista ja muistelin meidän penkkareita vuonna 1995. Pukeuduimme arabeiksi, remuttiin kylällä ja heiteltiin karkkia. Ja joku meistä (kuka, tunnustakaa!!) päätti, että menemme niissä vetimissä laulamaan vanhainkotiin. En tiedä, kumpi ihmetteli enemmän, me vai vanhukset, että mitä ihmettä siellä teimme…😊 Mutta kaikki ne kokemukset, ihmiset, naurut ja itkutkin, ne kuuluivat lukioaikaan ja kuuluvat niihin kultareunuksin kehystettyihin muistoihin.

Kiitos Pomarkku, kiitos Pomarkun lukio! Kiitos kaverit ja opettajat! 😊

​
ERÄS PÄIVÄ... KAUAN SITTEN... KEVÄÄNKORVALLA....

Ensimmäinen aurinkoinen päivä viikkokausiin. Elettiin kevättalvea vuonna 1976 Pomarkun lukiossa. Luokka oli äsken rymistellyt sisään ruokatunnilta. Alkamassa oli äidinkielentunti. Ja minua kutkutteli odottava tunne. Meille oli tulossa vierailija. Kaukaa Turusta saakka. Outo kaupunki minulle - se Turku - kerran perhe oli koukannut sieltä läpi. Vieras oli kirjailija. Erkki Mäkinen. Siis ihan oikea kirjailija. Ja tämä siikaislainen tyyppi tässä, se laiheliini, joka istui ikkunapulpetissa - minä - oli päättänyt tulla kirjailijaksi. Olin luvannut sen asian itselleni jo alta 10-vuotiaana. Erkki Mäkinen tuli sisään. Minä katsoin luokan edessä seisovaa polkkatukkaista miestä. Silmää räpäyttämättä. Ja vieläkin minä muistan herra kirjailijan asun - lapikkaat - ja venyneen ja vanuneen villapaidan – vetimet ihan kuin suoraan savotalta tulleella metsurilla.
Seuraavan kerran minä näin Erkki Mäkisen joskus 90-luvulla, Turussa, Hämeenportissa. Rohkenin mennä kättelemään, esittäytymään, olinhan minäkin sentään jo itsekin jokusen kirjaa julkaissut. En jäänyt siihen pöydän luo norkoilemaan. Poistuin Hämeenkadun vilinään.
Ja siinä matkalla kohti kauppatoria palasin vuoteen 1976. Siikaisten bussia odotellessa meitä istui tuttu porukka vakiopöydässämme Kyllikin Baarissa. Kirjailijavierailu ei näitä muita pöydän tyyppejä kiehtonut, se ei innostanut keskusteluun. Ässien uusi hyökkääjä sen sijaan kylläkin. Minä taas mietin siinä hiljaa itsekseni, että huomenna tähän aikaan minulla olisi kyllä jo koululaukussa eräs tietty kirjaston lainakirja. “Ohhoh, Lemminkäinen” - turkulaisen lapikaskirjailijan toinen romaani. Ja siltä istumalta minä päätin, että keväämmällä alkaisin taas hahmotella jotakin ihan uutta sinikantisiin vihkoihini. Jotakin ikiomaa. Jännää... "

Hieman henkilöhistoriaa:
Kotitaloni oli Siikaisten Saarikoskella. Keskikouluni kävin toisella puolella pitäjää, kirkonkylässä. Bussimatkaa kertyi n. 20 km. Lukioon lähdin Pomarkkuun. Ja taas oli koulumatka yli 20 km (ensimmäiset neljä kilsaa sujui mopolla ja sitten 16 kilsaa bussilla. Noh... semmoiseen minä olin jo tottunut... siis että koulumatkat veivät hiukan aikaa.
Lukiovuodet otin aika rennosti. Todistukset ehkä sellaista keskitasoa. Kirjoituksiin sitten skarppasin. Tuli ällän paperit. Opiskelemaan lähdin Turun Kauppakorkeakouluun. Työelämässä (pankissa) vierähti kymmenen vuotta, ensimmäisen kirjani julkaisin kuitenkin jo vuonna 1985. Vuodesta 1993 lähtien olen ollut vapaa kirjailija. Ja Turussa olen asunut nyt jo vuosikymmeniä.
Keväällä, huhtikuussa 2019 ilmestyy kolmaskymmenes Jussi Vares –romaanini, nimeltä “Tolvana”. Ja kesällä kuvataan Turussa kymmenes Vares-elokuva. Se on vielä nimeämättä.