Eduskunta-avustaja Jaakko Aromaa

Historian- & yhteiskuntaopinluokasta kaikki alkoi. Lukuvuoden alkaessa vuonna 2011 Pomarkun lukion ensimmäisen vuosikurssin kaikki 38 oppilasta istuivat historian ja yhteiskuntaopin luokassa kauniina elokuisena päivänä. Meistä jokaisella alkoi tuolloin uusi vaihe elämässä – eräänlainen aikuisuuden esikoulu. Luokka oli nyt puolillaan uusia kasvoja: noormarkkulaiset pomarkkulaisille ja sama toisin päin.

Pomarkun taistelulukio, Pomarkun yliopisto, Pomarkun Harvard. Rakkaalla opinahjolla on monta nimeä. Itselleni oli aina selvää, että suoritan lukioni Pomarkussa. Hain myös Poriin ja Kankaanpäähän, mutta mitäs minä niihin, kun pisteeni riittivät Pomarkun Harvardiin. Tuota valintaa en ole koskaan katunut.

Minun on tietenkin vaikea verrata, kumpi on parempi – iso lukio vai pieni lukio – kun olen suorittanut vain sen pienen. Sen sijaan minun on helppo luetella ne pienemmän yksikön hyvät puolet.

Mieleeni on jäänyt se yhteisöllisyys, mikä Pomarkussa oli. Sadan oppilaan lukiossa kaikki tunsivat toisensa yli luokka- ja kuntarajojen. Käytävillä kulkiessaan sai aina moikata muita, ja välituntisin kokoonnuttiin isolla porukalla koulun yläaulaan. Ketään ei suljettu porukan ulkopuolelle. Näin jälkeenpäin mietittynä tuo oli varmasti itselleni, joka olin vielä lukioaikana hyvin ujo, ratkaisevan tärkeä asia.

Kaikista tiivein yhteisö muodostui tietenkin oman vuosikurssin kesken. Meillä oli mahtava luokka. Naurua ei yhteisistä hetkistä puuttunut. Yhteishenkeämme ilmentänee jokseenkin hyvin se, että vanhojentanssien jälkeen pidimme kolmet eri mökkijatkot – eri vuosina. Pitäisikin ottaa työn alle neljännet!

Kaiken hauskan lomassa myös aidosti välitimme toisistamme. Englanninkirjoitusten aamuna huomasimme, että yksi on joukosta poissa, vaikka pian pitäisi jo olla salissa. Soitimme puuttuvalle lampaalle ja kysyimme, aikooko hän tulla kirjoituksiin. Hän vastasi puhelimeen unisella äänellä ja mietti hetken ennen kuin hieman ärtyneesti tokaisi: ”Noh, kai mä ny sitte tuun.” Toki ärtymyksen ymmärtää, kun kaveri tulee herätetyksi kesken makeimpien unien. Hän kiitti kuitenkin myöhemmin, kun sai keväällä painaa valkolakin päähänsä.

Pomarkkulaisesta koulukulttuurista muistona on myös välittömyys oppilaiden ja opettajien välillä. Lukion alussa me pomarkkulaiset ihmettelimme, kun noormarkkulaiset kutsuivat opettajia opettajiksi. Meille ne olivat aina olleet Maria, Pirre, Teemu ja niin edespäin. Opettajat olivat siellä oppilaita varten – auttamassa, ei käskyttämässä. Heillä riitti aina aikaa, jos jokin asia kaipasi lisäselvennystä. Ja kyllä ne noormarkkulaisetkin sitten oppivat virallisista termeistä eroon…

Tästä kuvassa olevasta luokkahuoneesta kaikki alkoi, ja siitä omalta osaltani kaikki myös jatkui.

Yhteiskuntaopin opettajan Jukka Lehtilän kanssa kävimme tässä luokassa monet vänkööt niin politiikasta kuin filosofiastakin – tosin hyvässä hengessä. Vänkööstämme pitivät kuitenkin myös muut oppilaat, sillä keskinäinen väittelymme antoi heille aina tauon oppitunneilla opiskelusta. Joskus tuo tauko kesti muutaman minuutin, ja toisinaan ei puolestaan ehditty oppikirjaa avaamaan koko tuntina.

Luokassa virisi kiinnostukseni yhteiskunnallisiin asioihin ja politiikkaan. Lukion jälkeen tuo kiinnostus vei minut Helsingin yliopistoon opiskelemaan oikeustiedettä. Politiikasta puolestaan tuli viime vuonna minulle luottamustehtävien lisäksi myös päivätyö, kun aloitin avustajana eduskunnassa.

Saan kiittää monesta asiasta sitä, että kävin nimenomaan Pomarkun lukion. Elokuisena päivänä vuonna 2011 alkanut matka vaikuttaa edelleen positiivisesti elämässäni – niin työssä, opinnoissa kuin vapaallakin. Tuota samaa matkaa voin lämpimästi suositella jokaiselle ysiluokkalaiselle, joka tänä keväänä yhteishaun kohteita miettii.

Aurinkoista kevättä ja iloisia terveisiä vanhoille lukiokavereille, opettajille sekä muulle henkilökunnalle!

Jaakko Aromaa

Kommentit

Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentti