Jo koulutaipaleeni alusta lähtien tuntui luonnolliselta, että pyrin ensin keskikouluun ja sitten lukioon. Mitenkään itsestään selvää sen ei pitänyt olla, olinhan yhdeksänlapsisesta työläisperheestä. Pomarkun lukio sen sijaan oli itsestäänselvyys. Olihan se vain 15 kilometrin päässä, vaikkakin naapurikunnan puolella. Mutta se oli myös hyvä lukio, johon tultiin aina Poria ja Noormarkkua myöten, eikä todellakaan sen takia, että sinne olisi ollut helppo päästä, vaan opetuksen takia. Valintaa yksinkertaisti myös se, että vanhin veljeni oli jo Pomarkun lukiosta kirjoittanut ja toiseksi vanhin siskoni oli juurikin samaan aikaan siellä.
”Ystävä hän on kaikkien ja aina nauraa hymyillen.”
Pomarkun lukio oli ja on edelleen hyvä myös siksi, kun se on sopivan pieni. Tässä kohtaa kirjoitustani tuli oitis mieleeni yllä oleva runo. Toisella luokalla äidinkielen tunnilla piti kirjoittaa runo toisesta saman luokan oppilaasta. Kohdehenkilö valittiin arpomalla ja Soljannon Antti joutui kirjoittamaan minusta. Runo kertoo ennen kaikkea mielestäni siitä ilmapiiristä, joka vallitsi koulussa ja varsinkin omalla luokalla. Meitä oli juuri sopivasti, että tunsimme toisemme ja tuntien lisäksi välitunnit sekä hyppytunnit vietettiin mielellään porukassa. Hyvässä ilmapiirissä oli ilo opiskella.
Oma poikani opiskelee isossa lukiossa. Kerran kyselin häneltä mitä mielenkiintoista keskustelivat filosofian tunnilla ja keitä heitä tunnilla oli. Vastaus pysäytti. Hän sanoi, ettei tuntenut ketään tunnilla olleista oppilaista. Sillä kurssilla oli oppilaita kaikilta vuosikursseilta 1. – 4. Kun sitten keskustelimme enemmän asiasta, havahduin siihen, ettei nykyään isossa lukiossa ole sellaista yhteisöllisyyttä ja muiden tuntemista, mitä ennen oli. Ei ole luokkia, on vain kursseja. Pienen lukion etu on, että kaikki tuntevat toisensa kurssirakenteesta huolimatta, kaveruutta, tukea ja apua on lähellä ja tarjolla.
Lukio – mahdollisuus vai tuhlattua aikaa?
Sinä nuori, joka pohdit tulevaisuutta yhteishaun keskellä, mietit varmasti myös mikä kannattaa ja mikä ei. Jos sinulla on jo sielun palo siitä, mitä haluat tehdä ja polku siihen menee muuta kautta kuin lukio, mene sinne. Tärkeintä on tulevaisuudessa tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä, missä viihdyt ja missä olet onnellinen. Jos taasen ajatuksesi ovat lukion jälkeisessä tekemisessä, on asia selvä, lukioon siis, hieno valinta. Mutta sinulle, joka et oikein vielä tiedä, suosittelen myös lukiota. Lukio avaa paljon uusia mahdollisuuksia ja sinulla on aikaa pohtia ja löytää kiinnostuksesi. Ja toisaalta, jos se ei sittenkään aukea, mitään ei ole mennyt hukkaan.
Lukio on pääomaa, vaikka lähtisitkin sen jälkeen käden taitoja vaativalle ja arvostavalle alalle. Ja vaikka ei vielä kirjoitustenkaan jälkeen tunnu löytyvän alaa, joka kiinnostaisi, huoli pois. Jos valinta ei sittenkään ole oikea, se on helppo korjata. Olen itse esimerkki tuosta. Kirjoitusten jälkeen en oikein tuntenut minkään olevan ”se juttu” minulle. Paras ystäväni Järvenpään Pasi kuitenkin houkutteli minut lähtemään Tampereelle teknillisen korkeakoulun pääsykokeisiin. Se oli helppo ratkaisu, koska ei tarvinnut päntätä mitään uutta, lukion matematiikka ja fysiikka riittivät. Pelkkä pääsykoeretki olisi pienen novellin arvoinen, mutta tiivistetään lopputulokseen. Päädyin opiskelemaan diplomi-insinöörin tutkintoa Oulun yliopistoon.
Oulussa en tuntenut kuitenkaan alaa omakseni huolimatta viiden kesän töistä eri telakoilla. Päätin sitten parin vuoden jälkeen lähteä pohtimaan elämän tarkoitusta varusmiespalvelukseen. Sen jälkeen jäin kesävänrikiksi töihin Niinisaloon ja uteliaisuuttani päädyin Kadettikoulun pääsykokeisiin. Raha ja käytetty aika eivät ratkaisseet seuraavaa ratkaisuani, vaan halu tehdä työtä, mihin tunsin kutsumuksen. Niinpä minusta tuli upseeri. Kesken monipuolisen uran pohdin mitä nyt haluan ja tein taas ison päätöksen ja muutoksen. Lähdin mukaan järjestöelämään ja järjestöjohtajaksi. Kun se piti jättää taakseen, kutsumus vei paikkaan, joka jälleen hämmästytti kaikki – Pomarkun kunnanjohtaja.
Alkuhetkessä koulun jälkeen voi tuntua, ettei tiedä mitä haluaa tai sitten on aivan selkeä polku mielessä. Tulevaisuus voi kuitenkin heittää eteen hyvin erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Selkeäkin suunnitelma voi hetkessä muuttua aivan toiseksi ja vielä paremmaksi.
En kuuna valkeana olisi voinut kuvitella penkkariajelun lopuksi lukion pihassa traktorin lavalla nyrkki pystyssä tuulettaessani palaavani Pomarkkuun sen kunnanjohtajana. Mutta niin vain kävi ja vieläpä niin, että olen enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen. Elämä voi olla ihmeellistä. Jos epäröit sitä, pystytkö läpäisemään lukion tai millaiset paperit mahdat saada, niin huoli pois. Lukion läpäisemisessä terävien aivojen veroinen elin on sitkeät pakaralihakset. Tekemällä ahkerasti töitä pärjää aina. Ja nykyään sen jälkeen, kun olet päässyt ensimmäiseen opiskelupaikkaan, ei lukion arvosanoilla ole merkitystä, on valtavan paljon eri väyliä eteenpäin. Ei minultakaan ole kukaan kysynyt arvosanoja -80 luvun jälkeen, en edes muista niitä. Mutta muistan, että Pomarkun lukiossa oli hyvä opiskella.
Iloa ja tsemppiä elämänpolun löytämiseen! Iloisen onnellista kevään alkua myös kaikille niille muille, jotka jaksoitte lukea tämän loppuun asti.
Jari Rantala
