Kani ja Kuu

Olipa kerran kani, joka asui metsässä. Hän oli pieni, mutta hyvin utelias ja rohkea. Eräänä iltana kani katseli taivaalle ja näki kauniin täysikuun. Kani ihaili kuuta ja ajatteli, kuinka kaunis ja kirkas se oli. Hän päätti, että haluaisi mennä kuuhun, jotta voisi nähdä sen lähempää.

Kani alkoi hypätä niin korkealle kuin pystyi, mutta ei tietenkään yltänyt kuuhun. Hän yritti ja yritti, mutta kuuhun pääseminen oli mahdotonta. Kani ei kuitenkaan luovuttanut. Hän harjoitteli hyppäämistä joka päivä, toivoen, että jonain päivänä hän onnistuisi.

Eräänä yönä, kun kani oli jälleen yrittämässä hypätä kuuhun, hän oli niin väsynyt, että nukahti kesken hyppäämisen. Unessaan kani näki, kuinka kuun jumalatar tuli alas ja sanoi: "Olen nähnyt, kuinka kovasti yritit päästä luokseni. Koska olet niin rohkea ja sinnikäs, annan sinulle erityisen paikan kuussa."

Kun kani heräsi, hän huomasi, että hänen kuvansa oli ilmestynyt kuuhun. Siitä lähtien, kun katsot kuuta, voit nähdä kanin hahmon sen pinnalla. Kani oli hyvin ylpeä ja onnellinen, sillä hänen unelmansa oli toteutunut tavalla, jota hän ei ollut osannut kuvitellakaan.

Aurinko ja Kuu

Kauan sitten, kun maailma oli vielä nuori, taivaalla ei ollut aurinkoa eikä kuuta. Ihmiset elivät pimeydessä ja kylmyydessä, ja he rukoilivat jumaliaan tuomaan valoa ja lämpöä maailmaan. Kaksi rohkeaa jumalaa, Tecciztecatl ja Nanahuatzin, päättivät uhrata itsensä tuodakseen valoa maailmaan.

Tecciztecatl oli rikas ja ylpeä jumala. Hän pukeutui hienoihin vaatteisiin ja koruihin, ja hänellä oli paljon arvokkaita esineitä. Hän oli varma, että hänestä tulisi aurinko, koska hän oli niin mahtava ja voimakas. Nanahuatzin sen sijaan oli vaatimaton ja nöyrä jumala. Hän pukeutui yksinkertaisiin vaatteisiin ja eli vaatimattomasti. Hän ei ollut varma, että hänestä tulisi aurinko, mutta hän oli valmis uhraamaan itsensä ihmisten hyväksi.

Kun tuli aika hypätä suureen tuleen, Tecciztecatl epäröi ja pelkäsi. Hän yritti useita kertoja, mutta ei uskaltanut hypätä. Hän ajatteli, että tuli oli liian kuuma ja vaarallinen. Nanahuatzin sen sijaan ei epäröinyt. Hän astui rohkeasti tuleen ensimmäisellä yrittämällä. Hänen rohkeutensa ja uhrauksensa ansiosta hänestä tuli aurinko, joka toi valoa ja lämpöä maailmaan.

Tecciztecatl, häveten pelkuruuttaan, hyppäsi lopulta tuleen ja hänestä tuli kuu. Koska hän epäröi ja pelkäsi, hänen valonsa oli himmeämpi kuin auringon. Kuu loistaa yöllä, mutta sen valo ei ole yhtä kirkas ja lämmin kuin auringon.

Ihmiset olivat kiitollisia Nanahuatzinille ja Tecciztecatlille heidän uhrauksistaan. He ymmärsivät, että rohkeus ja nöyryys palkitaan, ja että todellinen valo tulee sydämestä. Aurinko ja kuu toivat tasapainoa maailmaan, ja ihmiset oppivat arvostamaan sekä päivän että yön kauneutta.

Käärme ja Peura

Olipa kerran kaunis peura, joka asui metsässä. Hän oli tunnettu nopeudestaan ja ketteryydestään. Peura rakasti juosta metsän halki ja hypellä esteiden yli. Eräänä päivänä peura kohtasi suuren käärmeen, joka oli tunnettu viisaudestaan ja oveluudestaan.

Käärme sanoi peuralle: "Peura, sinä olet nopea ja ketterä, mutta minä olen viisas ja ovela. Kilpaillaanpa, kumpi meistä on parempi."

Peura suostui kilpailuun ja he päättivät järjestää kolme koetta: nopeus, ketteryys ja älykkyys.

Ensimmäisessä kokeessa he kilpailivat nopeudessa. Peura ja käärme asettuivat lähtöviivalle ja lähtivät juoksemaan. Peura voitti helposti, sillä hän oli metsän nopein eläin. Käärme myönsi tappionsa ja he siirtyivät seuraavaan kokeeseen.

Toisessa kokeessa he kilpailivat ketteryydessä. Heidän piti hypätä esteiden yli ja väistellä puita. Peura voitti jälleen, sillä hän pystyi hyppimään ja väistelemään esteitä paremmin kuin kukaan muu. Käärme myönsi jälleen tappionsa ja he siirtyivät viimeiseen kokeeseen.

Kolmannessa kokeessa he kilpailivat älykkyydessä. Käärme esitti peuralle monimutkaisen arvoituksen, jota peura ei osannut ratkaista. Arvoitus kuului näin:

"Minulla on talo, mutta ei ovia. Minulla on ikkunoita, mutta ei kattoa. Mikä minä olen?"

Peura mietti pitkään, mutta ei keksinyt vastausta. Hän yritti arvata: "Onko se puu? Ei, puulla on oksia, mutta ei ikkunoita. Onko se kivi? Ei, kivellä ei ole ikkunoita eikä taloa."

Käärme hymyili ja sanoi: "Vastaus on kirja. Kirjassa on sivuja, jotka ovat kuin talon huoneita, mutta ei ovia. Kirjassa on kuvia ja tekstiä, jotka ovat kuin ikkunoita, mutta ei kattoa."

Peura ymmärsi, että käärme oli todella viisas ja ovela. Hän myönsi tappionsa ja sanoi: "Näetkö, käärme, sinä olet viisas ja ovela, kun taas minä olen nopea ja ketterä. Meillä molemmilla on omat vahvuutemme."

Käärme nyökkäsi ja sanoi: "Olet oikeassa, peura. Jokaisella on omat ainutlaatuiset lahjansa, ja meidän tulisi arvostaa toistemme kykyjä."

Peura ja käärmeistä tuli hyviä ystäviä, ja he oppivat paljon toisiltaan. Peura opetti käärmeelle nopeutta ja ketteryyttä, ja käärme opetti peuralle viisautta ja oveluutta. He elivät onnellisina metsässä, auttaen ja tukien toisiaan.