Opettajaksi kehittymisen ydinosaamisalueet
Esteettinen osaaminen
Esteettisen osaamisen käsite oli itselleni hieman vieraampi ennen tätä kurssia. Mäkisen ja Lokan (2020) luennolla opin kuitenkin valtavasti uutta tästä osaamisalueesta. Esteettisellä kokemuksella tarkoitetaan mielestäni jotain sellaista, missä koen itse, että tämä on kokonaisvaltaista, kaunista, itselle mielekästä. Se voisi olla esimerkiksi konsertti, jossa musiikki, asut, valot, koreografia ja kaikki esityksessä on mielestäni hienoa. Se voisi olla myös esimerkiksi taidetta tai muuta kulttuuria. Merkityksellisyyteen se voisi liittyä esimerkiksi niin, että esteettisen kokemuksen jälkeen haluan muistella, ajatella ja kuvailla sitä muille, ehkä yrittää jollain tavalla uudelleen luoda sitä mielessäni ja reflektoida omia ajatuksiani siitä, jolloin siitä tulee minulle itselleni sekä ehkä myös muille merkityksellistä. Oppiminen herättää minussa monia tunteita, ehkä parhaiten sitä kuvaisi se, että tunnen kehittyväni ihmisenä silloin jollain tavalla. Tunteet tuntuvat niin päässä, kuin koko kehossakin. Flow-kokemuksen koen ainakin itselläni sellaiseksi, että unohdan kaiken muun, ja teen vaan. Aikaa saattaa kulua ties kuinka kauan, mutta kun lopetan, tuntuu ettei olisi mennyt kuin muutama minuutti. Tällainen kokemus itselleni tuli mm. ylioppilaskirjoituksissa reaaliainetta kirjoittaessani. Myös tätä PROpea tehdessä välillä tuntuu että syventyy kirjoittamaan niin innolla että unohtuu vain tietokoneen ääreen. Koen flow-tunnetta myös soittaessani esimerkiksi pianoa tai kitaraa, tai laulaessani. Flow-kokemuksessa hyvänolontunne virtaa kehossa ja kun lopetat sen mitä ikinä teetkin, tuntuu niin kuin olisi antanut kaikkensa, muttei silti ole liian väsynyt, vaan ehkä ennemminkin energinen.
Itseilmaisussa koen, että luontevimmat välineet minulle ovat kirjoittaminen, puhuminen ja soittaminen tai laulaminen. Jos taas haluan ilmaista kokemustani tai oppimistani, haluan usein kuvailla kokemustani sanallisesti mahdolisimman tarkasti ja herkullisesti, jotta kuulijalle tulisi samanlainen olo kuin minulla oli sillä hetkellä. Koen, että olen luovimmillani lavalla tai jossain sellaisessa tilassa, jossa on soittimia ja hyvä akustiikka. Olin seitsemän vuotta musiikkiluokilla joten laulamisesta, soittamisesta ja esiintymisestä tuli silloin suuri osa elämääni. Jos pääsen esimerkiksi tyhjään konserttisaliin, haaveilen vain pääseväni lavalle ja laulavani jonkun upean laulun. Toivoisinkin omassa opetuksessani saavani oppilaita innostumaan musiikista yhtä paljon kuin minä. Lindströmin, T. E. (2009, Ihmiskäsitys musiikkikasvatuksen filosofian kehyksenä, 8) mukaan musiikissa esteettisen tulokulman vahvuus on siinä, että se antaa sille itseisarvon, ja se ei ole riippuvaista kasvatuksesta. Jotta musiikkia kannattaisi edes opettaa, tulisi sen olla siis jo itsessään arvokasta. Musiikki tarjoaa omalla ainutlaatuisuudellaan esteettisen kokemuksen. (Lindström, 2009, 8.)
Arjen estetiikassa arvostan esimerkiksi luontoa, ihailen luonnon värjeä, puita, vettä ja ääniä. Arvostan myös arkkitehtuuria, kauniita rakennuksia ja sisustusta. Ihailen toisinaan facebookin ryhmissä kauniita koteja ja niiden upeita sisustustyylejä. Haluan itse tuoda esteettisyyttäni esille myös muodin kautta, haluan että pukemieni vaatteiden värit sopivat yhteen ja näyttävät muutenkin hyviltä malliltaan. Arvostan kauniita kappaleita, hienoja musiikkivideoita ja hienosti tehtyjä elokuvia.
Mielestäni estetiikka ja kulttuuri voivat tukea hyvinvointia monin eri tavoin. Omasta elämästäni esimerkkinä toimii hyvin esimerkiksi se, että nyt koronaviruksen aikaan en ole paljoakaan liikkunut paikoissa, joissa olisi monia ihmisiä samassa paikassa. Syksy on ollut aika hiljainen, ennen koronavirusta kävin melko usein juuri elokuvissa, mutta nyt en ollut käynyt missään oikeastaan koko syksynä. Erityispedagogiikan ainejärjestö kuitenkin järjesti nyt lokakuussa illan Jyväskylän kaupunginteatteriin katsomaan West Side Story-teatteriesitystä. Ja heti kun pääsimme teatterin saliin, meistä kaikista ystäväporukastamme tuntui, että onpa ihanaa olla jossain tällaisessa kulttuurielämyksessä pitkästä aikaa. Siitä tuli niin hyvä olo, vaikka tietysti ensin vähän epäilytti että uskaltaako sinne mennä, mutta kasvomaskit ja turvavälit huomioiden ilta onnistui täydellisesti. Esitys oli kaikinpuolin esteettisesti hyvä, musiikki ja laulajat olivat loistavia, puvustus oli hieno ja valot mainiot. Esityksestä sai energiaa jatkaa koulutöitä etäyhteyksin, pimenevän syksyn edetessä.
Itseilmaisussa koen, että luontevimmat välineet minulle ovat kirjoittaminen, puhuminen ja soittaminen tai laulaminen. Jos taas haluan ilmaista kokemustani tai oppimistani, haluan usein kuvailla kokemustani sanallisesti mahdolisimman tarkasti ja herkullisesti, jotta kuulijalle tulisi samanlainen olo kuin minulla oli sillä hetkellä. Koen, että olen luovimmillani lavalla tai jossain sellaisessa tilassa, jossa on soittimia ja hyvä akustiikka. Olin seitsemän vuotta musiikkiluokilla joten laulamisesta, soittamisesta ja esiintymisestä tuli silloin suuri osa elämääni. Jos pääsen esimerkiksi tyhjään konserttisaliin, haaveilen vain pääseväni lavalle ja laulavani jonkun upean laulun. Toivoisinkin omassa opetuksessani saavani oppilaita innostumaan musiikista yhtä paljon kuin minä. Lindströmin, T. E. (2009, Ihmiskäsitys musiikkikasvatuksen filosofian kehyksenä, 8) mukaan musiikissa esteettisen tulokulman vahvuus on siinä, että se antaa sille itseisarvon, ja se ei ole riippuvaista kasvatuksesta. Jotta musiikkia kannattaisi edes opettaa, tulisi sen olla siis jo itsessään arvokasta. Musiikki tarjoaa omalla ainutlaatuisuudellaan esteettisen kokemuksen. (Lindström, 2009, 8.)
Arjen estetiikassa arvostan esimerkiksi luontoa, ihailen luonnon värjeä, puita, vettä ja ääniä. Arvostan myös arkkitehtuuria, kauniita rakennuksia ja sisustusta. Ihailen toisinaan facebookin ryhmissä kauniita koteja ja niiden upeita sisustustyylejä. Haluan itse tuoda esteettisyyttäni esille myös muodin kautta, haluan että pukemieni vaatteiden värit sopivat yhteen ja näyttävät muutenkin hyviltä malliltaan. Arvostan kauniita kappaleita, hienoja musiikkivideoita ja hienosti tehtyjä elokuvia.
Mielestäni estetiikka ja kulttuuri voivat tukea hyvinvointia monin eri tavoin. Omasta elämästäni esimerkkinä toimii hyvin esimerkiksi se, että nyt koronaviruksen aikaan en ole paljoakaan liikkunut paikoissa, joissa olisi monia ihmisiä samassa paikassa. Syksy on ollut aika hiljainen, ennen koronavirusta kävin melko usein juuri elokuvissa, mutta nyt en ollut käynyt missään oikeastaan koko syksynä. Erityispedagogiikan ainejärjestö kuitenkin järjesti nyt lokakuussa illan Jyväskylän kaupunginteatteriin katsomaan West Side Story-teatteriesitystä. Ja heti kun pääsimme teatterin saliin, meistä kaikista ystäväporukastamme tuntui, että onpa ihanaa olla jossain tällaisessa kulttuurielämyksessä pitkästä aikaa. Siitä tuli niin hyvä olo, vaikka tietysti ensin vähän epäilytti että uskaltaako sinne mennä, mutta kasvomaskit ja turvavälit huomioiden ilta onnistui täydellisesti. Esitys oli kaikinpuolin esteettisesti hyvä, musiikki ja laulajat olivat loistavia, puvustus oli hieno ja valot mainiot. Esityksestä sai energiaa jatkaa koulutöitä etäyhteyksin, pimenevän syksyn edetessä.
Hyvinvointia vahvistava osaaminen
Hyvinvointioppimisen luento ja demo olivat tosi mielenkiintoisia. Meillä tuli pienryhmissä hienoja keskusteluja, joissa pohdittiin paljon mm. opettajien jaksamista työssä. Pohdimme niitä työn vähän ikävämpiä puolia, kuten kiinnipitotilanteita, jotka voivat jäädä pitkäksikin aikaa vaivaamaan. Itse jouduin kiinnipitotilanteeseen osalliseksi sijaisena, jolloin tilanne tuli niin yhtäkkiä, etten jotenkin edes ehtinyt ajatella asiaa ennenkuin tilanne oli ohi. Tilanne purkautui itselläni itkun kautta, varmaan ihan sen takia, etten ollut ennen joutunut sellaiseen tilanteeseen ja luultavasti pelästyinkin aika paljon. Mietin asiaa edelleen toisinaan. Olen myös jäänyt usein pohtimaan oppilaiden rankkoja taustoja tai muita asioita joita heillä on saattanut olla meneillään omassa elämässään. Toivoisin kuitenkin, etten tulevaisuudessa toisi töitä liikaa kotiin enkä antaisi niiden vaikuttaa liikaa omaan mieleeni. Koen kuitenkin, että opettajan työtä tehdään niin henkilökohtaisella tasolla ja omalla persoonalla, että se on myös täysin suotavaa että välillä itkettää oppilaidenkin asiat. Myös hyvät asiat jäävät onneksi mieleen ja iloitsen oppilaideni puolesta aidosti jos heille käy ihania asioita.
Se, miten itse huolehdin jaksamisestani on se, että yritän pitää kiinni rutiineista ja hyvistä elintavoista. Yritän nukkua tarpeeksi, syödä säännöllisesti ja monipuolisesti, sekä liikkua paljon. Myös puhuminen läheisimmille ihmisille auttaa aina. Itselleni on myös tärkeää se, että pidän tietyt kellonajat työn tekemiselle, ja lopun ajan päivästä olen vapaalla. Täytyy myös muistaa se, että vaikka toisinaan on niitä huonompia päiviä, hyvät päivät
ovat kuitenkin niin paljon parempia ja palkitsevampia. Ne auttavat pitämään työmotivaation ja innostuksen yllä.
Kasvattajana toivoisin olevani hyvinvointia tukeva. Haluan painottaa oppilailleni terveellisten elintapojen merkitystä ja sitä, että jos joku asia mietityttää, on tärkeää hakea apua. Yksin ei kannata jäädä asioiden kanssa, sillä silloin niistä kasvaa vain isompia mörköjä päässä. Yhdessä on paljon helpompaa miettiä vaikeitakin asioita. Haluaisin myös muistuttaa oppilaitani epäonnistumisten tärkeydestä. Kukaan ei voi aina onnistua, ja se, että välillä epäonnistuu, on terveellistä omalle kehitykselle ja kasvulle. Haluan kannustaa oppilaitani yrittämään uudelleen epäonnistumisen jälkeen, haluan kannustaa sinnikkyyteen ja siihen, että lopulta, kovan työn jälkeen se palkitaan kyllä. Ahtola, A. (toim. 2016. Psyykkinen hyvinvointi ja oppiminen, 14) puhuu kirjassaan mielestäni hyvin siitä, kuinka oppilasta ei voi laittaa koulupäivän ajaksi ikäänkuin "stopille tai pauselle", niinkuin ei aikuistakaan. Ne tilanteet, joissa lapsi on päivän aikana, ovat kaikki tilanteita, joissa lapsi oppii, kasvaa ja kehittyy, jolloin kaikki, mitä vertaiset, eli toiset oppilaat, tai tilanteessa oleva aikuinen sanoo, tekee, tuntee, antaa palautetta, mitä tahansa, kaikki niistä merkitsevät lapselle jotain. (Ahtola, 2016, 14.)
Kollegoilleni toivoisin olevani se, kehen voi luottaa ja tukeutua jos asiat tuntuvat vaikeilta. Siinä tärkeää on myös painottaa puhumisen ja jakamisen tärkeyttä. Asioita on parempi miettiä yhdessä, ei yksin. Toivoisin olevani avulias, ja jos voin helpottaa toisen työtaakkaa jotenkin, tekisin sen mielelläni. Työyhteisön motivointiin toimisivat varmasti yhteisöllisyyttä lisäävät aktiviteetit, työhyvinvointipäivät, koulutukset, pikkujoulut ja kouluvuoden päättäjäiset. On myös tärkeää, että jos/kun erilaisia vaikeita tilanteita tulee eteen työpäivän aikana, ne käydään läpi sillä tavalla, että tilanteessa olleet osalliset kokevat tulleensa kuulluksi ja ymmärretyiksi ja että tukea annetaan myös työntekijöille jos tilanne sitä vaatii. Työterveyspalvelut, koulupsykologi ja muut hyvinvointia edistävät työntekijät ovat tärkeässä roolissa myös opettajille ja muille koulun työntekijöille.
Oppilaiden innostumista ja motivaatiota toivon tukevani omalla esimerkilläni. Haluaisin tehdä oppitunneista mielekkäitä ja innostavia. Haluan myös olla oppilaslähtöinen opettaja, en vain sellainen kuka kirjoittaa taululle jonka jälkeen oppilaiden pitäisi kirjoittaa muistiinpanot. Haluan innostaa oppilaita ajattelemaan, tutkimaan ja löytämään vastauksia erilaisiin pulmiin.
Koen, että luokan ilmapiirillä on valtavan suuri vaikutus oppilaiden oppimiseen ja hyvinvointiin. Kiinnittäisin erityistä huomiota työrauhaan, siihen että jokainen pääsee ääneen, tulee kuulluksi ja saa osallistua, sekä myös mahdolliseen kiusaamiseen. Puhuinkin aiemmassa tekstissäni siitä, miten luokan ilmapiiriä voitaisiin tukea positiivisen palautteen avulla, esimerkiksi ProKoulu-hankkeen ohjeiden mukaisesti (https://www.prokoulu.fi/). Opettajana tärkeää on jälleen tuntea oppilaan taustoja, jotta osaa asettua oppilaan kokemusmaailmaan, ja mahdollisiin hyvinvointia heikentäviin tekijöihin, kuten stressaaviin asioihin kotona. Tässäkin, niin kuin pedagogisessa osaamisessakin on tärkeää kohdata oppilaat sellaisina kuin he ovat, olla läsnä ja aidosti kiinnostunut heidän asioistaan. Siitä tulee oppilaalle tunne, että hänellä on välittävä aikuinen elämässään, joka auttaa kyllä jos tarvitsee. Jos opettajana kuulen asiasta, mikä lapselle on voinut esimerkiksi tapahtua (vanhempien avioero, läheisen kuolema) on tärkeää antaa lapsen tunteille tilaa.
Moniammatillisen yhteistyön merkitys etenkin eritysopettajan työssä on suuri. Usein pienryhmän oppilailla saattaa olla yleisopetuksen oppilaita enemmän tapaamisia esimerkiksi kuraattorin, koulupsykologin, tai sosiaalityöntekijöiden kanssa. Täten on tärkeää hyödyntää omassa työssä kaikki saatavilla oleva apu jos tilanne sitä vaatii. Opettajana voin esimerkiksi kysyä kuraattorilta apua, jos olen huolissani lapsen kotioloista, koulupsykologilta jos haluan kysyä vinkkejä esimerkiksi keskittymisen parantamiseen. Ahtola (2016, 17) muistuttaa myös ajoissa olemisen merkitystä oppilaiden hyvinvoinnin tukemisessa. Esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisy tapahtuu suurimmilta osin alakoulussa, yläkoulun puolella se voi olla jo myöhäistä. Tärkeää on tietää ne psykologiset tarpeet, joita ikäluokalla on hyvän kasvun saavuttamiseen, jotta voidaan tarjota hyvinvointia edistäviä toimintamalleja. On hyvä painottaa myös oppilaille moniammatillisen yhteistyön merkittävyyttä, sitä, että koulussa on monia välittäviä aikuisia, jotka kaikki ovat täällä heitä varten.
Se, miten itse huolehdin jaksamisestani on se, että yritän pitää kiinni rutiineista ja hyvistä elintavoista. Yritän nukkua tarpeeksi, syödä säännöllisesti ja monipuolisesti, sekä liikkua paljon. Myös puhuminen läheisimmille ihmisille auttaa aina. Itselleni on myös tärkeää se, että pidän tietyt kellonajat työn tekemiselle, ja lopun ajan päivästä olen vapaalla. Täytyy myös muistaa se, että vaikka toisinaan on niitä huonompia päiviä, hyvät päivät
ovat kuitenkin niin paljon parempia ja palkitsevampia. Ne auttavat pitämään työmotivaation ja innostuksen yllä.
Kasvattajana toivoisin olevani hyvinvointia tukeva. Haluan painottaa oppilailleni terveellisten elintapojen merkitystä ja sitä, että jos joku asia mietityttää, on tärkeää hakea apua. Yksin ei kannata jäädä asioiden kanssa, sillä silloin niistä kasvaa vain isompia mörköjä päässä. Yhdessä on paljon helpompaa miettiä vaikeitakin asioita. Haluaisin myös muistuttaa oppilaitani epäonnistumisten tärkeydestä. Kukaan ei voi aina onnistua, ja se, että välillä epäonnistuu, on terveellistä omalle kehitykselle ja kasvulle. Haluan kannustaa oppilaitani yrittämään uudelleen epäonnistumisen jälkeen, haluan kannustaa sinnikkyyteen ja siihen, että lopulta, kovan työn jälkeen se palkitaan kyllä. Ahtola, A. (toim. 2016. Psyykkinen hyvinvointi ja oppiminen, 14) puhuu kirjassaan mielestäni hyvin siitä, kuinka oppilasta ei voi laittaa koulupäivän ajaksi ikäänkuin "stopille tai pauselle", niinkuin ei aikuistakaan. Ne tilanteet, joissa lapsi on päivän aikana, ovat kaikki tilanteita, joissa lapsi oppii, kasvaa ja kehittyy, jolloin kaikki, mitä vertaiset, eli toiset oppilaat, tai tilanteessa oleva aikuinen sanoo, tekee, tuntee, antaa palautetta, mitä tahansa, kaikki niistä merkitsevät lapselle jotain. (Ahtola, 2016, 14.)
Kollegoilleni toivoisin olevani se, kehen voi luottaa ja tukeutua jos asiat tuntuvat vaikeilta. Siinä tärkeää on myös painottaa puhumisen ja jakamisen tärkeyttä. Asioita on parempi miettiä yhdessä, ei yksin. Toivoisin olevani avulias, ja jos voin helpottaa toisen työtaakkaa jotenkin, tekisin sen mielelläni. Työyhteisön motivointiin toimisivat varmasti yhteisöllisyyttä lisäävät aktiviteetit, työhyvinvointipäivät, koulutukset, pikkujoulut ja kouluvuoden päättäjäiset. On myös tärkeää, että jos/kun erilaisia vaikeita tilanteita tulee eteen työpäivän aikana, ne käydään läpi sillä tavalla, että tilanteessa olleet osalliset kokevat tulleensa kuulluksi ja ymmärretyiksi ja että tukea annetaan myös työntekijöille jos tilanne sitä vaatii. Työterveyspalvelut, koulupsykologi ja muut hyvinvointia edistävät työntekijät ovat tärkeässä roolissa myös opettajille ja muille koulun työntekijöille.
Oppilaiden innostumista ja motivaatiota toivon tukevani omalla esimerkilläni. Haluaisin tehdä oppitunneista mielekkäitä ja innostavia. Haluan myös olla oppilaslähtöinen opettaja, en vain sellainen kuka kirjoittaa taululle jonka jälkeen oppilaiden pitäisi kirjoittaa muistiinpanot. Haluan innostaa oppilaita ajattelemaan, tutkimaan ja löytämään vastauksia erilaisiin pulmiin.
Koen, että luokan ilmapiirillä on valtavan suuri vaikutus oppilaiden oppimiseen ja hyvinvointiin. Kiinnittäisin erityistä huomiota työrauhaan, siihen että jokainen pääsee ääneen, tulee kuulluksi ja saa osallistua, sekä myös mahdolliseen kiusaamiseen. Puhuinkin aiemmassa tekstissäni siitä, miten luokan ilmapiiriä voitaisiin tukea positiivisen palautteen avulla, esimerkiksi ProKoulu-hankkeen ohjeiden mukaisesti (https://www.prokoulu.fi/). Opettajana tärkeää on jälleen tuntea oppilaan taustoja, jotta osaa asettua oppilaan kokemusmaailmaan, ja mahdollisiin hyvinvointia heikentäviin tekijöihin, kuten stressaaviin asioihin kotona. Tässäkin, niin kuin pedagogisessa osaamisessakin on tärkeää kohdata oppilaat sellaisina kuin he ovat, olla läsnä ja aidosti kiinnostunut heidän asioistaan. Siitä tulee oppilaalle tunne, että hänellä on välittävä aikuinen elämässään, joka auttaa kyllä jos tarvitsee. Jos opettajana kuulen asiasta, mikä lapselle on voinut esimerkiksi tapahtua (vanhempien avioero, läheisen kuolema) on tärkeää antaa lapsen tunteille tilaa.
Moniammatillisen yhteistyön merkitys etenkin eritysopettajan työssä on suuri. Usein pienryhmän oppilailla saattaa olla yleisopetuksen oppilaita enemmän tapaamisia esimerkiksi kuraattorin, koulupsykologin, tai sosiaalityöntekijöiden kanssa. Täten on tärkeää hyödyntää omassa työssä kaikki saatavilla oleva apu jos tilanne sitä vaatii. Opettajana voin esimerkiksi kysyä kuraattorilta apua, jos olen huolissani lapsen kotioloista, koulupsykologilta jos haluan kysyä vinkkejä esimerkiksi keskittymisen parantamiseen. Ahtola (2016, 17) muistuttaa myös ajoissa olemisen merkitystä oppilaiden hyvinvoinnin tukemisessa. Esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisy tapahtuu suurimmilta osin alakoulussa, yläkoulun puolella se voi olla jo myöhäistä. Tärkeää on tietää ne psykologiset tarpeet, joita ikäluokalla on hyvän kasvun saavuttamiseen, jotta voidaan tarjota hyvinvointia edistäviä toimintamalleja. On hyvä painottaa myös oppilaille moniammatillisen yhteistyön merkittävyyttä, sitä, että koulussa on monia välittäviä aikuisia, jotka kaikki ovat täällä heitä varten.
Pedagoginen osaaminen
Pedagogisesta osaamisesta kirjoittaminen tuntuu ainakin tässä alussa vielä vähän haasteelliselta, ihan siitä syystä että koen jälleen olevani tässä osaamisalueessa niin alussa, etten voi mitenkään vielä tietää kaikkea. Mutta sehän tämän kasvun kansion ideana mielestäni onkin, kirjoittaa ne sen hetkiset ajatukset ja tunteet, joihin voi sitten myöhemmin palata ja muistella niitä asioita, joita silloin pohti ja lisäillä sitä mukaa uusia ajatuksia kun niitä herää.
Olen päässyt toimimaan sijaisena hyvin erilaisilla luokilla, mutta sijaisuudet ovat olleet melko katkonaisia, päivän, kaksi, pisimmillään ehkä viikon, jolloin pitkäaikaista pedagogista osaamista on ollut ehkä vähän vaikeaa toteuttaa samalle luokalle. Koen kuitenkin, että jokaisesta sijaisuudestani olen saanut palasia sieltä täältä, joilla olen voinut kehittää pedagogista osaamistani. En muista tarkalleen millä demolla se oli tällä kurssilla, ehkä hyvinvointiosaamisen luennon jälkeisellä, mutta puhuimme pienryhmässä siitä, miten sitten tulevaisuudessa osaisi tunnistaa kaikkien tukea tarvitsevien oppilaiden tarpeet, eikä vain niiden, joilla tuen tarve näkyy ulkoisesti tai äänekkäimmin. Kaikista tärkeintä olisi mielestäni olla läsnä, seurata oppilaita opetustilanteissa ja oikeasti kohdata oppilaat jokapäiväisessä kanssakäymisessä, jotta lapset tulisivat mahdollisimman tutuiksi. Tärkeää on myös tietää lapsen taustat, mahdolliset diagnoosit ja ottaa vakavasti jos lapsi kertoo tuen tarpeistaan. Usein kuulee sitä, että jos oppilas on kertonut ettei ymmärrä jotain asiaa, sitä ei oteta tarpeeksi vakavasti. Saatetaan antaa esimerkiksi tukiopetusta yhden tunnin verran, mutta ei pitkäaikaisempaa tukea tai edes arviointia tuen tarpeesta. Myös esimerkiksi keskittymisen tai tarkkaavuuden häiriöt voivat kertoa esimerkiksi ADHD:sta tai jostain muusta asiasta, joka selittäisi tietyn käyttäytymisen, minkä vuoksi onkin tärkeää seurata omia havaintojaan ja tehdä jatkosuunnitelmia, eikä vain sivuuttaa asiaa tai laittaa sitä huonon käyttäytymisen piikkiin. Keinoja tukea tällaisia haasteita on monia, kuten nystyrätyynyt, painopeitot, stressilelut ym. Olisi myös hyvä, että luokassa olisi tarpeeksi aikuisia, jotta useamman ihmisen on mahdollista havainnoida tukea tarvitsevia.
Myös esimerkiksi eri kulttuureista tai eri äidinkielen omaavan oppilaan huomiointi on ensiarvoista. Kesällä käymäni kurssi "language and education in pedagogy" oli erittäin mielekäs ja se herätteli huomaamaan myös kielitietoisen opetuksen merkityksen. Olen omaksunut kurssilla oppimani asiat jotakuinkin näin: kielitietoisella opetuksella tarkoitetaan siis opetusta, jossa huomioidaan kieli ikään kuin osana arkea. Kielitietoinen opettaja ei ole esimerkiksi vain englannin tai ruotsin kielen opettaja, vaan jokaisen oppiaineen opettaja on oman aineensa kielitietoinen opettaja, myös siis esimerkiksi fysiikan ja matematiikan opettaja. Opettaja tutkii ja arvioi kieltä sekä sen käyttöä erilaisissa tilanteissa ja näin ollen tukee erilaisten sisältö- ja kielellisten taitojen kasvamista rinnakkain (Aalto, E., Mustonen, S., Järvenoja, M. & Saario, J. 2019, Monikielisen oppijan matkassa). Jokaisella oppiaineella on ikäänkuin oma kielensä, matematiikassa esimerkiksi numerot, yhtälöt, erilaiset kaavat, hypotenuusa, sin, cos ja tan ovat osa matematiikan kieltä. Jos luokassa on oppilaita, jotka ovat eri kulttuurista, olisi mielekästä, että heidät huomioitaisiin esimerkiksi sanomalla luokassa tietyt fraasit kuten hyvää huomenta, näkemiin, hyvää päivän jatkoa yms. kaikkien oppilaiden kielillä. Voitaisiin myös esimerkiksi huomioida eri kulttuurien juhlapyhät ja yhdistää niihin oppiaineita kuten kuvaamataidon ja musiikin. Myös luokan seinälle voitaisiin esimerkiksi kirjoittaa aakkoset luokan puhumilla kielillä. Monikielisen oppijan matkassa-sivusto kertookin, että kieltä tulisi systemaattisesti ja tiedostavasti opettaa niin, että se olisi osana kaikkien oppiaineiden opetusta, jos halutaan että se on väline sisältöjen oppimiseen (Aalto, ym. 2019). Näiden lisäksi koulussa jokavuotiset seulonnat esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen, sekä matemaattisten taitojen osalta. Näissä seulonnoissa arvioinnin välineinä voidaan käyttää lukuisia eri testausmenetelmiä, mm. LukiMat-testejä, Armi 1 & 2, YTTE, ALLU ym. testit.
Myönteisen ilmapiirin rakennuttamiseen on varmasti monia työkaluja. Opettajalla itsellään on suuri rooli oman esimerkin näyttämisessä siinä, miten kohdata toiset ihmiset. Myös erilaiset jokapäiväiset rutiinit luokassa, kuten kysyminen jokaiselta, mitä kuuluu, tai esimerkiksi nostamalla jokaisesta päivästä yksi positiivinen asia esiin koko luokan kanssa voisivat toimia. On olemassa myös erilaisia hankkeita, jotka ovat keskittyneet tähän, mm. ProKoulu-hanke, jossa pääpainona on käyttäytymisen ongelmien ennaltaehkäiseminen. Toiminnassa keskeistä on koko koulun yhteiset toimintamallit, joiden mukaan toimitaan. Käyttäytymistä ohjataan positiivisen palautteen avulla, esimerkiksi niin, että voidaan koko luokan kanssa sopia joku yhteinen tavoite, se voisi olla mm. sellainen, että jokainen oppilas auttaa kahden viikon aikana toista oppilasta jossain asiassa. Kun toivottu käyttäytyminen huomataan, annetaan oppilaalle merkki, joka konkretisoi hyvän palautteen hyvästä toiminnasta. Merkkejä voitaisiin kerätä esimerkiksi luokan yhteiseen purkkiin, ja kun purkki on täynnä, tehdään palkinnoksi koko luokan voimin jotain mukavaa, se voisi olla vaikka elokuvatunti tai kirjasto-, maja-, tai lelupäivä. (ProKoulu hankkeen verkkosivut https://www.prokoulu.fi/ .)
Koen, että arvioinnilla on merkittävä rooli oppimisen ohjaamisessa. Se ei kuitenkaan saa olla sellainen asia, joka millään tavalla määrittää lapsen identiteettiä. Oppimisen ohjauksessa arviointi auttaa sekä opettajaa että oppilasta huomaamaan, missä oppimisessa ollaan menossa, mitkä ovat kehityskohteita ja mitkä asiat sujuvat jo hienosti. Myös etenkin tuen suunnittelussa arviointi on ensiarvoisen tärkeää, sillä siinä nähdään annetun tuen vaikuttavuus, ja se, jos annettua tukea täytyy jotenkin muuttaa. Omia kehityskohteitani pedagogisessa osaamisessa on varmasti paljon, koen esimerkiksi, että en ole vielä niin hyvä oppimisen ohjaamisessa, en tiedä vielä tarpeeksi missä tahdissa tietyt asiat tulisi opettaa tai mikä olisi paras opetustaktiikka. Arvioinnistakaan minulla ei ole vielä kokemusta kuin yhden lukitestauksen tekemisestä.
Oppijan oppimiseen kiinnittymisen, toimijuuden ja osallisuuden osalta mielestäni tärkeää on tukea etenkin siirtymiä eskarin ja alakoulun, alakoulun ja yläkoulun, sekä yläkoulun ja toisen asteen osalta. Luokassa on tärkeää huomioida jokainen oppilas sellaisena kuin hän on, hyväksyen ja ymmärtäen, sekä antaa tasavertaiset mahdollisuudet erilaisissa luokan tilanteissa jokaiselle oppilaalle, näitä voivat olla esimerkiksi vuorottelevat järjestäjien, ruokalavastaavien ja välituntivastaavien tehtävät. Tuen tarpeiden tunnistamisen, tuen antamisen ja seurannan merkitys on valtava.
Olen päässyt toimimaan sijaisena hyvin erilaisilla luokilla, mutta sijaisuudet ovat olleet melko katkonaisia, päivän, kaksi, pisimmillään ehkä viikon, jolloin pitkäaikaista pedagogista osaamista on ollut ehkä vähän vaikeaa toteuttaa samalle luokalle. Koen kuitenkin, että jokaisesta sijaisuudestani olen saanut palasia sieltä täältä, joilla olen voinut kehittää pedagogista osaamistani. En muista tarkalleen millä demolla se oli tällä kurssilla, ehkä hyvinvointiosaamisen luennon jälkeisellä, mutta puhuimme pienryhmässä siitä, miten sitten tulevaisuudessa osaisi tunnistaa kaikkien tukea tarvitsevien oppilaiden tarpeet, eikä vain niiden, joilla tuen tarve näkyy ulkoisesti tai äänekkäimmin. Kaikista tärkeintä olisi mielestäni olla läsnä, seurata oppilaita opetustilanteissa ja oikeasti kohdata oppilaat jokapäiväisessä kanssakäymisessä, jotta lapset tulisivat mahdollisimman tutuiksi. Tärkeää on myös tietää lapsen taustat, mahdolliset diagnoosit ja ottaa vakavasti jos lapsi kertoo tuen tarpeistaan. Usein kuulee sitä, että jos oppilas on kertonut ettei ymmärrä jotain asiaa, sitä ei oteta tarpeeksi vakavasti. Saatetaan antaa esimerkiksi tukiopetusta yhden tunnin verran, mutta ei pitkäaikaisempaa tukea tai edes arviointia tuen tarpeesta. Myös esimerkiksi keskittymisen tai tarkkaavuuden häiriöt voivat kertoa esimerkiksi ADHD:sta tai jostain muusta asiasta, joka selittäisi tietyn käyttäytymisen, minkä vuoksi onkin tärkeää seurata omia havaintojaan ja tehdä jatkosuunnitelmia, eikä vain sivuuttaa asiaa tai laittaa sitä huonon käyttäytymisen piikkiin. Keinoja tukea tällaisia haasteita on monia, kuten nystyrätyynyt, painopeitot, stressilelut ym. Olisi myös hyvä, että luokassa olisi tarpeeksi aikuisia, jotta useamman ihmisen on mahdollista havainnoida tukea tarvitsevia.
Myös esimerkiksi eri kulttuureista tai eri äidinkielen omaavan oppilaan huomiointi on ensiarvoista. Kesällä käymäni kurssi "language and education in pedagogy" oli erittäin mielekäs ja se herätteli huomaamaan myös kielitietoisen opetuksen merkityksen. Olen omaksunut kurssilla oppimani asiat jotakuinkin näin: kielitietoisella opetuksella tarkoitetaan siis opetusta, jossa huomioidaan kieli ikään kuin osana arkea. Kielitietoinen opettaja ei ole esimerkiksi vain englannin tai ruotsin kielen opettaja, vaan jokaisen oppiaineen opettaja on oman aineensa kielitietoinen opettaja, myös siis esimerkiksi fysiikan ja matematiikan opettaja. Opettaja tutkii ja arvioi kieltä sekä sen käyttöä erilaisissa tilanteissa ja näin ollen tukee erilaisten sisältö- ja kielellisten taitojen kasvamista rinnakkain (Aalto, E., Mustonen, S., Järvenoja, M. & Saario, J. 2019, Monikielisen oppijan matkassa). Jokaisella oppiaineella on ikäänkuin oma kielensä, matematiikassa esimerkiksi numerot, yhtälöt, erilaiset kaavat, hypotenuusa, sin, cos ja tan ovat osa matematiikan kieltä. Jos luokassa on oppilaita, jotka ovat eri kulttuurista, olisi mielekästä, että heidät huomioitaisiin esimerkiksi sanomalla luokassa tietyt fraasit kuten hyvää huomenta, näkemiin, hyvää päivän jatkoa yms. kaikkien oppilaiden kielillä. Voitaisiin myös esimerkiksi huomioida eri kulttuurien juhlapyhät ja yhdistää niihin oppiaineita kuten kuvaamataidon ja musiikin. Myös luokan seinälle voitaisiin esimerkiksi kirjoittaa aakkoset luokan puhumilla kielillä. Monikielisen oppijan matkassa-sivusto kertookin, että kieltä tulisi systemaattisesti ja tiedostavasti opettaa niin, että se olisi osana kaikkien oppiaineiden opetusta, jos halutaan että se on väline sisältöjen oppimiseen (Aalto, ym. 2019). Näiden lisäksi koulussa jokavuotiset seulonnat esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen, sekä matemaattisten taitojen osalta. Näissä seulonnoissa arvioinnin välineinä voidaan käyttää lukuisia eri testausmenetelmiä, mm. LukiMat-testejä, Armi 1 & 2, YTTE, ALLU ym. testit.
Myönteisen ilmapiirin rakennuttamiseen on varmasti monia työkaluja. Opettajalla itsellään on suuri rooli oman esimerkin näyttämisessä siinä, miten kohdata toiset ihmiset. Myös erilaiset jokapäiväiset rutiinit luokassa, kuten kysyminen jokaiselta, mitä kuuluu, tai esimerkiksi nostamalla jokaisesta päivästä yksi positiivinen asia esiin koko luokan kanssa voisivat toimia. On olemassa myös erilaisia hankkeita, jotka ovat keskittyneet tähän, mm. ProKoulu-hanke, jossa pääpainona on käyttäytymisen ongelmien ennaltaehkäiseminen. Toiminnassa keskeistä on koko koulun yhteiset toimintamallit, joiden mukaan toimitaan. Käyttäytymistä ohjataan positiivisen palautteen avulla, esimerkiksi niin, että voidaan koko luokan kanssa sopia joku yhteinen tavoite, se voisi olla mm. sellainen, että jokainen oppilas auttaa kahden viikon aikana toista oppilasta jossain asiassa. Kun toivottu käyttäytyminen huomataan, annetaan oppilaalle merkki, joka konkretisoi hyvän palautteen hyvästä toiminnasta. Merkkejä voitaisiin kerätä esimerkiksi luokan yhteiseen purkkiin, ja kun purkki on täynnä, tehdään palkinnoksi koko luokan voimin jotain mukavaa, se voisi olla vaikka elokuvatunti tai kirjasto-, maja-, tai lelupäivä. (ProKoulu hankkeen verkkosivut https://www.prokoulu.fi/ .)
Koen, että arvioinnilla on merkittävä rooli oppimisen ohjaamisessa. Se ei kuitenkaan saa olla sellainen asia, joka millään tavalla määrittää lapsen identiteettiä. Oppimisen ohjauksessa arviointi auttaa sekä opettajaa että oppilasta huomaamaan, missä oppimisessa ollaan menossa, mitkä ovat kehityskohteita ja mitkä asiat sujuvat jo hienosti. Myös etenkin tuen suunnittelussa arviointi on ensiarvoisen tärkeää, sillä siinä nähdään annetun tuen vaikuttavuus, ja se, jos annettua tukea täytyy jotenkin muuttaa. Omia kehityskohteitani pedagogisessa osaamisessa on varmasti paljon, koen esimerkiksi, että en ole vielä niin hyvä oppimisen ohjaamisessa, en tiedä vielä tarpeeksi missä tahdissa tietyt asiat tulisi opettaa tai mikä olisi paras opetustaktiikka. Arvioinnistakaan minulla ei ole vielä kokemusta kuin yhden lukitestauksen tekemisestä.
Oppijan oppimiseen kiinnittymisen, toimijuuden ja osallisuuden osalta mielestäni tärkeää on tukea etenkin siirtymiä eskarin ja alakoulun, alakoulun ja yläkoulun, sekä yläkoulun ja toisen asteen osalta. Luokassa on tärkeää huomioida jokainen oppilas sellaisena kuin hän on, hyväksyen ja ymmärtäen, sekä antaa tasavertaiset mahdollisuudet erilaisissa luokan tilanteissa jokaiselle oppilaalle, näitä voivat olla esimerkiksi vuorottelevat järjestäjien, ruokalavastaavien ja välituntivastaavien tehtävät. Tuen tarpeiden tunnistamisen, tuen antamisen ja seurannan merkitys on valtava.
Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen
Ajattelin lähteä pohtimaan tätä opettajaksi kehittymisen osaamisaluetta kysymyksen "Millainen yhteiskunnallinen vaikuttaja olen?" kautta. Se onkin aika vaikea kysymys. Myös sen tiedostaminen, että opettaja tosiaan on aina yhteiskunnallinen vaikuttaja, herättää paljon ajatuksia. Toivoisin tietysti olevani merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, sellainen jonka omat ajatukset herättäisivät oppilaita tutkimaan heidän ajatusmaailmaansa ja arvojaan ja täten muodostamaan omaa yhteiskunnallista rooliaan maailmassa. Mielestäni omaan nykyiseen sivistysyhteiskuntaan sopivat arvot ja ajatusmallin, jota haluaisin myös välittää eteenpäin omille oppilailleni. Olen kuitenkin pohtinut paljon sitä, kuinka paljon omia henkilökohtaisia ajatuksia, mielipiteitä ja esimerkiksi poliittisia mielipiteitä voin opettajana tuoda esille. Oma ajatusmaailmani saattaa olla täysin vastakkainen esimerkiksi oppilaan vanhempien kanssa. Miten tuon sitä esiin astumatta kenenkään varpaille? Vai tarvitseeko sitä edes tuoda esiin? Riittääkö se, että yritän kasvattaa oppilaistani kriittisiä ajattelijoita, joilla on oikeus kyseenalaistaa, olla oma mielipiteensä (vaikka se tarkoittaisi, ettei ajattele samalla lailla kuin esim. vanhemmat), kouluttautua juuri siihen ammattiin kuin he itse toivovat, harrastaa sitä mitä itse haluavat ja esimerkiksi rakastua siihen ihmiseen, kehen rakastuvat. Salmisen, J. (2012, 51) mukaan tavoitteellisen koulukasvatuksen taustalla on erilaisia poliittisia päämääriä ja ideologisia tavoitteita.
Olen kuitenkin ymmärtänyt, että opettajan tulisi olla mahdollisimman neutraali työssään juuri esimerkiksi poliittisten asioiden kannalta. Tämä kyllä mahdollistuu ihan hyvin alakoulun puolella, sillä sen ikäisten lasten ei mielestäni kuulu ajatella liikaa vakavia poliittisia asioita. En kuitenkaan tarkoita tällä sitä, että pitäisi elää ikäänkuin pää pensaassa, tai että lapsilta täytyisi piilotella esimerkiksi globaaleja kriisejä kuten koronavirusta tai ilmastonmuutosta, päin vastoin. On tärkeää olla tietoinen meneillään olevista asioista, mutta niistä täytyy keskustella lapsen ikätaso huomioiden. Olen itse katsonut oppilaiden kanssa mm. Lasten uutisia Yle areenasta, mikä on mielestäni hyvä keino saada lapset tietoisiksi tärkeistä yhteiskunnallisista asioista (esim. Yhdysvaltojen presidentinvaalit), kuitenkin niin, ettei tuleva tieto valtaa lapsen mieltä, vaan lapsi saa elää lapsen elämää mahdollisimman normaalisti. Yläkoulussa ja toisella koulutusasteella vanhempien oppilaiden kanssa yhteiskunnallisista asioista keskustelu voi olla ja usein varmasti onkin hyvin hedelmällistä ja toivottavaa. Koenkin yhteiskunnallisen keskustelun jo alakoulusta, miksei eskaristakin (ikätason huomioiden) lähtien todella tärkeäksi. Erilaisten keskustelujen, väittelyiden, tutustumiskäyntien ja muiden tälläisten asioiden pohjalta oppilas kasvattaa omaa ajatteluaan ja maailmankuvaansa, jonka pohjalta varmasti myös esimerkiksi oppilaan korkeakouluun/ammattiin hakeutuminen voi valikoitua.
Nyt varsinkin sosiaalisen median aikakautena törmään usein erilaisiin keskusteluihin ja aiheisiin mm. facebookin keskustelupalstoilla. Viime aikoina huomioni on kuitenkin kiinnittynyt varsin ikävään kouluun ja kasvatukseen liittyvään aiheeseen myös ihan valtakunnallisen median ja iltapäivälehtien otsikoissa, kouluväkivaltaan. Koulussa tai koulumatkalla tapahtuva, nimenomaan oppilaiden toimesta tapahtuva väkivalta on noussut otsikoihin huolestuttavissa määrin. Oppilaiden toisilleen tuottama vakava väkivalta on johtanut poliisin puuttumiseen ja keskustelu aiheen ympärillä käy melko kuumana. Kommenteissa syytellään niin vanhempia, koulua, oppilaita, kuntaa ja koulutoimenjohtoa. Paljon puhutaan siitä, että nykyään vanhemmilta puuttuu kurinpito kokonaan ja että koulu ei puutu tarpeeksi. Mistä lisääntynyt, varsinkin alakoulussa tapahtuva oppilaiden välinen väkivalta todellisuudessa johtuu? Ovatko lasten kotiolot kenties huonontuneet, mikä voisi johtaa oireiluun koulussa? Onko kasvatuksessa puutteita? Puuttuuko koulu tarpeeksi, tai onko sillä resursseja puuttua/toimia tarpeeksi? Mikä vallitsevan globaalin tilanteen vaikutus on tähän? Koronavirus on vaikuttanut monen perheen tuloihin ja työtilanteeseen, mikä taas voi johtaa mm. vanhempien stressiin, uupumukseen, voimattomuuteen ja erilaisiin mielenterveyden häiriöihin. Salminen (2012, 54) nostaa myös esiin nuorten lisääntyneen pahoinvoinnin, joka ilmenee esimerkiksi itsetuhoisuudella tai tunteiden hallitsemattomuudella. Hän muistuttaa myös Jokelan ja Kauhajoen joukkosurmista, jotka osaltaan olivat jo aiemmin nuorten pahoinvoinnin valitettavina esimerkkeinä (Salminen, 2012, 54). Nämä ovat vaikeita kysymyksiä ja yhtä tarkkaa vastausta tuskin saadaankaan. Väkivalta ja sen esiintyminen varsinkin lasten keskuudessa on mielestäni erittäin vakava ja huolestuttava ilmiö, johon tulisi puuttua heti, jotta ei toivottu toiminta saataisiin katkaistua heti, ja ettei se pääsisi jatkumaan myöhemmin tulevaisuudessa. Asiasta olisi mielestäni tärkeää keskustella jokaisessa koulussa oppilaiden kanssa, siitä miksi tällainen toiminta ei todellakaan ole hyväksyttävää ja miten sitä voisi ehkäistä. Tärkeää olisi myös ymmärtää se, että tällaiselle toiminnalle on aina joku syy, ja että se syy on selvitettävä, jotta asian ytimeen päästäisi käsiksi. Esimerkiksi juuri se, että kotona asiat eivät ole hyvin, jonka takia lapsi oireilee. Seuraukset tulisi myös antaa heti. Mielestäni myös koulun resursseja täytyisi lisätä, esimerkiksi lisäämällä aikuisia, koulunkäynninohjaajia, oppilashuoltoa ja lasten mielenterveyspalveluja. Sosiaaliset ongelmat koulussa, esimerkiksi juuri kouluväkivalta, ovat tuottavan älyllisen ja mielekkään oppimisen tiellä (Salminen, 2012, 55).
Jos pohdin sitä, miten koulu ja koulutus voivat rakentaa yhteiskuntaa ja tulevaisuutta, on oma vastaukseni se, että koulu on aikalailla kaiken yhteiskunnallisen toiminnan perusta. Koulussa oppilas rakentaa itsestään opettajien ja muiden koulun työntekijöiden avulla ja ohjauksella yhteiskunnallista toimijaa. Oppiaineiden kautta opitaan erilaisia tietoja ja taitoja, jotka suurimmilta osin kaikki tulevat käyttöön myöhemmin tulevaisuudessa. Yhteiskunnallisesti ajatellen kaikki, niin lukeminen, laskeminen, maantieteellinen osaaminen kuin luovat aineet kuten musiikki ja käsityöt sekä nyt esimerkiksi tullut koodaus ovat kaikki tärkeitä taitoja yhteiskunnallisena toimijana. Peruskoulussa luodaan pohjaa tulevaisuuden tekemiselle. Yläkoulussa ja toisella asteella lähdetään oikeasti miettimään sitä, mihin ammattiin ja työkentälle haluaisi suuntautua ja sitten lähdetään sitä kohti. Järvinen, K. ja Kolbe, L. (2012, 69, 70) tuovatkin esille sen, kuinka koulu on ikään kuin pieni heijastava kuva maailmasta, jossa yhteisöllä on paremmat odotukset tulevaisuudesta. Se, että tulevaisuus on parempi, on tarkoittanut sitä, että yhteiskunta keskiluokkaistuu. Tehtävä koululle on ollut kunnollisuuden tuottaminen. (Järvinen & Kolbe, 2012, 70.)
Maailma, jota kohti toivoisin vieväni oppilaitani, olisi tasa-arvoinen, oikeudenmukainen, suvaitsevainen, kestävän kehityksen omaava, terve, työllistävä ja luonnonläheinen. Ei unohdettaisi sitä mistä kaikki on lähtenyt, vaan kunnioitettaisiin sitä. Muistettaisiin aiemmat virheet ja opittaisiin niistä. Kunnioitettaisiin toisia ja oltaisiin ystävällisiä.
Olen kuitenkin ymmärtänyt, että opettajan tulisi olla mahdollisimman neutraali työssään juuri esimerkiksi poliittisten asioiden kannalta. Tämä kyllä mahdollistuu ihan hyvin alakoulun puolella, sillä sen ikäisten lasten ei mielestäni kuulu ajatella liikaa vakavia poliittisia asioita. En kuitenkaan tarkoita tällä sitä, että pitäisi elää ikäänkuin pää pensaassa, tai että lapsilta täytyisi piilotella esimerkiksi globaaleja kriisejä kuten koronavirusta tai ilmastonmuutosta, päin vastoin. On tärkeää olla tietoinen meneillään olevista asioista, mutta niistä täytyy keskustella lapsen ikätaso huomioiden. Olen itse katsonut oppilaiden kanssa mm. Lasten uutisia Yle areenasta, mikä on mielestäni hyvä keino saada lapset tietoisiksi tärkeistä yhteiskunnallisista asioista (esim. Yhdysvaltojen presidentinvaalit), kuitenkin niin, ettei tuleva tieto valtaa lapsen mieltä, vaan lapsi saa elää lapsen elämää mahdollisimman normaalisti. Yläkoulussa ja toisella koulutusasteella vanhempien oppilaiden kanssa yhteiskunnallisista asioista keskustelu voi olla ja usein varmasti onkin hyvin hedelmällistä ja toivottavaa. Koenkin yhteiskunnallisen keskustelun jo alakoulusta, miksei eskaristakin (ikätason huomioiden) lähtien todella tärkeäksi. Erilaisten keskustelujen, väittelyiden, tutustumiskäyntien ja muiden tälläisten asioiden pohjalta oppilas kasvattaa omaa ajatteluaan ja maailmankuvaansa, jonka pohjalta varmasti myös esimerkiksi oppilaan korkeakouluun/ammattiin hakeutuminen voi valikoitua.
Nyt varsinkin sosiaalisen median aikakautena törmään usein erilaisiin keskusteluihin ja aiheisiin mm. facebookin keskustelupalstoilla. Viime aikoina huomioni on kuitenkin kiinnittynyt varsin ikävään kouluun ja kasvatukseen liittyvään aiheeseen myös ihan valtakunnallisen median ja iltapäivälehtien otsikoissa, kouluväkivaltaan. Koulussa tai koulumatkalla tapahtuva, nimenomaan oppilaiden toimesta tapahtuva väkivalta on noussut otsikoihin huolestuttavissa määrin. Oppilaiden toisilleen tuottama vakava väkivalta on johtanut poliisin puuttumiseen ja keskustelu aiheen ympärillä käy melko kuumana. Kommenteissa syytellään niin vanhempia, koulua, oppilaita, kuntaa ja koulutoimenjohtoa. Paljon puhutaan siitä, että nykyään vanhemmilta puuttuu kurinpito kokonaan ja että koulu ei puutu tarpeeksi. Mistä lisääntynyt, varsinkin alakoulussa tapahtuva oppilaiden välinen väkivalta todellisuudessa johtuu? Ovatko lasten kotiolot kenties huonontuneet, mikä voisi johtaa oireiluun koulussa? Onko kasvatuksessa puutteita? Puuttuuko koulu tarpeeksi, tai onko sillä resursseja puuttua/toimia tarpeeksi? Mikä vallitsevan globaalin tilanteen vaikutus on tähän? Koronavirus on vaikuttanut monen perheen tuloihin ja työtilanteeseen, mikä taas voi johtaa mm. vanhempien stressiin, uupumukseen, voimattomuuteen ja erilaisiin mielenterveyden häiriöihin. Salminen (2012, 54) nostaa myös esiin nuorten lisääntyneen pahoinvoinnin, joka ilmenee esimerkiksi itsetuhoisuudella tai tunteiden hallitsemattomuudella. Hän muistuttaa myös Jokelan ja Kauhajoen joukkosurmista, jotka osaltaan olivat jo aiemmin nuorten pahoinvoinnin valitettavina esimerkkeinä (Salminen, 2012, 54). Nämä ovat vaikeita kysymyksiä ja yhtä tarkkaa vastausta tuskin saadaankaan. Väkivalta ja sen esiintyminen varsinkin lasten keskuudessa on mielestäni erittäin vakava ja huolestuttava ilmiö, johon tulisi puuttua heti, jotta ei toivottu toiminta saataisiin katkaistua heti, ja ettei se pääsisi jatkumaan myöhemmin tulevaisuudessa. Asiasta olisi mielestäni tärkeää keskustella jokaisessa koulussa oppilaiden kanssa, siitä miksi tällainen toiminta ei todellakaan ole hyväksyttävää ja miten sitä voisi ehkäistä. Tärkeää olisi myös ymmärtää se, että tällaiselle toiminnalle on aina joku syy, ja että se syy on selvitettävä, jotta asian ytimeen päästäisi käsiksi. Esimerkiksi juuri se, että kotona asiat eivät ole hyvin, jonka takia lapsi oireilee. Seuraukset tulisi myös antaa heti. Mielestäni myös koulun resursseja täytyisi lisätä, esimerkiksi lisäämällä aikuisia, koulunkäynninohjaajia, oppilashuoltoa ja lasten mielenterveyspalveluja. Sosiaaliset ongelmat koulussa, esimerkiksi juuri kouluväkivalta, ovat tuottavan älyllisen ja mielekkään oppimisen tiellä (Salminen, 2012, 55).
Jos pohdin sitä, miten koulu ja koulutus voivat rakentaa yhteiskuntaa ja tulevaisuutta, on oma vastaukseni se, että koulu on aikalailla kaiken yhteiskunnallisen toiminnan perusta. Koulussa oppilas rakentaa itsestään opettajien ja muiden koulun työntekijöiden avulla ja ohjauksella yhteiskunnallista toimijaa. Oppiaineiden kautta opitaan erilaisia tietoja ja taitoja, jotka suurimmilta osin kaikki tulevat käyttöön myöhemmin tulevaisuudessa. Yhteiskunnallisesti ajatellen kaikki, niin lukeminen, laskeminen, maantieteellinen osaaminen kuin luovat aineet kuten musiikki ja käsityöt sekä nyt esimerkiksi tullut koodaus ovat kaikki tärkeitä taitoja yhteiskunnallisena toimijana. Peruskoulussa luodaan pohjaa tulevaisuuden tekemiselle. Yläkoulussa ja toisella asteella lähdetään oikeasti miettimään sitä, mihin ammattiin ja työkentälle haluaisi suuntautua ja sitten lähdetään sitä kohti. Järvinen, K. ja Kolbe, L. (2012, 69, 70) tuovatkin esille sen, kuinka koulu on ikään kuin pieni heijastava kuva maailmasta, jossa yhteisöllä on paremmat odotukset tulevaisuudesta. Se, että tulevaisuus on parempi, on tarkoittanut sitä, että yhteiskunta keskiluokkaistuu. Tehtävä koululle on ollut kunnollisuuden tuottaminen. (Järvinen & Kolbe, 2012, 70.)
Maailma, jota kohti toivoisin vieväni oppilaitani, olisi tasa-arvoinen, oikeudenmukainen, suvaitsevainen, kestävän kehityksen omaava, terve, työllistävä ja luonnonläheinen. Ei unohdettaisi sitä mistä kaikki on lähtenyt, vaan kunnioitettaisiin sitä. Muistettaisiin aiemmat virheet ja opittaisiin niistä. Kunnioitettaisiin toisia ja oltaisiin ystävällisiä.
Vuorovaikutusosaaminen ja moninaisuuteen liittyvä osaaminen
Olen vuorovaikuttajana mielestäni melko vaihteleva, se riippuu todella paljon tilanteesta missä olen. Pyrin kuitenkin aina kuuntelemaan (välillä tämä ei toteudu jos olen ajatuksissani), olemaan ymmärtäväinen ja ystävällinen. En ollut aiemmin kuullut Joharin ikkunasta ja kävin tutustumassa siihen. Valitsin itseäni kuvaaviksi sanoiksi herkkä, kärsivällinen, rakastava, mietteliäs, vastuullinen ja ymmärtäväinen. Herkkyys näkyy minussa monin tavoin, esimerkiksi siten että olen melko tunteellinen ja saatan itkeä melko pieniltäkin tuntuvista asioista. Itken kuitenkin mielestäni useammin ilosta tai liikutuksesta kuin surusta, mikä on mielestäni ihan hyvä asia. Se, mistä en pidä herkkyydessäni on että saatan loukkaantua helposti. Lepyn kuitenkin yhtä helposti. Kuitenkin jos koen, että olen tullut loukatuksi tai väärin kohdelluksi jollain tavalla eikä asiaa selvitetä, jumiudun asiaan ja minun on vaikeaa päästä siitä yli. Saatan miettiä vuosiakin vanhoja asioita edelleen, koska niitä ei olla selvitetty, enkä itse kehtaa ottaa niitä enää esille.
Jos kohtaan konfliktitilanteita, pyrin aina ensin olemaan rauhallinen ja miettimään asiaa järjellä. Olen mielestäni melko sanavalmis ja pystyn kyllä usein sanomaan haluamani asiat, mutta jälleen jos koen tilanteessa tulleeni loukatuksi tai torjutuksi, menen aika helposti lukkoon enkä sitten saakaan sanottua mitään. Sitten mietin jälkeen päin mitä olisi voinut sanoa tai tehdä. Tämä piirre on ollut minussa aina, mutta haluaisin kehittää sitä ja saada rohkeutta ilmaista itseäni selkeästi. Välillä koen että olen liian kiltti ja annan ihmisten kävellä ylitseni vuorovaikutustilanteissa. Tämän olen huomannut esimerkiksi töissä (ei opettajan työhön liittyvissä asioissa) siten, että olen suostunut lähes aina tulemaan töihin vaikka minulla olisi ollut vapaapäivä ja sovittua tärkeää menoa tai olisin oikeasti halunnut vain levätä. En ole kehdannut kieltäytyä.
Tiimityöskentelijänä olen mielestäni toiset huomioon ottava ja miellyttämisen haluinen. Riippuu myös paljon tiimin kokoonpanosta, jos muut ovat hiljaisempia eivätkä tee aloitetta työn tekemiseen, saatan itse ottaa ohjat, mutta jos tiimissä on selkeästi johtohahmo, olen tehokas työskentelijä, mutta varsinkin jos johtaja on hyvin kärkäs tai määräilevä, olen tällöin hieman ujompi ja saatan seurata vähän enemmän sivusta kuin olla paljon äänessä. Oppilaat haluan aina kohdata yksilöinä, välittävästi ja hyväksyen. Haluan olla oppilaille läsnä oleva, kiinnostunut ja turvallinen aikuinen. Työkavereille toivon olevani kunnioittava, auttavainen, ystävällinen, luotettava ja hauska työkaveri. Vanhempia en ole vielä työelämässä kohdannut kasvotusten, mutta se miten haluan kohdata oppilaideni vanhempia olisi kunnioittaen, ymmärtäen ja välittäen. Haluaisin vanhempien tuntevan läsnä oloni sellaiseksi, että olemme kaikki samalla puolella, vaikka joskus pitäisikin keskustella vähän ikävämmistäkin asioista. Kasvatusvuorovaikutuksesta puhuttaessa tunteet ovatkin hyvin merkittävässä asemassa. Siinä tarvitaan jokaisen osapuolen yhteistä ymmärrystä ja sellaista toimintaa, mikä on kaikille yhteistä, jotta voidaan luoda yhteisöllisyyttä. (Karila, K., Alasuutari, M., Hännikäinen, M., Nummenmaa, A. R. & Rasku-Puttonen, H. (toim.) 2006, 9.)
Moninaisuutta koulumaailmassa olen onneksi päässyt jo kohtaamaan. Olen päässyt opettamaan S2-luokkia, erilaisia pienryhmiä joissa on ollut monenlaisia haasteita, kuten tunne-elämän ja sosiaalisten taitojen vaikeuksia, ADHD-diagnooseja ja muita tarkkaavuuden häiriöitä. Pääsin viime vuonna myös seuraamaan erilaisten kehitysvamma-diagnoosin saaneiden opetusta erään kurssin ohella. Nämä kokemukset ovat avanneet silmiäni ja ajatusmaailmaani valtavasti erityispedagogiikasta ja sen laajasta kentästä. Minullakin, kuten kaikilla muillakin varmasti on tai on ainakin joskus ollut ennakkoluuloja, ja se on voinut näkyä esimerkiksi siten, että olen nähnyt tietyn näköisen ihmisen kadulla ja ajatellut että tämä olisi tietynlainen vain sen takia miltä näyttää tai miten on tilanteessa käyttäytynyt. Myös joku aikuinen on saattanut puhua tietyn oppilaan tai luokan käytöksestä sellaiseen sävyyn, että olen saattanut olla varustautunut jo tietyllä asenteella luokkaan mennessäni ennen kuin olen edes nähnyt koko luokkaa/oppilasta. Ja tuollaista ei mielestäni saisi tapahtua lainkaan. Yhdellä tämän kurssin demoilla puhuttiinkin juuri tästä, ja joku sanoikin kuinka oman harjoittelun ohjaava opettaja oli sanonut, että ei lue oppilaidensa lomakkeita tai tietoja ennen kuin tapaa heidät kasvotusten, koska ei halua muodostaa heistä mielipidettä pelkän lomakkeen tai diagnoosien perusteella. Se oli ihana ajatus ja haluaisin toimia tulevaisuuden työssäni juuri noin.
Moninaisuutta jonka tunnistan itsessäni voisi olla esimerkiksi erilaiset identiteetit jotka koen omakseni. Toisaalta koen olevani se herkkä, tunteellinen, itsekriittinen, välillä liiankin vastuullinen ja tunnollinen perfektionisti, toisaalta taas se huoleton, luova, musikaalinen, kaiken unohtava haaveilija ja sitten toisaalta taas valtavan rohkea, älykäs, omista arvoista kiinni pitävä, itsepäinen nuori nainen. Ja vaikka välillä nämä ominaisuudet ja piirteet tuottavat päänvaivaa, en luopuisi yhdestäkään.
Mielestäni opettajalla on valtavan iso rooli siinä, että näytetään oppilaille erilaisuuden arvostamisen ja hyväksymisen tärkeys. Opettajan puhetapa, käyttäytyminen, eleet ja ilmeet niin oppilaita kuin toisia koulun aikuisia kohtaan kaikki vaikuttavat siihen minkälaisen mallin oppilaat saavat. Tärkeää olisi luoda luokkaan heti alusta alkaen tietyt ohjeet/säännöt, joissa ohjataan toivottua käyttäytymistä. Tiedän erään koulun jossa on vain yksi sääntö: kunnioitan muita. Jos luokassa on paljon moninaisuutta, esim. eri kulttuureita, erilaisia oppimisen vaikeuksia tai tarkkaavuuden häiriöitä, olisi mielestäni tärkeää, että luokassa puhuttaisiin niistä. Opittaisiin uusista kulttuureista koko luokan voimin, esimerkiksi opettelemalla oppilaiden äidinkielillä muutama sana, joita kaikki voivat käyttää (moi, hyvää päivän jatkoa, kiitos yms.), opitaan toisten kulttuureiden juhlapyhistä esim. kuvaamataidon tunnilla, opitaan esimerkiksi tarkkaavuuden häiriöstä tai ADHD:stä pyytämällä vierailija joka voi kertoa kokemuksistaan esim. siitä miksi on vaikeaa pysyä paikallaan tai keskittyä pitkiä aikoja putkeen. Voitaisiin järjestää mm. teemaviikkoja tai tukitunteja joissa aiheina olisivat toisten hyvä kohtelu ja arvostaminen. Ennen kaikkea tärkeää on puuttua heti jos huomaa ettei toisten arvostaminen ja hyväksyminen toteudu, jotta toiminta saadaan katkaistua heti ja ohjata toivottuun suuntaan.
Jos kohtaan konfliktitilanteita, pyrin aina ensin olemaan rauhallinen ja miettimään asiaa järjellä. Olen mielestäni melko sanavalmis ja pystyn kyllä usein sanomaan haluamani asiat, mutta jälleen jos koen tilanteessa tulleeni loukatuksi tai torjutuksi, menen aika helposti lukkoon enkä sitten saakaan sanottua mitään. Sitten mietin jälkeen päin mitä olisi voinut sanoa tai tehdä. Tämä piirre on ollut minussa aina, mutta haluaisin kehittää sitä ja saada rohkeutta ilmaista itseäni selkeästi. Välillä koen että olen liian kiltti ja annan ihmisten kävellä ylitseni vuorovaikutustilanteissa. Tämän olen huomannut esimerkiksi töissä (ei opettajan työhön liittyvissä asioissa) siten, että olen suostunut lähes aina tulemaan töihin vaikka minulla olisi ollut vapaapäivä ja sovittua tärkeää menoa tai olisin oikeasti halunnut vain levätä. En ole kehdannut kieltäytyä.
Tiimityöskentelijänä olen mielestäni toiset huomioon ottava ja miellyttämisen haluinen. Riippuu myös paljon tiimin kokoonpanosta, jos muut ovat hiljaisempia eivätkä tee aloitetta työn tekemiseen, saatan itse ottaa ohjat, mutta jos tiimissä on selkeästi johtohahmo, olen tehokas työskentelijä, mutta varsinkin jos johtaja on hyvin kärkäs tai määräilevä, olen tällöin hieman ujompi ja saatan seurata vähän enemmän sivusta kuin olla paljon äänessä. Oppilaat haluan aina kohdata yksilöinä, välittävästi ja hyväksyen. Haluan olla oppilaille läsnä oleva, kiinnostunut ja turvallinen aikuinen. Työkavereille toivon olevani kunnioittava, auttavainen, ystävällinen, luotettava ja hauska työkaveri. Vanhempia en ole vielä työelämässä kohdannut kasvotusten, mutta se miten haluan kohdata oppilaideni vanhempia olisi kunnioittaen, ymmärtäen ja välittäen. Haluaisin vanhempien tuntevan läsnä oloni sellaiseksi, että olemme kaikki samalla puolella, vaikka joskus pitäisikin keskustella vähän ikävämmistäkin asioista. Kasvatusvuorovaikutuksesta puhuttaessa tunteet ovatkin hyvin merkittävässä asemassa. Siinä tarvitaan jokaisen osapuolen yhteistä ymmärrystä ja sellaista toimintaa, mikä on kaikille yhteistä, jotta voidaan luoda yhteisöllisyyttä. (Karila, K., Alasuutari, M., Hännikäinen, M., Nummenmaa, A. R. & Rasku-Puttonen, H. (toim.) 2006, 9.)
Moninaisuutta koulumaailmassa olen onneksi päässyt jo kohtaamaan. Olen päässyt opettamaan S2-luokkia, erilaisia pienryhmiä joissa on ollut monenlaisia haasteita, kuten tunne-elämän ja sosiaalisten taitojen vaikeuksia, ADHD-diagnooseja ja muita tarkkaavuuden häiriöitä. Pääsin viime vuonna myös seuraamaan erilaisten kehitysvamma-diagnoosin saaneiden opetusta erään kurssin ohella. Nämä kokemukset ovat avanneet silmiäni ja ajatusmaailmaani valtavasti erityispedagogiikasta ja sen laajasta kentästä. Minullakin, kuten kaikilla muillakin varmasti on tai on ainakin joskus ollut ennakkoluuloja, ja se on voinut näkyä esimerkiksi siten, että olen nähnyt tietyn näköisen ihmisen kadulla ja ajatellut että tämä olisi tietynlainen vain sen takia miltä näyttää tai miten on tilanteessa käyttäytynyt. Myös joku aikuinen on saattanut puhua tietyn oppilaan tai luokan käytöksestä sellaiseen sävyyn, että olen saattanut olla varustautunut jo tietyllä asenteella luokkaan mennessäni ennen kuin olen edes nähnyt koko luokkaa/oppilasta. Ja tuollaista ei mielestäni saisi tapahtua lainkaan. Yhdellä tämän kurssin demoilla puhuttiinkin juuri tästä, ja joku sanoikin kuinka oman harjoittelun ohjaava opettaja oli sanonut, että ei lue oppilaidensa lomakkeita tai tietoja ennen kuin tapaa heidät kasvotusten, koska ei halua muodostaa heistä mielipidettä pelkän lomakkeen tai diagnoosien perusteella. Se oli ihana ajatus ja haluaisin toimia tulevaisuuden työssäni juuri noin.
Moninaisuutta jonka tunnistan itsessäni voisi olla esimerkiksi erilaiset identiteetit jotka koen omakseni. Toisaalta koen olevani se herkkä, tunteellinen, itsekriittinen, välillä liiankin vastuullinen ja tunnollinen perfektionisti, toisaalta taas se huoleton, luova, musikaalinen, kaiken unohtava haaveilija ja sitten toisaalta taas valtavan rohkea, älykäs, omista arvoista kiinni pitävä, itsepäinen nuori nainen. Ja vaikka välillä nämä ominaisuudet ja piirteet tuottavat päänvaivaa, en luopuisi yhdestäkään.
Mielestäni opettajalla on valtavan iso rooli siinä, että näytetään oppilaille erilaisuuden arvostamisen ja hyväksymisen tärkeys. Opettajan puhetapa, käyttäytyminen, eleet ja ilmeet niin oppilaita kuin toisia koulun aikuisia kohtaan kaikki vaikuttavat siihen minkälaisen mallin oppilaat saavat. Tärkeää olisi luoda luokkaan heti alusta alkaen tietyt ohjeet/säännöt, joissa ohjataan toivottua käyttäytymistä. Tiedän erään koulun jossa on vain yksi sääntö: kunnioitan muita. Jos luokassa on paljon moninaisuutta, esim. eri kulttuureita, erilaisia oppimisen vaikeuksia tai tarkkaavuuden häiriöitä, olisi mielestäni tärkeää, että luokassa puhuttaisiin niistä. Opittaisiin uusista kulttuureista koko luokan voimin, esimerkiksi opettelemalla oppilaiden äidinkielillä muutama sana, joita kaikki voivat käyttää (moi, hyvää päivän jatkoa, kiitos yms.), opitaan toisten kulttuureiden juhlapyhistä esim. kuvaamataidon tunnilla, opitaan esimerkiksi tarkkaavuuden häiriöstä tai ADHD:stä pyytämällä vierailija joka voi kertoa kokemuksistaan esim. siitä miksi on vaikeaa pysyä paikallaan tai keskittyä pitkiä aikoja putkeen. Voitaisiin järjestää mm. teemaviikkoja tai tukitunteja joissa aiheina olisivat toisten hyvä kohtelu ja arvostaminen. Ennen kaikkea tärkeää on puuttua heti jos huomaa ettei toisten arvostaminen ja hyväksyminen toteudu, jotta toiminta saadaan katkaistua heti ja ohjata toivottuun suuntaan.
Tieteellinen osaaminen
Tieteen ja tieteellisyyden määritteleminen voi olla melko hankalaa, ja tämä opettajaksi kehittymisen osaamisalue tuntuikin aluksi itselleni melko haastavalta. Mietin pitkään mitä saan kirjoitettua, sillä koen olevani niin alussa oman tieteellisen (ammatillisen) osaamiseni kehittämisessä. Haaparanta ja Niiniluoto (2016, 28) antavat ehdotukseksi tieteen määrittelylle sen, että tiede olisi systemaattista ja järkeen perustuvaa uuden tiedon hankkimista. Se, että tiede on systemaattista, auttaa sitä ylittämään niin sanotun arkiajattelun tason. Täten tieteellinen tiedon hankkiminen tapahtuu usein yhteiskunnallisten instituutioiden, kuten yliopistojen ja erilaisten tutkimuslaitosten toimesta. Hankittu uusi tieto on myös oltava perusteltavissa sellaisella tutkimusmenetelmällä, jonka tiedeyhteisö on hyväksynyt. (Haaparanta & Niiniluoto, 2016, 29.)
Olen huomannut, että näiden kahden opiskeluvuoden aikana tieteellinen ajatteluni on kehittynyt rutkasti. Ajattelen asioita huomattavasti kriittisemmästä näkökulmasta kuin aiemmin ja jos saan uutta tietoa jostain asiasta, mietin usein mihin lähteeseen kyseinen tieto perustuu, kuka tiedon on minulle kertonut, millä tavalla ja mihin kontekstiin liittyen. Jos kuulen uudesta tutkimuksesta, haluan usein tietää, kuka tutkimuksen on tehnyt, mistä syystä, miten se toteutettiin ja mitkä ovat tulokset. Haluan usein itse tarkistaa uuden tiedon oikeellisuuden ennen kuin olen valmis keskustelemaan siitä. Olen kuitenkin miettinyt paljon myös sitä, kuinka usein on oikeasti tarpeellista kyseenalaistaa asioita? En haluaisi olla sellainen joka kyseenalaistaa ja kritisoi kaikkea, sillä vaikka on hyvinkin hedelmällistä oppia ajattelemaan kriittisemmin ja tieteellisemmin, on se myös hyvin kuluttavaa toisinaan, jos oikeasti lähtee kyseenalaistamaan kaiken, mitä joku toinen sanoo. Varsinkin viime keväänä koronaviruksen aiheuttama tietotulva ja hämmennys siitä, mihin pitäisi uskoa, mikä tieto on varmaa ja mikä ei, oli todella kuluttavaa. Silloin ajattelin, että on tärkeää olla tietoinen asiasta ja noudattaa luotettavien lähteiden ja viranomaisten kuten THL:n, WHO:n ja hallituksen ohjeita ja ehkä mielummin sulkea iltapäivälehtien suuret otsikot ja kommenttikentät sosiaalisen median sivustoilla. Huomasin kuitenkin, että ihmisten varsin kärkkäät ja "tietävät ja varmat" mielipiteet, kuulopuheet ja myös kokemusasiantuntijuus vaikuttivat ja vaikuttavat edelleen paljon omaan ajatteluuni. Haaparanta ja Niiniluoto (2016, 29) pohtivatkin rajanvetoa tieteen ja epätieteen välillä, demarkaatio-ongelmaa. Toisinaan kun valtava uusi tiedon määrä käy liian voimakkaaksi omalle mielelleni, saatan olla koko päivän avaamatta yhtäkään uutislähdettä tai tilannekatsausta ja koen että se on myös tällaisena aikana täysin sallittua ja hyväksikin oman ajattelun kehitykselle.
Kun lähdin pohtimaan omaa tieteellistä osaamistani opettajana, mieleeni muistuivat heti menneet kurssit joita olen pitänyt tosi hyödyllisenä. Kävin viime keväänä Käyttäytymisen ja vuorovaikutuksen tukeminen ja ohjaaminen-kurssin, ja siellä koin saavani hyviä eväitä tulevaisuuden työhöni. Siellä professoreina toimivat Savolainen ja Närhi, ja se on mielestäni edelleen yksi parhaista kursseista joita olen käynyt. Kurssilla toteutettiin meille opiskelijoille samoja tekniikoita, kuin mitä meidän tulisi käyttää tulevaisuudessa omassa työssämme. Pääpainona kurssilla olivat mm. näyttöön perustuvat käyttäytymisen opettamisen ja ohjauksen keinot, kolmiportainen tuki ja positive behaviour support (PBS). Kurssikirjallisuudesta suurin osa ellei kaikki olivat tutkimusartikkeleita, joissa todistettiin tiettyjen menetelmien ja käytäntöjen toimivuus. Kurssin jälkeen sijaisuuksia tehdessäni huomasin käyttäväni esimerkiksi samoja käyttäytymisen ohjaamisen tekniikoita kuin kurssilla opetettiin, ja ne oikeasti toimi, joka todistaa sen, kuinka tärkeää on käyttää oikeasti näyttöön ja tutkimukseen perustuvia menetelmiä, sillä ne toimivat syystä. Käytin esimerkiksi luokan rauhoittamiseen kolmesta alaspäin laskemistekniikkaa, huomioimista ja palkitsemista hyvästä käytöksestä yms. Myös tällä hetkellä käynnissä olevat kurssit ovat antaneet paljon tietoa esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen tukemisen menetelmistä ja erilaisista arviointivälineistä, joissa ensiarvoisen tärkeää on tutkimusperustaisuus. Mielestäni on kuitenkin myös hyvä tiedostaa se, että vaikka näyttöön perustuvat menetelmät ovat erittäin tärkeitä ja niiden tulisi olla ensisijainen ratkaisu, eivät kaikki tekniikat tai menetelmät välttämättä vain toimi kaikille, jolloin voi olla ihan hyväksyttävää käyttää jotain toista toimivaa, ei tutkittua menetelmää.
Oppiaineista olen mielestäni vahvimmillani kielissä ja musiikissa. Kielet ovat aina kiinnostaneet minua ja sen takia olen jaksanut opiskella niitä paljon, ja koen ne itselleni melko helpoiksi oppia. Yhdistän kielten oppimisen myös arkeeni esimerkiksi erilaisten tv-sarjojen, elokuvien ja muun kulttuurin avulla. Myös musiikki on ollut aina itselleni hyvin tärkeä osa jokapäiväistä elämää, ja koen että auktoriteettini siinä on melko vahva, sillä olen tutkinut musiikkia, sen eri tyylejä ja alalajeja hyvin paljon. En kuitenkaan tiedä, miten yhdistän kielet ja musiikin tieteelliseen osaamiseeni opettajana, tai voinko edes sanoa että olisin hyvä opettamaan näitä aineita, jos koen itse vain olevani niissä hyvä? Se, mitä toivon opettajan uraltani on, että osaisin kasvattaa oppilaita kriittiseen ja tietoiseen ajatteluun, mutta myös innostaa oppilaat oppimaan oppimista eri oppiaineiden muodossa. Toivon myös että oma innokkuuteni heijastuu esimerkiksi juuri kielten ja musiikin oppimiseen oppilaille. Näin sen tietysti tulisi mennä jokaisen oppiaineen kohdalla.
Olen huomannut, että näiden kahden opiskeluvuoden aikana tieteellinen ajatteluni on kehittynyt rutkasti. Ajattelen asioita huomattavasti kriittisemmästä näkökulmasta kuin aiemmin ja jos saan uutta tietoa jostain asiasta, mietin usein mihin lähteeseen kyseinen tieto perustuu, kuka tiedon on minulle kertonut, millä tavalla ja mihin kontekstiin liittyen. Jos kuulen uudesta tutkimuksesta, haluan usein tietää, kuka tutkimuksen on tehnyt, mistä syystä, miten se toteutettiin ja mitkä ovat tulokset. Haluan usein itse tarkistaa uuden tiedon oikeellisuuden ennen kuin olen valmis keskustelemaan siitä. Olen kuitenkin miettinyt paljon myös sitä, kuinka usein on oikeasti tarpeellista kyseenalaistaa asioita? En haluaisi olla sellainen joka kyseenalaistaa ja kritisoi kaikkea, sillä vaikka on hyvinkin hedelmällistä oppia ajattelemaan kriittisemmin ja tieteellisemmin, on se myös hyvin kuluttavaa toisinaan, jos oikeasti lähtee kyseenalaistamaan kaiken, mitä joku toinen sanoo. Varsinkin viime keväänä koronaviruksen aiheuttama tietotulva ja hämmennys siitä, mihin pitäisi uskoa, mikä tieto on varmaa ja mikä ei, oli todella kuluttavaa. Silloin ajattelin, että on tärkeää olla tietoinen asiasta ja noudattaa luotettavien lähteiden ja viranomaisten kuten THL:n, WHO:n ja hallituksen ohjeita ja ehkä mielummin sulkea iltapäivälehtien suuret otsikot ja kommenttikentät sosiaalisen median sivustoilla. Huomasin kuitenkin, että ihmisten varsin kärkkäät ja "tietävät ja varmat" mielipiteet, kuulopuheet ja myös kokemusasiantuntijuus vaikuttivat ja vaikuttavat edelleen paljon omaan ajatteluuni. Haaparanta ja Niiniluoto (2016, 29) pohtivatkin rajanvetoa tieteen ja epätieteen välillä, demarkaatio-ongelmaa. Toisinaan kun valtava uusi tiedon määrä käy liian voimakkaaksi omalle mielelleni, saatan olla koko päivän avaamatta yhtäkään uutislähdettä tai tilannekatsausta ja koen että se on myös tällaisena aikana täysin sallittua ja hyväksikin oman ajattelun kehitykselle.
Kun lähdin pohtimaan omaa tieteellistä osaamistani opettajana, mieleeni muistuivat heti menneet kurssit joita olen pitänyt tosi hyödyllisenä. Kävin viime keväänä Käyttäytymisen ja vuorovaikutuksen tukeminen ja ohjaaminen-kurssin, ja siellä koin saavani hyviä eväitä tulevaisuuden työhöni. Siellä professoreina toimivat Savolainen ja Närhi, ja se on mielestäni edelleen yksi parhaista kursseista joita olen käynyt. Kurssilla toteutettiin meille opiskelijoille samoja tekniikoita, kuin mitä meidän tulisi käyttää tulevaisuudessa omassa työssämme. Pääpainona kurssilla olivat mm. näyttöön perustuvat käyttäytymisen opettamisen ja ohjauksen keinot, kolmiportainen tuki ja positive behaviour support (PBS). Kurssikirjallisuudesta suurin osa ellei kaikki olivat tutkimusartikkeleita, joissa todistettiin tiettyjen menetelmien ja käytäntöjen toimivuus. Kurssin jälkeen sijaisuuksia tehdessäni huomasin käyttäväni esimerkiksi samoja käyttäytymisen ohjaamisen tekniikoita kuin kurssilla opetettiin, ja ne oikeasti toimi, joka todistaa sen, kuinka tärkeää on käyttää oikeasti näyttöön ja tutkimukseen perustuvia menetelmiä, sillä ne toimivat syystä. Käytin esimerkiksi luokan rauhoittamiseen kolmesta alaspäin laskemistekniikkaa, huomioimista ja palkitsemista hyvästä käytöksestä yms. Myös tällä hetkellä käynnissä olevat kurssit ovat antaneet paljon tietoa esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen tukemisen menetelmistä ja erilaisista arviointivälineistä, joissa ensiarvoisen tärkeää on tutkimusperustaisuus. Mielestäni on kuitenkin myös hyvä tiedostaa se, että vaikka näyttöön perustuvat menetelmät ovat erittäin tärkeitä ja niiden tulisi olla ensisijainen ratkaisu, eivät kaikki tekniikat tai menetelmät välttämättä vain toimi kaikille, jolloin voi olla ihan hyväksyttävää käyttää jotain toista toimivaa, ei tutkittua menetelmää.
Oppiaineista olen mielestäni vahvimmillani kielissä ja musiikissa. Kielet ovat aina kiinnostaneet minua ja sen takia olen jaksanut opiskella niitä paljon, ja koen ne itselleni melko helpoiksi oppia. Yhdistän kielten oppimisen myös arkeeni esimerkiksi erilaisten tv-sarjojen, elokuvien ja muun kulttuurin avulla. Myös musiikki on ollut aina itselleni hyvin tärkeä osa jokapäiväistä elämää, ja koen että auktoriteettini siinä on melko vahva, sillä olen tutkinut musiikkia, sen eri tyylejä ja alalajeja hyvin paljon. En kuitenkaan tiedä, miten yhdistän kielet ja musiikin tieteelliseen osaamiseeni opettajana, tai voinko edes sanoa että olisin hyvä opettamaan näitä aineita, jos koen itse vain olevani niissä hyvä? Se, mitä toivon opettajan uraltani on, että osaisin kasvattaa oppilaita kriittiseen ja tietoiseen ajatteluun, mutta myös innostaa oppilaat oppimaan oppimista eri oppiaineiden muodossa. Toivon myös että oma innokkuuteni heijastuu esimerkiksi juuri kielten ja musiikin oppimiseen oppilaille. Näin sen tietysti tulisi mennä jokaisen oppiaineen kohdalla.
Eettinen osaaminen
Kun lähden pohtimaan omaa eettistä osaamistani, herää mieleeni paljon ajatuksia. Koen omien arvojeni olevan yhteiskunnallisesti ja opettajan ammatillisuutta ajatellen melko hyvät ja tärkeät. Tärkeitä arvoja itselleni ovat muun muassa tasa-arvoisuus, oikeudenmukaisuus, ihmisoikeudet, toisten kunnioittaminen, terveys, tiede, ystävällisyys ja ekologisuus. Pyrin noudattamaan näitä arvoja omassa toiminnassani kaikin tavoin. Eriarvoisuutta kohdatessani tai ihmisoikeuksia polkevassa keskustelussa haluan puuttua ja kertoa olevani eri mieltä. Usein yritän tuoda toisenlaisia näkökulmia tai omia usein positiivisia kokemuksiani esille keskusteluun, jotta avarakatseisuus lisääntyisi ja asioiden mustavalkoisuus vähenisi. Välillä kuitenkin huomaan, etten välttämättä uskalla sanoa mielipidettäni tai eriävää näkökulmaani, jos kyseessä on ihminen esimerkiksi tuttava- tai sukulaispiiristä. Tähän toivoisin rohkeutta. Ihmisten eriarvoistaminen on mielestäni vakava ja surullinen asia, joka pitäisi yrittää kitkeä pois jokaisesta yhteiskunnasta.
Yritän itse myös toimia aina mahdollisimman ennakkoluulottomasti erilaisissa tilanteissa, mutta tiedostan kuitenkin inhimillisyyteni ja koen toisinaan itsekin mielessäni ennakkoluuloisuutta tietyistä tilanteista tai ihmisistä. Tätä puolta yritänkin itsessäni kehittää jatkuvasti, sillä se sotii tasa-arvoisuuden periaatetta vastaan.
Tilanne, jossa olen toiminut omia eettisiä periaatteitani vastaan, on varmaankin juuri sellainen, että joku on sanonut jonkin negatiivisen kommentin esimerkiksi tietystä ihmisryhmästä tai muusta asiasta, enkä ole uskaltanut puuttua puheeseen tai sanoa vastaan. Syy siihen on voinut olla se, että myös muut keskustelijat voivat olla samaa mieltä kyseisestä asiasta kuin alkuperäinen kommentoija, enkä ole vain saanut rohkeutta sanoa omaa mielipidettäni ehkä leimautumisen tai muun konfliktin pelossa. Lähtökohtana on mielestäni kuitenkin se, että esimerkiksi ihmisoikeudet eivät ole ikinä mielipidekysymyksiä. Koulumaailmassa sijaisuuksia tehdessäni koen kuitenkin helpoksi tällaisiin tilanteisiin puuttumisen. Luulen, että syy tähän on se, että koen omaksi vastuukseni aikuisena sen, että puutun tietynlaiseen käyttäytymiseen tai puheeseen, koska lapsi vasta opettelee elämää, eikä välttämättä itse tiedosta oman käyttäytymisensä kauaskantoisia seurauksia. Lapsen ajatusmaailmaa on helpompaa muokata yhteiskunnallisesti toivottuun suuntaan aikuisen esimerkillä. Aikuisen mieleen iskostuneiden ajatusmallien- tai käsityksien muokkaaminen on vaikeampaa. Koulun tehtävänä on opettamisen lisäksi kasvattaa, sivistää, ja avartaa oppilaan maailmankuvaa. Olen kuitenkin huomannut myös oppilaiden kohdalla eettisen kasvatuksen pulmat. Lapsella voi olla kotoa opitut niin vahvat, ja ei niin toivotut käsitykset tietyistä asioista, ettei opettajan ajatukset tai tieto voi muuttaa niitä. Pohdin paljon myös sitä, miten eri mieltä tietyistä asioista olevat vanhemmat suhtautuvat koulun opetussuunnitelmaan perustuviin oppisisältöihin, joissa korostetaan esimerkiksi suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoisuutta.
Ristiriitatilanne, jonka olen opettajana kokenut, liittyy juurikin tähän tilanteeseen, jossa lapsella on niin vahva kotoa/lähipiiristä lähtenyt käsitys tietystä ihmisryhmästä, ettei suostu toimimaan tämän kanssa yhteistyössä. Ja kyse nimenomaan oli vain siitä, että toinen oppilas oli toisesta kulttuurista. Koin tilanteen äärimmäisen surulliseksi ja vaikeaksi. Puutuin tilanteeseen totta kai saman tien, ja kerroin miksi tuollainen käyttäytyminen ei ole missään nimessä hyväksyttävää. Toivon, että puuttumisellani oli vaikutusta lapsen ajatusmaailmaan, mutta pelkään kovin sitä, että vaikka olisikin ollut, lapsi unohtaa sen hetken kuluttua kun saa tietyt vaikutteet jälleen lähipiiristään.
Olen itse omassa opetuksessani käyttänyt uskonnontunnilla kerran Yle Areenasta löytyvää ohjelmaa nimeltä Moraalimittari (https://areena.yle.fi/1-3721857). Se on tarkoitettu mielestäni 3.lk ylöspäin, itse katsoin sitä kuudesluokkalaisten kanssa ja he tykkäsivät siitä paljon! Siinä melko samanikäiset oppilaat näyttelevät tiettyjä tilanteita (esim. kiusaamisesta, vastuullisuudesta, rehellisyydestä ja viisaudesta) ja luokassa mietitään yhdessä, mitä tilanteissa tapahtuu, miksi, miten niihin pitäisi suhtautua ja mitä tehdä seuraavaksi.
Lähteekseni tähän ydinosaamisalueeseen valitsin Martikaisen (2005) teoksen, jossa mielestäni kuvattiin opettajan työn eettistä luonnetta hyvin. Mielestäni oli hyvin sanottu, kuinka opettajan rooliin laitetaan hyvinkin paljon odotuksia, odotuksia olla ammattilainen, antaa oikeat neuvot ja ohjeet ja olla esimerkillinen, mutta kuitenkin muistaa se, että opettajakin on vain ihminen. Martikainen (2005, 33) viittaa teoksessaan Pitkäseen (1996), jonka mukaan kasvatuksen tehtävänä on uskomusten juurruttaminen ja se, että ajatukset laitetaan liikkeelle. Suoraan viitaten Martikaiseen (2005, 33) "Kaikkea aikaisempaa ei voi kyseenalaistaa, kaikkea ei myöskään ole syytä siirtää ”itsestäänselvyyksinä” tuleville sukupolville". Tuo lause oli mielestäni tärkeä, ja paljon ajatuksia herättävä. Se, että annetaan oppilaille työvälineitä ja mahdollisuuksia omaan ajatteluun, omien valintojen tekemiseen, omaan eettiseen pohdintaan ja omien arvojen muodostamiseen on erityisen tärkeää.
Martikainen (2005, 33) viittaa myös Kansaseen (1996), jonka mukaan tarkoituksellisessa kasvatuksessa kyse on siitä, että perustellaan päätöksiä ja punnitaan erilaisia vaihtoehtoja. Viimeisenä haluan tuoda vielä esille Martikaisen (2005, 34) viittauksen Räsäseen (1998), jossa esille tulee eettisen kasvatuksen vaatimukset. Olisi tärkeää, että opetuksen lisäksi opettaja onnistuisi vaikuttamaan oppilaiden maailmankatsomukseen, ajatusmalleihin ja moraaliseen käyttäytymiseen niin, että lopputulos olisi positiivinen.
Ajattelin tiivistää vielä oman ajatukseni tähän loppuun. Vaikka itse oppiaineiden, kuten matematiikan, äidinkielen ja ympäristöopin oppiminen on tärkeää, on mielestäni vielä tärkeämpää kasvattaa hyviä ihmisiä.
Yritän itse myös toimia aina mahdollisimman ennakkoluulottomasti erilaisissa tilanteissa, mutta tiedostan kuitenkin inhimillisyyteni ja koen toisinaan itsekin mielessäni ennakkoluuloisuutta tietyistä tilanteista tai ihmisistä. Tätä puolta yritänkin itsessäni kehittää jatkuvasti, sillä se sotii tasa-arvoisuuden periaatetta vastaan.
Tilanne, jossa olen toiminut omia eettisiä periaatteitani vastaan, on varmaankin juuri sellainen, että joku on sanonut jonkin negatiivisen kommentin esimerkiksi tietystä ihmisryhmästä tai muusta asiasta, enkä ole uskaltanut puuttua puheeseen tai sanoa vastaan. Syy siihen on voinut olla se, että myös muut keskustelijat voivat olla samaa mieltä kyseisestä asiasta kuin alkuperäinen kommentoija, enkä ole vain saanut rohkeutta sanoa omaa mielipidettäni ehkä leimautumisen tai muun konfliktin pelossa. Lähtökohtana on mielestäni kuitenkin se, että esimerkiksi ihmisoikeudet eivät ole ikinä mielipidekysymyksiä. Koulumaailmassa sijaisuuksia tehdessäni koen kuitenkin helpoksi tällaisiin tilanteisiin puuttumisen. Luulen, että syy tähän on se, että koen omaksi vastuukseni aikuisena sen, että puutun tietynlaiseen käyttäytymiseen tai puheeseen, koska lapsi vasta opettelee elämää, eikä välttämättä itse tiedosta oman käyttäytymisensä kauaskantoisia seurauksia. Lapsen ajatusmaailmaa on helpompaa muokata yhteiskunnallisesti toivottuun suuntaan aikuisen esimerkillä. Aikuisen mieleen iskostuneiden ajatusmallien- tai käsityksien muokkaaminen on vaikeampaa. Koulun tehtävänä on opettamisen lisäksi kasvattaa, sivistää, ja avartaa oppilaan maailmankuvaa. Olen kuitenkin huomannut myös oppilaiden kohdalla eettisen kasvatuksen pulmat. Lapsella voi olla kotoa opitut niin vahvat, ja ei niin toivotut käsitykset tietyistä asioista, ettei opettajan ajatukset tai tieto voi muuttaa niitä. Pohdin paljon myös sitä, miten eri mieltä tietyistä asioista olevat vanhemmat suhtautuvat koulun opetussuunnitelmaan perustuviin oppisisältöihin, joissa korostetaan esimerkiksi suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoisuutta.
Ristiriitatilanne, jonka olen opettajana kokenut, liittyy juurikin tähän tilanteeseen, jossa lapsella on niin vahva kotoa/lähipiiristä lähtenyt käsitys tietystä ihmisryhmästä, ettei suostu toimimaan tämän kanssa yhteistyössä. Ja kyse nimenomaan oli vain siitä, että toinen oppilas oli toisesta kulttuurista. Koin tilanteen äärimmäisen surulliseksi ja vaikeaksi. Puutuin tilanteeseen totta kai saman tien, ja kerroin miksi tuollainen käyttäytyminen ei ole missään nimessä hyväksyttävää. Toivon, että puuttumisellani oli vaikutusta lapsen ajatusmaailmaan, mutta pelkään kovin sitä, että vaikka olisikin ollut, lapsi unohtaa sen hetken kuluttua kun saa tietyt vaikutteet jälleen lähipiiristään.
Olen itse omassa opetuksessani käyttänyt uskonnontunnilla kerran Yle Areenasta löytyvää ohjelmaa nimeltä Moraalimittari (https://areena.yle.fi/1-3721857). Se on tarkoitettu mielestäni 3.lk ylöspäin, itse katsoin sitä kuudesluokkalaisten kanssa ja he tykkäsivät siitä paljon! Siinä melko samanikäiset oppilaat näyttelevät tiettyjä tilanteita (esim. kiusaamisesta, vastuullisuudesta, rehellisyydestä ja viisaudesta) ja luokassa mietitään yhdessä, mitä tilanteissa tapahtuu, miksi, miten niihin pitäisi suhtautua ja mitä tehdä seuraavaksi.
Lähteekseni tähän ydinosaamisalueeseen valitsin Martikaisen (2005) teoksen, jossa mielestäni kuvattiin opettajan työn eettistä luonnetta hyvin. Mielestäni oli hyvin sanottu, kuinka opettajan rooliin laitetaan hyvinkin paljon odotuksia, odotuksia olla ammattilainen, antaa oikeat neuvot ja ohjeet ja olla esimerkillinen, mutta kuitenkin muistaa se, että opettajakin on vain ihminen. Martikainen (2005, 33) viittaa teoksessaan Pitkäseen (1996), jonka mukaan kasvatuksen tehtävänä on uskomusten juurruttaminen ja se, että ajatukset laitetaan liikkeelle. Suoraan viitaten Martikaiseen (2005, 33) "Kaikkea aikaisempaa ei voi kyseenalaistaa, kaikkea ei myöskään ole syytä siirtää ”itsestäänselvyyksinä” tuleville sukupolville". Tuo lause oli mielestäni tärkeä, ja paljon ajatuksia herättävä. Se, että annetaan oppilaille työvälineitä ja mahdollisuuksia omaan ajatteluun, omien valintojen tekemiseen, omaan eettiseen pohdintaan ja omien arvojen muodostamiseen on erityisen tärkeää.
Martikainen (2005, 33) viittaa myös Kansaseen (1996), jonka mukaan tarkoituksellisessa kasvatuksessa kyse on siitä, että perustellaan päätöksiä ja punnitaan erilaisia vaihtoehtoja. Viimeisenä haluan tuoda vielä esille Martikaisen (2005, 34) viittauksen Räsäseen (1998), jossa esille tulee eettisen kasvatuksen vaatimukset. Olisi tärkeää, että opetuksen lisäksi opettaja onnistuisi vaikuttamaan oppilaiden maailmankatsomukseen, ajatusmalleihin ja moraaliseen käyttäytymiseen niin, että lopputulos olisi positiivinen.
Ajattelin tiivistää vielä oman ajatukseni tähän loppuun. Vaikka itse oppiaineiden, kuten matematiikan, äidinkielen ja ympäristöopin oppiminen on tärkeää, on mielestäni vielä tärkeämpää kasvattaa hyviä ihmisiä.