Kun lähden pohtimaan omaa eettistä osaamistani, herää mieleeni paljon ajatuksia. Koen omien arvojeni olevan yhteiskunnallisesti ja opettajan ammatillisuutta ajatellen melko hyvät ja tärkeät. Tärkeitä arvoja itselleni ovat muun muassa tasa-arvoisuus, oikeudenmukaisuus, ihmisoikeudet, toisten kunnioittaminen, terveys, tiede, ystävällisyys ja ekologisuus. Pyrin noudattamaan näitä arvoja omassa toiminnassani kaikin tavoin. Eriarvoisuutta kohdatessani tai ihmisoikeuksia polkevassa keskustelussa haluan puuttua ja kertoa olevani eri mieltä. Usein yritän tuoda toisenlaisia näkökulmia tai omia usein positiivisia kokemuksiani esille keskusteluun, jotta avarakatseisuus lisääntyisi ja asioiden mustavalkoisuus vähenisi. Välillä kuitenkin huomaan, etten välttämättä uskalla sanoa mielipidettäni tai eriävää näkökulmaani, jos kyseessä on ihminen esimerkiksi tuttava- tai sukulaispiiristä. Tähän toivoisin rohkeutta. Ihmisten eriarvoistaminen on mielestäni vakava ja surullinen asia, joka pitäisi yrittää kitkeä pois jokaisesta yhteiskunnasta.
Yritän itse myös toimia aina mahdollisimman ennakkoluulottomasti erilaisissa tilanteissa, mutta tiedostan kuitenkin inhimillisyyteni ja koen toisinaan itsekin mielessäni ennakkoluuloisuutta tietyistä tilanteista tai ihmisistä. Tätä puolta yritänkin itsessäni kehittää jatkuvasti, sillä se sotii tasa-arvoisuuden periaatetta vastaan.

Tilanne, jossa olen toiminut omia eettisiä periaatteitani vastaan, on varmaankin juuri sellainen, että joku on sanonut jonkin negatiivisen kommentin esimerkiksi tietystä ihmisryhmästä tai muusta asiasta, enkä ole uskaltanut puuttua puheeseen tai sanoa vastaan. Syy siihen on voinut olla se, että myös muut keskustelijat voivat olla samaa mieltä kyseisestä asiasta kuin alkuperäinen kommentoija, enkä ole vain saanut rohkeutta sanoa omaa mielipidettäni ehkä leimautumisen tai muun konfliktin pelossa. Lähtökohtana on mielestäni kuitenkin se, että esimerkiksi ihmisoikeudet eivät ole ikinä mielipidekysymyksiä. Koulumaailmassa sijaisuuksia tehdessäni koen kuitenkin helpoksi tällaisiin tilanteisiin puuttumisen. Luulen, että syy tähän on se, että koen omaksi vastuukseni aikuisena sen, että puutun tietynlaiseen käyttäytymiseen tai puheeseen, koska lapsi vasta opettelee elämää, eikä välttämättä itse tiedosta oman käyttäytymisensä kauaskantoisia seurauksia. Lapsen ajatusmaailmaa on helpompaa muokata yhteiskunnallisesti toivottuun suuntaan aikuisen esimerkillä. Aikuisen mieleen iskostuneiden ajatusmallien- tai käsityksien muokkaaminen on vaikeampaa. Koulun tehtävänä on opettamisen lisäksi kasvattaa, sivistää, ja avartaa oppilaan maailmankuvaa. Olen kuitenkin huomannut myös oppilaiden kohdalla eettisen kasvatuksen pulmat. Lapsella voi olla kotoa opitut niin vahvat, ja ei niin toivotut käsitykset tietyistä asioista, ettei opettajan ajatukset tai tieto voi muuttaa niitä. Pohdin paljon myös sitä, miten eri mieltä tietyistä asioista olevat vanhemmat suhtautuvat koulun opetussuunnitelmaan perustuviin oppisisältöihin, joissa korostetaan esimerkiksi suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoisuutta.

Ristiriitatilanne, jonka olen opettajana kokenut, liittyy juurikin tähän tilanteeseen, jossa lapsella on niin vahva kotoa/lähipiiristä lähtenyt käsitys tietystä ihmisryhmästä, ettei suostu toimimaan tämän kanssa yhteistyössä. Ja kyse nimenomaan oli vain siitä, että toinen oppilas oli toisesta kulttuurista. Koin tilanteen äärimmäisen surulliseksi ja vaikeaksi. Puutuin tilanteeseen totta kai saman tien, ja kerroin miksi tuollainen käyttäytyminen ei ole missään nimessä hyväksyttävää. Toivon, että puuttumisellani oli vaikutusta lapsen ajatusmaailmaan, mutta pelkään kovin sitä, että vaikka olisikin ollut, lapsi unohtaa sen hetken kuluttua kun saa tietyt vaikutteet jälleen lähipiiristään.

Olen itse omassa opetuksessani käyttänyt uskonnontunnilla kerran Yle Areenasta löytyvää ohjelmaa nimeltä Moraalimittari (https://areena.yle.fi/1-3721857). Se on tarkoitettu mielestäni 3.lk ylöspäin, itse katsoin sitä kuudesluokkalaisten kanssa ja he tykkäsivät siitä paljon! Siinä melko samanikäiset oppilaat näyttelevät tiettyjä tilanteita (esim. kiusaamisesta, vastuullisuudesta, rehellisyydestä ja viisaudesta) ja luokassa mietitään yhdessä, mitä tilanteissa tapahtuu, miksi, miten niihin pitäisi suhtautua ja mitä tehdä seuraavaksi.

Lähteekseni tähän ydinosaamisalueeseen valitsin Martikaisen (2005) teoksen, jossa mielestäni kuvattiin opettajan työn eettistä luonnetta hyvin. Mielestäni oli hyvin sanottu, kuinka opettajan rooliin laitetaan hyvinkin paljon odotuksia, odotuksia olla ammattilainen, antaa oikeat neuvot ja ohjeet ja olla esimerkillinen, mutta kuitenkin muistaa se, että opettajakin on vain ihminen. Martikainen (2005, 33) viittaa teoksessaan Pitkäseen (1996), jonka mukaan kasvatuksen tehtävänä on uskomusten juurruttaminen ja se, että ajatukset laitetaan liikkeelle. Suoraan viitaten Martikaiseen (2005, 33) "Kaikkea aikaisempaa ei voi kyseenalaistaa, kaikkea ei myöskään ole syytä siirtää ”itsestäänselvyyksinä” tuleville sukupolville". Tuo lause oli mielestäni tärkeä, ja paljon ajatuksia herättävä. Se, että annetaan oppilaille työvälineitä ja mahdollisuuksia omaan ajatteluun, omien valintojen tekemiseen, omaan eettiseen pohdintaan ja omien arvojen muodostamiseen on erityisen tärkeää.
Martikainen (2005, 33) viittaa myös Kansaseen (1996), jonka mukaan tarkoituksellisessa kasvatuksessa kyse on siitä, että perustellaan päätöksiä ja punnitaan erilaisia vaihtoehtoja. Viimeisenä haluan tuoda vielä esille Martikaisen (2005, 34) viittauksen Räsäseen (1998), jossa esille tulee eettisen kasvatuksen vaatimukset. Olisi tärkeää, että opetuksen lisäksi opettaja onnistuisi vaikuttamaan oppilaiden maailmankatsomukseen, ajatusmalleihin ja moraaliseen käyttäytymiseen niin, että lopputulos olisi positiivinen.

Ajattelin tiivistää vielä oman ajatukseni tähän loppuun. Vaikka itse oppiaineiden, kuten matematiikan, äidinkielen ja ympäristöopin oppiminen on tärkeää, on mielestäni vielä tärkeämpää kasvattaa hyviä ihmisiä.