Tänä syksynä olen ollut haavoittuvimmillani. Olen ollut kiinni, olen ollut auki. Olen ollut aallokossa, yrittänyt rimpuilla pahimmista tyrskyistä pois. Olen uskaltautunut vieraaseen, olen kohdannut pelkoja. Olen oppinut itsestäni, olen oppinut muista ihmisistä. Olen harjoitellut irti päästämistä.

Harjoittelusta on jäänyt mieleen ihmiset. Erityisesti ohjaajani Hanna sekä hänen kollegansa Mari. Oppilaat ovat jääneet sydämeeni. He ovat olleet ihmeellisiä. Äärimmäisen kohtaavia, lämpimiä ja muita ihmisiä huomioivia. He ovat täynnä toivoa, jota he ennen kaikkea itse tarvitsevat. He ovat kohtaamisen ytimessä.

Olen kehittynyt suunnittelijana sekä ryhmän ohjaajana. Olen kehittynyt kuuntelijana. Olen kehittynyt pysähtymisessä sekä paikalleen jäämisessä. Se on tärkein oppi, jonka olen syksyn aikana saanut. Paikalleen jääminen ei ole aina huono asia. Muutos tarvitsee myös pysähtymistä.


Lokakuussa 10.10.2023

Ja ajatuksia tulevan opetusharjoittelun tavoitteista...

Ainakin ajattelen, että oppimisen tuen asioihin olisi hyvä ja mielenkiintoista vielä syventyä. Samoin eriyttämisen harjoittelemiseen olisi hyvä keskittyä. Minulle tuli mieleen myös suunnittelemisen taitojen harjoitteleminen - opettaja joutuu jatkuvasti organisoimaan ja kuten ryhmäkeskusteluissa tuli ilmi: "olemaan jatkuvasti askeleen edellä", kuten opiskelutoverini sen oivaltavasti muotoili. Uskon ja luotan kuitenkin myös siihen, että kokemuksen myötä sisäsyntyinen organisaattori yhä syvenee ja ottaa paikkaansa.