Jo viime syksynä PROpe-työskentelyä aloittaessani totesin, että tiede on mielestäni puhtaimmillaan asioiden ihmettelyä, ennen kaikkea taitoa pysähtyä erilaisten mielenkiintoa ja uteliaisuutta herättävien asioiden äärelle - ihmetyksen äärelle. Kokemukseen pohjaten voin todeta, että etenkin varhaiskasvatuksessa tiedettä on lähestyttävä perusasioista liikkeelle lähtien. Perusasioilla tarkoitan juuri tieteen syvimmän olemuksen haltuun ottamista eli erilaisten asioiden havaitsemista ja niihin liittyvän ajatustyöskentelyn liikkeelle panemista. Tiede käsitteenä voi tuntua kaukaiselta ja ainakin se sitä minulle itselleni taitaa välillä olla edelleen. Ihmettelyn kautta tiedettä voikin lähestyä hyvin inhimillisen otteen kautta.

Itselläni on jo ilahduttava määrä korkeakouluopintoja takana. Olen opiskellut sairaanhoitajakoulussa ja valmistunut kandiopintojen jälkeen kasvatustieteen kandiksi. Hyvin ylpeänä voin todeta, että noiden kandiopintojen päätteeksi sain itselleni ammattinimikkeen varhaiskasvatuksen opettaja. Varhaiskasvatuksen opettajan työssä huomasin varhaiskasvatuksen arjen aktiivisesti kiinnittyvän ihmettelyn maailmaan. Arjen perustaitoja harjoitellessa, esimerkiksi vessataitojen harjoittelemisen yhteydessä saatettiin monen lapsen kanssa pohtia veden kulkumatkaa aina hanasta viemäriin saakka. Olin usein se aikuinen, jonka "takia" siirtymätilanteissa kesti luvattoman kauan aikaa. Halusin pysähtyä lasten kysymysten äärelle ja viedä yhteiset keskustelut maaliin saakka. Halusin pysähtyä lasten vuoksi - aidon, kuulevan ja kohtaavan läsnäolon taatakseni. Voin kuitenkin myöntää, että olen myös itse hyvin kiinnostunut ja utelias erilaisista uusista ja ihmeellisistä asioista. Minulle iloa tuottaa lapsen vilpitön uteliaisuus maailmaa kohtaan ja sitä minussakin olevaa piirrettä haluan myös itsessäni vaalia. 

Tieteelliseen osaamiseen matkaaminen on mielestäni koko elämän mittainen. Korkeakouluopinnot ovat juurruttaneet minuun tieteellistä ajattelijaa, mutta kasvu kohti tieteellisen ajattelun taitoja on alkanut jo paljon aikaisemmin. Tulen suuresta perheestä ja olen kasvanut laajan sosiaalisen verkoston lämpimässä syleilyssä. Peruskoulun opinnot olen käynyt musiikkiluokalla ja musiikkiharrastuksia on muutenkin kertynyt harrastusteni plakkariin. Musiikin lisäksi olen pitänyt liikunnasta aina erityisen paljon. Koen, että kaikki ympäristöt, joissa olen saanut kehittää ajatteluani, ovat vieneet eteenpäin tieteellisen ajattelun ja osaamisen taitojani. Monenkirjavat tapahtumat ympärilläni ovat jo syntymästäni (mahdollisesti jo aikaisemminkin) saakka herättäneet mielenkiintoni ja sytyttäneet kipinän pieneen ihmettelijään.

Aikuisilla on vastuullinen tehtävä tieteellisen ajattelun mahdollistajina. Tänä syksynä sain toimia opetusharjoittelun puitteissa 40 oppilaan yhdysluokassa. Harjoittelijana toimiminen niin suuressa luokassa tuntui alkuun pelottavalta ja mahdottomalta. Alkuun harjoittelu tuntui selviytymiseltä, mutta sen edetessä suunnittelijana, arjen ohjaajana ja opettajana toimiminen alkoi tuntui luonnollisemmalta. Opettaminen sisältää intensiivisyydeltään monen tasoista vuorovaikutusta - sanatonta ja sanallista. Koin oppilaitten kanssa ollessani olevani hyvin paljaana. Minusta tuntui, että he näkivät minussa ja minusta kaiken. Tunne saattoi tulla siitä, että olen hyvin tarkkasilmäisesti tottunut kohtaamaan ihmisiä sekä aistimaan heidän tunnetilojaan. Näin ollen kai oletan, että minut nähdään sillä samalla intensiteetillä, jolla itse usein näen muut ihmiset. 

Vuorovaikutuksen muotoutuminen tietynlaiseksi otti harjoitteluluokassani jonkun verran aikaa. Mitä enemmän sain viettää oppilaitten kanssa aikaa sitä enemmän minulla oli mahdollisuuksia tutustua heihin. Mielestäni oppilastuntemus, ennen kaikkea mielenkiinto oppilaita ja oppilaitten asioita kohtaan on toimivan vuorovaikutuksen ydin. Kohtaava ote tuo opetuksen ilmapiiriin turvaa ja lämpöä. Kohdattu oppilas voi tuntea olevansa paikassa, jossa on mahdollista kysyä ja kyseenalaistaa, ihmetellä. Harjoitteluni yksi tavoite oli löytää vuorovaikutuksen taso, joka mahdollistaisi yhdessä ihmettelyn, turvallisen dialogin. Vuorovaikutus liikkui ja kehittyi aaltoliikkeenä. Joinain päivinä kohtaaminen oli luontevampaa, joinain taas edellisistä poiketen haastavampaa.

Vuorovaikutuksen laatuun vaikuttaa eittämättä opettajan oman sisäisen maailman tila. Kun itsellä on vaikea tai paha olla, vaatii itsessä koossa pitäminen enemmän resursseja verrattuna kepeämpään mielentilaan. Itselle haastavat päivät pitivät sisällään toiveen siitä, etteivät omat mielenmyllerrykset välittyisi oppilaille. Tunne epäonnistumisesta esimerkiksi opetettavan sisällön suhteen saattoi jäädä pyörimään mieleen joksikin aikaa. Joskus jopa koko päiväksi, jos koettu epäonnistuminen sijoittui heti päivän alkuun. Enitein epäonnistumisia koin kuitenkin juuri vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen liittyen. Opettajan työ vaatii osaamista itsensä kohtaamisen osa-alueella. Jos opettaja ei kykene työskentelemään epäonnistumisen ja sen aiheuttaman tunteen tai tunteiden kanssa, on läsnäoleva kohtaaminen vaarassa kärsiä. Syvintä epäonnistumisen tunnetta minulla liittyi juuri siihen, että en joskus omalta tunnemyllerrykseltäni välttämättä kyennyt kohtaamaan oppilaita täydellä intensiteetillä. Tällöin koin turvallisen oppimisen ilmapiirin horjuvan.