OH1 ydinosaamisalueet

1. Eettinen osaaminen

Eettinen osaaminen on mielestäni tärkein opettajan ydinosaamisalueista. Yksi eettisyyteen liittyvä teema on oikeudenmukaisuus. Se sisältää mm. vaatimuksen siitä, että opettaja ei suosi yksittäisiä oppilaitaan ja näin ollen kohtelee kaikkia tasapuolisesti ulkoisiin ominaisuuksiin katsomatta. Omassa harkkaluokassani oikeudenmukainen kohtelu oman opettajan puolelta toteutui hienosti. Huomasin kuitenkin itse oppitunteja seuratessa ja pitäessä, kuinka vaikeaa kaikkien tasapuolinen huomioiminen ja oikeudenmukaisuus voi välillä olla. Harkkajakson lyhyen keston takia kaikkiin oppilaisiin ei ehtinyt tutustua tasapuolisesti ja tahtomattaan joidenkin oppilaiden kanssa yhteistyö sujui paremmin kuin toisten ja näin myös joitain oppilaita huomioi enemmän kuin toisia.

Opettajilla on yksilöinä lisäksi yhteinen eettinen vastuu. Se ei toteudu ilman samoja arvoja ja sujuvaa yhteistyötä. Opetusharjoittelun aikana tuli todistettua, että erilaisia tyylejä toimia on yhtä monta kuin opettajaakin. Erilaisuus on ehdottomasti rikkaus, eikä siis ole missään nimessä tarkoitus ahtaa jokaista opettajaa samanlaiseen muottiin. Uutena harjoittelijana joidenkin opettajien erilaiset tavat toimia ja ohjata harjoittelijaa, aiheuttivat kuitenkin välillä ihmettelyä ja väärinkäsityksiä. Välillä olisin halunnut toimia eri tavalla oman harkkaluokkani oppilaiden kanssa, mutta koska harjoittelijan toiminta tapahtuu viimekädessä oman ohjaavan opettajan luomien sääntöjen ja toimintatapojen pohjalta, oli tämä usein mahdotonta. Se vaikeutti myös oman auktoriteettiaseman saavuttamista.

Eettiseen osaamiseen kuuluu myös rehellisyys itselle ja muille. Koska opetusharjoittelu on sananmukaisesti harjoittelutilanne, jouduin monesti myöntämään oman tietämättömyyteni ja virheeni niin itselleni kuin oppilaille ja muille opettajille. On hyvin opettavaista tulla kuudesluokkalaisen ”läksyttämäksi” sen jälkeen, kun olet ensin puhunut itsesi umpikujaan. Näissä tilanteissa on pohtinut, miksi ”kaikkitietävän” opettajan rooli on yhä niin tiukassa omassa päässä? Miksi täytyy loppuun asti yrittää esittää tietävänsä ja pahimmassa tapauksessa kääntää oma tyhmyys muiden tyhmyyden syyksi? Tunneilla pitäisi uskaltaa vielä paljon enemmän sekoittaa oppilaiden ja opettajien rooleja. Lapset tietävät monista asioista paljon enemmän kuin ensin voisi kuvitella, heille täytyy vain antaa tilaa kertoa. Ja tehdyt virheet ovat parhaita opettajia, erityisesti tämän sain harjoittelun aikana huomata.

2. Tieteellinen osaaminen

Tieteellinen osaaminen on ollut yksi suurimmista epävarmuuksistani harjoittelun aikana. Koska OKL:n opinnoissa ei ole aikaa ja mahdollisuutta opiskella yksityiskohtaisesti jokaisen peruskoulussa opetettavan oppiaineen sisältöjä, tapahtuu näiden opiskelu pitkälti harjoitteluissa ja työelämässä valmistumisen jälkeen. Erityisesti luokanopettajana ja samalla yli 10 eri oppiaineen opettajana on mahdotonta hallita näistä kaikista aihealueista kaikkia yksityiskohtia. Siksikin on tärkeää luopua siitä ennakkoasettelusta, jossa opettajan kuuluu tietää kaikesta kaikki.

Harjoittelun aikana on myös huomannut, kuinka paljon aikaa kuluu oppituntien suunnitteluun ja materiaaleihin perehtymiseen varsinkin näin alussa, kun kaikki on uutta. ”Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” pitää todellakin paikkansa. Myös oma itsevarmuus kasvaa ja opettaminen on mukavampaa, kun olen tehnyt ennakkovalmistelut huolellisesti. Toisaalta hirvittää myös mahdollinen uupuminen työelämässä, jos ennakkovalmisteluihin käytettävää aikaa ei osaa itseltään rajata ja näin vapaa-aika ja palautuminen kärsisi kohtuuttomasti. Harjoittelun aikana on korostunut, että opettajan työ on vähintään yhtä paljon kaikkea muuta kuin mitä oppitunneilla koulupäivän aikana tapahtuu.

Itselleni on varmistunut ensimmäisen opiskeluvuoden päätyttyä, että haluan opiskella itselleni myös jonkun tietyn aineen aineenopettajan kelpoisuuden luokanopettajan kelpoisuuden lisäksi. Tällä hetkellä eniten kiinnostaa ympäristöopin tai biologian aineopinnot. Myös historian opettamisesta olen harkan aikana pitänyt todella paljon. Koen tärkeäksi, että opettaja on valmis oppimaan uutta jatkuvasti. Se ei tarkoita pelkästään opiskelua jossain koulussa vaan joustavaa, ennakkoluulotonta asennetta maailmaa kohtaan. Joka päivä on mahdollisuus oppia uusia asioita, kun vaan pitää itsensä auki ja valmiina vastaanottamaan.

3. Vuorovaikutusosaaminen ja moninaisuuteen liittyvä osaaminen

Ensimmäisenä opiskeluvuotena OKL:ssä yksi eniten esillä olleista teemoista oli vuorovaikutus. On helppoa ymmärtää vuorovaikutuksen olevan tärkeää ja opiskella siitä teorian tasolla. Todellisuus ja konkretia tulee kuitenkin esille vasta todellisissa tilanteissa mm. opetusharjoittelussa. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä vuorovaikuttajana, en juuri jännitä uusien ihmisten kanssa toimimista ja aikaisemmat kokemukset lasten kanssa työskentelystä ovat vahvistaneet tätä positiivista minäkuvaa ”kaikkien kanssa pärjäävänä ihmisenä”. Harjoittelu opetti kuitenkin paljon realismia niin itsestäni kuin myös muista ihmisistä.

Harjoitteluluokkani oppilaat olivat kuudesluokkalaisia, murrosiän kynnyksellä olevia esiteinejä. Tiedostan ja jopa muistan itse oman murrosikäni ja sen tuomat myllerrykset päässä ja käyttäytymisessä. Siksi pystyn hyvin ymmärtämään monia tilanteita, joihin harjoittelussani törmäsin. En ollut kuitenkaan osannut ottaa huomioon, kuinka paljon joidenkin oppilaiden välinpitämätön asenne ja kunnioituksen puute aiheuttivat pahaa mieltä ja epäonnistumisen tunteita itsessä opettajana. Oppilaiden mahdollisten iän tuomien vaikutusten lisäksi myös korona ja harjoittelun lyhyt kesto toivat lisähaastetta toimivan vuorovaikutuksen muodostumiseen. Enimmäkseen luokan takana kasvomaskit päässä tarkkailevat anonyymit harkkarit jäivät oppilaille varmasti hyvin etäisiksi. Itselläni on huono nimimuisti ja muutaman oppitunnin pitäminen ei riittänyt jokaisen nimen ulkoa opetteluun, oppilaiden persoonasta ja elämästä puhumattakaan. Siksi tasa-arvoinen ja molemminpuolinen vuorovaikutus tai auktoriteettiaseman saavuttaminen oli välillä vaikeaa.

Olen pohtinut paljon sitä, minkälainen opettaja haluaisin olla. Ihanteellinen tilanne olisi sellainen, jossa saavuttaisin oppilaideni luottamuksen turvallisena aikuisena, jolle voi tulla puhumaan kaikesta ja jonka luokassa olisi niin turvallinen keskusteluilmapiiri, että jokainen uskaltaisi tuoda omat mielipiteensä esille ja kyseenalaistaa muita rakentavasti. Haluaisin olla ”kaveri”, jonka kanssa voisi heittää läppää ja joka olisi perillä lasten ajankohtaisista asioista. Haluaisin olla myös selkeästi luokan ainoa ”johtaja”, joka asettaa selkeät, jokaisen osapuolen kunnioittamat rajat ja jonka sanaan uskotaan. Näin auki kirjoitettuna huomaan, kuinka utopistiselta tämä kuulostaa.

Harjoittelu muistutti vuorovaikutuksen perusperiaatteesta: vuorovaikutukseen tarvitaan aina vähintään kaksi. Siksi omat unelmatilanteet eivät voi toteutua ilman, että jokainen vuorovaikutettava toimii näiden sääntöjen mukaan. Harvoin tällaista tilannetta tulee ja se on hyväksyttävä. Meistä jokainen voi tehdä vain oman parhaansa omalla tontillaan, loppu riippuu vuorovaikutuksen muista osapuolista. Tässäkin on siis hyväksyttävä epätäydellisyys ja otettava vastaan muuttuvat tilanteet uudestaan ja uudestaan.

4. Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen

KTKP020-opintojakson teemat olivat kasvatus, yhteiskunta ja muutos. Mielenkiintoisten luentojen ja tehtävien ansiosta ymmärsin, miten vahvasti koulu on yhteiskuntaan kietoutunut. Myös POMM-opintojen historian ja yhteiskuntaopin opintojaksolla pohdittiin mm. opettajan roolia yhteiskunnallisena vaikuttajana ja yhteiskunnallisen keskustelun esille tuojana. Koulu ja opettajat ovat aina tahtomattaankin kietoutuneet yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin.

Suomalainen koulutusjärjestelmä on hyvällä tasolla moniin muihin maihin verrattuna. Meillä on koko ikäluokalle yhteinen peruskoulu, vähän yksityisiä kouluja, maksuton koulutus myös ylemmillä koulutusportailla ja laaja erityisopetusjärjestelmä. Allemandingerin typologian mukaan Suomen koulutusjärjestelmällä on korkea standardisaatio ja matala kerrostuneisuus. Se tarkoittaa sitä, että Suomessa on kansallisella tasolla yhdenmukainen koulutuksen laatu ja sisältö, sekä vähän/ei juurikaan rinnakkaisia koulutusmuotoja (esim. eriarvoisia, maksullisia yksityiskouluja). Ei kuitenkaan pidä tuudittautua täydellisyyden illuusioon, aina on varaa parantaa.

Suomessa monen peruskoulun oppilasainekseen vaikuttaa maantieteellinen oppilaaksiottoalue. Jyväskylän normaalikoulun oppilaaksiottoalue kattaa pitkälti kantakaupungin keskusta-alueen ja sen läheisyydessä olevat omakotitaloalueet. Keskeisen sijaintinsa vuoksi alue on kallista asua. Tämä rajaa monet alemmalla sosiaaliekonomisella tasolla olevat perheet ulos Jyväskylän normaalikoulun oppilaaksiottoalueelta. Tämä näkyy oppilasaineksen heterogeenisyytenä: mm. maahanmuuttajataustaisia lapsia on vähän ja monen lapsen sosioekonominen asema on korkea (ei huolta elämän perusedellytysten tyydyttymisestä). Koulupudokkaiden määrän on huomattu olevan yhteydessä perheen sosioekonomiseen asemaan ja vanhempien koulutukseen. Uskon, että tästä syystä Norssissa myös koulupudokkaiden määrä on vähäinen. Koska Norssi tekee yhteistyötä yliopiston kanssa, on sillä erilainen määrä resursseja käytettävissään verrattuna moniin muihin kouluihin. Tämä tarkoittaa mm. oppimateriaaleja, tietotekniikkaa, henkilökuntaa (opetusharjoittelijoita paljon, eli parempi mahdollisuus oppilaiden yksilölliseen ohjaukseen), välituntivälineitä yms. Vaikka kaikkien Suomen peruskoulujen pitäisi olla toistensa kanssa tasa-arvoisessa asemassa, ei tämä vastaa aina todellisuutta.

5. Pedagoginen osaaminen

Kasvatustieteen perusopintojen kursseilla pedagogista osaamista käsitelleet luennot ovat opettaneet paljon, mutta paljon opetti myös ensimmäinen opetusharjoittelu. Moni asia kuulostaa luennoilla teorian tasolla selkeältä ja hienolta, mutta todellisuus toi eteen paljon lisää ulottuvuuksia ja odottamattomia tilanteita. Parasta harjoittelussa oli, että se lisäsi itsevarmuuttani hyvänä pedagogina. Nautin puhumisesta luokan edessä ja koen olevani siinä hyvä.

Hyvä pedagogi on kuitenkin paljon muutakin kuin hyvä puhuja. Luokan edessä paasaavasta opettajasta ja ”hauki on kala”-tyyppisestä asioiden ulkoa opettelusta pyritään pääsemään eroon ja tuomaan tilalle enemmän opiskelua oppilaan näkökulmasta. Ilmiö ja ongelmalähtöinen oppiminen on muotisana, eikä suotta. Erityisesti POMM-opintojen historian ja yhteiskuntaopin opintojaksolla käsittelimme näitä teemoja (erityinen lähestymiskulma oli tutkiva oppiminen). Lopussa teimme myös itse valitsemastamme aiheesta tutkivan oppimisen projektin. Hyödynsin tätä projektia opetusharjoittelussani, kun pidin omalle 6 luokalleni historian tunnin. Aiheena oli Mikael Agricola ja Suomen kirjakielen synty. Tutkiva oppiminen toteutui tunnilla siten, että oppilaat pääsivät ensin tutkimaan tekstiä, joka havainnollisti aikaa ennen kirjakielen syntyä (ja sitä miltä tuntuu, kun ei osaa lukea). Tämän jälkeen he pääsivät tulkitsemaan Agricolan kehittämää kieltä (ABC-kiriasta), sen kirjoitusasua ja käytöstä poistuneita vanhoja sanoja.

Tunti onnistui hyvin ja lisäsi halua hyödyntää tutkivaa oppimista ja ilmiölähtöisyyttä myös jatkossa. Olen kuitenkin huomannut, että perinteiset opiskelutavat (kappaleen lukeminen, muistiinpanot ja lopuksi muutama kotitehtävä vihkoon kirjoitettuna) ovat pinttyneet tiukasti kiinni omaan päähän. Syynä tähän on varmasti omat kokemukset opiskelusta peruskoulussa ennen opetussuunnitelman uudistusta ja ilmiölähtöisen oppimisen ankkuroitumista osaksi koulujen arkea. On vaikeaa luottaa, että erilaiset tutkivan oppimisen projektit joissa oppilaat lähestyvät tutkittavaa ilmiötä perinteistä poiketen, voisivat yksin riittää opettamaan aiheen riittävän laajasti. Myös oppiaineiden sisällöt ovat usein niin laajoja ja oppituntien määrät vähäisiä, että tiukan aikataulun takia saattaa tuntua ”varmemmalta” pitäytyä perinteisessä lukemisessa ja edetä oppikirjan kappaleiden mukaan järjestyksessä. Koska ilmiö- ja ongelmalähtöinen oppiminen on itselle vielä aika vierasta, vie näiden oppituntien valmistelu usein enemmän aikaa kuin ”perinteisten” oppituntien. Uskon kuitenkin, että opintojen edetessä myös näiden teemojen kanssa toimiminen muuttuu helpommaksi ja tutummaksi. Uskon myös siihen, että ilmiölähtöinen- ja tutkiva oppiminen ovat niitä kaivattuja uudistuksia nykyaikaiseen opiskeluun ja sisältävät enemmän plussia kuin miinuksia.

6. Hyvinvointia vahvistava osaaminen

Kuten jo aikaisemmin totesin, opettaja-oppilassuhde oppilaiden kanssa jäi itselleni tässä ensimmäisessä opetusharjoittelussa vielä hyvin etäiseksi. Koska oppilaisiin ei ehtinyt kunnolla tutustua, oli heidän hyvinvointiaan myös vaikea seurata. Oli vaikea arvioida oppilaiden käytöstä, kun ei oppinut tunnistamaan mikä oli normaalia ja mikä ei. Koska koulussa vietetty aika on vain pieni osa lapsen arjesta, suuri vaikutus lasten hyvinvointiin tulee kotona tapahtuvista asioista. Koska lapsen perhesuhteet ja kotiolot vaikuttavat niin paljon myös koulun arkeen, on opettajan osattava ottaa työssään myös nämä huomioon. Siksi on tärkeää, että kodin ja koulun välinen yhteistyö toimii. Näitä asioita ei kuitenkaan ensimmäisessä opetusharjoittelussa ehditty vielä käsitellä.

Olin töissä pienessä kyläkoulussa ohjaajana ja opettajan sijaisena vuoden ennen kuin pääsin yliopistoon opiskelemaan. Tämä työkokemus opetti minulle paljon. Vuoden aikana oppilaisiin ja heidän perheisiinsä ehti tutustua hyvin. Pienessä koulussa oppilaita ja opettajia oli myös vähemmän kuin Norssissa. Työ mahdollisti erilaisen mahdollisuuden huomata asioita oppilaiden hyvinvoinnissa verrattuna lyhyeen opetusharjoitteluun. Yksi tärkeimmistä paikoista puhua muiden kollegoiden kanssa oppilaista ja heidän hyvin-/pahoinvoinnistaan oli opettajanhuone. Oppilaiden lisäksi opehuoneessa sai purkaa omia iloja ja surujaan ja saada vertaistukea muilta. Tämä oli tärkeää myös omalle hyvinvoinnille. Jäin miettimään, onko Norssissa/muissa isoissa kouluissa edes olemassa enää varsinaisia opehuoneita (tai ehditäänkö niissä käydä päivän aikana) ja onko tämä kulttuuri muuttumassa? Onneksi meillä oli hyvä ja tiivis harkkaporukka ja heidän kanssaan oli helppoa vaihtaa ajatuksia. Saada ja tarjota vertaistukea ja ymmärrystä.

7. Esteettinen osaaminen

Esteettinen osaaminen on yksi vaikeimmista ydinosaamisalueista sen laajuuden ja moniulotteisuuden takia. Ensimmäinen mieleen tuleva kouluympäristö- tai tilanne, jossa estetiikka on vahvasti esillä, on taito- ja taideaineiden tunnit. Oman harjoittelun aikana pidin yhden kuvaamataidon tunnin, jossa teemana oli askarrella isänpäiväkortit. Kävin myös havainnoimassa muutamia puukäsityön tunteja ja musiikin tunnin. Huomaan, että minun on edelleen vaikea päästä eroon omasta ennakkokäsityksestäni kuvaamataidollisesti huonona ja lahjattomana ihmisenä. Se vaikutti kuvaamataidon POMM-opintojaksolla, sekä tilanteessa, jossa saimme valita harkkaryhmämme kanssa oppitunteja, joita halusimme pitää. Jätin kuvaamataiteen pitämisen muille ja valitsin mieluummin niitä oppiaineita, joissa koin jo valmiiksi olevani hyvä. On mielenkiintoista, että pidän itseäni hyvin esteettisenä ihmisenä ja sillä on suuri arvo omassa elämässäni, mutta silti sana ”kuvaamataito” herättää minussa edelleen niin vahvoja epäonnistumisen kokemuksia (juontavat juurensa peruskoulun kuvaamataidon tunneille ja töiden arviointiin) ja yhdistyy päässäni niin vahvasti estetiikkaan. Tärkeää olisi ymmärtää, että estetiikka voi olla mitä vaan ja tarkoittaa eri ihmisille erilaisia asioita. Ei pidä arvottaa omia taitojaan tai mielipiteitään toista huonommiksi.

Ympäristön estetiikka on tai-tai-aineiden ohella toinen koulun arjessa suuresti esillä oleva estetiikan muoto. Vaikka Jyväskylän Norssi on moderni ja uusi koulu, yksi suurimmista miinuksista tässä koulussa on luokkahuoneiden ahtaus. Tämä on varmasti myös muiden isojen koulujen ja tulevaisuuden ongelma ryhmäkokojen kasvaessa jatkuvasti resurssien vähenemisen ja oppilasmäärien lisääntymisen myötä. Itselleni väljyys ja valoisuus huoneessa ovat tärkeitä esteettisyyden lisääjiä. Luokkahuoneiden sisustus on myös toinen silmiin pistävä estetiikan muoto. Niihin vaikuttaa esim. oppilaiden ikätaso, kuudesluokkalaisten luokkahuoneen kuuluukin näyttää erilaiselta kuin ykkösluokkalaisten. Olen miettinyt, miksi monien uusien koulurakennusten värimaailma on usein niin värikäs? Ja otetaanko oppilaiden mielipiteitä huomioon esim. ympäristön estetiikkaa suunniteltaessa?