1800-luvun loppupuoli oli yhdistystoiminnan kultakautta. Yhdistysten ja liikkeiden kautta pyrittiin puuttumaan yhteiskunnan epäkohtiin aikana, jolloin harvoilla oli äänioikeus ja vaikuttamisen mahdollisuudet olivat vähäiset. Teollistuminen toi mukanaan monia asioita, jotka etsivät ratkaisijaansa. Tällaisia olivat esimerkiksi työväestön asema ja naisten työskentely kodin ulkopuolella. Maaseudulla torpparikysymys loi yhteiskunnallisia jännitteitä. Yleisesti oltiin huolissaan alkoholin kulutuksesta ja raittiusliike nosti päätään. Kansalaisyhteiskunta, jossa kansalaiset hoitavat aktiivisesti asioitaan, alkoi muodostua hiljalleen. Tämä vauhditti jälleen osaltaan sääty-yhteiskunnan hajoamista. Yhdistyksessä syntyperällä ei ollut mitään merkitystä.

Vanhan elämäntavan ja maailmankatsomuksen murtuminen johtui pitkälti teollistumisen aikaansaamista muutoksista ajattelussa ja yhteiskunnassa. Syntyperän merkityksen poistuminen johti siihen, että periaatteessa jokaisesta tehtiin oman onnensa seppä. Teollinen vallankumous loi mahdollisuuksia monille ja nosti elintasoa. Se loi kuitenkin myös epäkohtia kuten työväestön huonon aseman. Työvoima oli valjastettu markkinatalouden vaatimuksiin eikä työntekijöiden asemaan kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Työpäivät olivat pitkiä, palkat alhaisia ja asunnot usein hökkelikyliä. Työsuojelua ei ollut nimeksikään ja tapaturmia sattui tämän tästä. Myös naisia ja lapsia käytettiin tehokkaasti hyväksi tehtaissa.

Yhdistystoiminta virisi ensimmäiseksi kaupungeissa. Työväki alkoi järjestäytyä työväenliikkeeksi ajaakseen parannuksia asemaansa. Yhdistystoiminnan avain oli oivallettu: mahdollisuudet vaikuttaa yhdessä olivat paremmat kuin yksin. Ammattijärjestöjä perustettiin myös työnantajien toimesta. Kaikilla oli tavoitteena omien etujen turvaaminen. Työväenliike keskittyi aluksi vaatimaan lyhyempää työpäivää. Ajatus kahdeksan tunnin työpäivästä sai kannatusta myös Suomessa. Tämä saavutettiin vuonna 1917. Vuonna 1899 perustettiin Suomen Työväenpuolue, jolla oli poliittinen ohjelma. Sen alkoi ajaa yhtäläistä äänioikeutta, 8 tunnin työpäivää ja yleistä koulupakkoa.

Raittiusliikkeestä tuli Suomessa joukkoliike, jolla pyrittiin rajoittamaan alkoholin käyttöä ja näin estämään yhteiskunnallista levottomuutta, joutilaisuutta ja rikollisuutta. ”Ilopäivien vietto” eli viinan kotipoltto kiellettiin vuonna 1866 ja ensimmäiset ehdotonta raittiutta kannattavat seurat syntyivät Suomeen vuonna 1877. Viinan kauhistusta torjuttiin valistusvihkosin, jotka kertoivat alkoholin turmeltuvasta vaikutuksesta. Tunnetuin näistä oli Turmiolan Tommi, joka kuvasi viinan vaaroja varsin synkällä otteella. Vuonna 1883 Suomessa oli peräti 27 raittiusseuraa ja maaseudulla ravintoloiden perustaminen kiellettiin.

Kaupungeissa rouvasyhdistykset perustivat köyhille kouluja ja lastenkoteja. Nuorisoa pyrittiin ohjailemaan nuorisoseuroihin, jotta he saisivat mielekästä harrastustoimintaa ja yöjuoksut jäisivät väliin. Palokunta-aate synnytti vapaapalokuntatoimintaa, jossa edistettiin kaupunkien paloturvallisuutta. Aate levisi ennen pitkää myös maaseudulle. Palokunnan taloista tuli tärkeitä kulttuurikeskuksia, joissa oli juhlasali ja kirjasto. Näissä taloissa järjestettiin usein arpajaisia ja naamiaisia sekä kesäjuhlia, joissa urheiltiin, soitettiin ja laulettiin. Kansansivistäminen kuului osana vapaapalokunta-aatteeseen.