1.6 Kansan valistaminen alkaa Suomessa
Lapset koulutielle
https://peda.net/id/9ac99666f02
Entisaikoina koulun penkki oli monille lapsille ylellisyys, jota ei ollut tarjolla. Vielä autonomian ajan ensi vuosikymmenillä kunnon koulusivistystä saivat lähinnä herrasväen lapset ja alaluokkien vesat saivat tyytyä kirkon antamaan vähäiseen alkeisopetukseen. 1800-luvulle tultaessa kirkko oli ottanut kontolleen kansansivistystyön, mutta opetus kesti lyhyen aikaa ja opetuskirjojen virkaa toimittivat lähinnä uskonnolliset opinkappaleet kuten Raamattu, Katekismus ja virsikirja. Lukkarinkoulut ja kiertokoulut keskittyivät kristinopin ja lukutaidon alkeisiin. Lukutaitoa painotettiin eikä kirjoitustaitoa pidetty vielä 1800-luvun alussakaan kansansivistyksen osana.
Lukkarinkoulua käytiin muutama viikko keväisin ja syksyisin. Lukkari kiersi kylistä kyliin opettamassa ja osassa maata tätä virkaa toimitti koulumestari. Lukujärjestyksessä aamulla oli ulkolukua, sitten laulettiin tunti ja opeteltiin samalla sujuvasti etsimään oikeat virret virsikirjasta. Iltapäivällä luettiin ajatuksella virsikirjaa. Vanhempien oli sakon uhalla laitettava lapsensa kouluun sekä hankittava koulukirjat. Lukutaitoa pidettiin arvossa ja se oli myös avioliiton solmimisen ehtona. Tämä synnytti pakon saneleman tarpeen ottaa osaa opetukseen. Lukkarinkouluissa istui myös täysi-ikäisiä, jotka olivat aikoinaan jääneet lukutaidottomiksi.
Maaseudulla väkeä kuulusteltiin kinkereissä ja näihin tilaisuuksiin oli saavuttava jalkapuurangaistuksen uhalla. Ehtoolliselle ei ollut asiaa, ellei tiennyt pääkohtia Raamatusta. Nuorten kristinopin alkeita tentattiin rippikoulussa ja myöhemmin kirkko laajensi opetustoimintaa pyhäkouluilla. Valtiovallan kiinnostus kansansivistämiseen oli herännyt jo ennen autonomian aikaa, mutta tällöin velvoite oli sälytetty vanhempien ja kirkon vastuulle. Suomessa viranomaiset suhtautuivat epäluuloisesti rahvaan opettamiseen peläten tiedon lisäävän yhteiskunnallista valveutuneisuutta ja tätä kautta levottomuuksia. Papisto halusi myös pitää itsellään opetustyön, sillä se pelkäsi kansan vieroittuvan työnteosta ja kristillisestä maailmankuvasta.
Muutoksen tuulet puhalsivat kuitenkin Suomeen vuonna 1866, kun keisarin käskystä annettiin kansakouluasetus. Asetus velvoitti senaatin uudistamaan kansanopetuksen ja tehtävä annettiin pastori Uno Cygnaeukselle. Cygnaeus oli tutustunut eurooppalaiseen kansanopetukseen ja antoi ehdotelmansa kansakoulun malliksi. Kansansivistys siirtyi nyt kirkolta kunnan vastuulle. Kansakoulusta tuli 4-luokkainen, johon kuului kaupunkilaisille lisäksi 2-luokkainen alakansakoulu. Opetusta tuli antaa äidinkielellä ja aluksi tytöille ja pojille erikseen. Samalla tuli mahdolliseksi naisten nimittäminen koulujen johtokuntiin. Jyväskylään perustettiin lisäksi opettajaseminaari, joka mahdollisti koulutettujen opettajien tarjonnan. Opettajiksi kelpuutettiin isänmaallisia ja kristillisen katsomuksen omaavia ylioppilaita, herroja ja naimattomia naisia.
Entisaikoina koulun penkki oli monille lapsille ylellisyys, jota ei ollut tarjolla. Vielä autonomian ajan ensi vuosikymmenillä kunnon koulusivistystä saivat lähinnä herrasväen lapset ja alaluokkien vesat saivat tyytyä kirkon antamaan vähäiseen alkeisopetukseen. 1800-luvulle tultaessa kirkko oli ottanut kontolleen kansansivistystyön, mutta opetus kesti lyhyen aikaa ja opetuskirjojen virkaa toimittivat lähinnä uskonnolliset opinkappaleet kuten Raamattu, Katekismus ja virsikirja. Lukkarinkoulut ja kiertokoulut keskittyivät kristinopin ja lukutaidon alkeisiin. Lukutaitoa painotettiin eikä kirjoitustaitoa pidetty vielä 1800-luvun alussakaan kansansivistyksen osana.
Lukkarinkoulua käytiin muutama viikko keväisin ja syksyisin. Lukkari kiersi kylistä kyliin opettamassa ja osassa maata tätä virkaa toimitti koulumestari. Lukujärjestyksessä aamulla oli ulkolukua, sitten laulettiin tunti ja opeteltiin samalla sujuvasti etsimään oikeat virret virsikirjasta. Iltapäivällä luettiin ajatuksella virsikirjaa. Vanhempien oli sakon uhalla laitettava lapsensa kouluun sekä hankittava koulukirjat. Lukutaitoa pidettiin arvossa ja se oli myös avioliiton solmimisen ehtona. Tämä synnytti pakon saneleman tarpeen ottaa osaa opetukseen. Lukkarinkouluissa istui myös täysi-ikäisiä, jotka olivat aikoinaan jääneet lukutaidottomiksi.
Maaseudulla väkeä kuulusteltiin kinkereissä ja näihin tilaisuuksiin oli saavuttava jalkapuurangaistuksen uhalla. Ehtoolliselle ei ollut asiaa, ellei tiennyt pääkohtia Raamatusta. Nuorten kristinopin alkeita tentattiin rippikoulussa ja myöhemmin kirkko laajensi opetustoimintaa pyhäkouluilla. Valtiovallan kiinnostus kansansivistämiseen oli herännyt jo ennen autonomian aikaa, mutta tällöin velvoite oli sälytetty vanhempien ja kirkon vastuulle. Suomessa viranomaiset suhtautuivat epäluuloisesti rahvaan opettamiseen peläten tiedon lisäävän yhteiskunnallista valveutuneisuutta ja tätä kautta levottomuuksia. Papisto halusi myös pitää itsellään opetustyön, sillä se pelkäsi kansan vieroittuvan työnteosta ja kristillisestä maailmankuvasta.
Muutoksen tuulet puhalsivat kuitenkin Suomeen vuonna 1866, kun keisarin käskystä annettiin kansakouluasetus. Asetus velvoitti senaatin uudistamaan kansanopetuksen ja tehtävä annettiin pastori Uno Cygnaeukselle. Cygnaeus oli tutustunut eurooppalaiseen kansanopetukseen ja antoi ehdotelmansa kansakoulun malliksi. Kansansivistys siirtyi nyt kirkolta kunnan vastuulle. Kansakoulusta tuli 4-luokkainen, johon kuului kaupunkilaisille lisäksi 2-luokkainen alakansakoulu. Opetusta tuli antaa äidinkielellä ja aluksi tytöille ja pojille erikseen. Samalla tuli mahdolliseksi naisten nimittäminen koulujen johtokuntiin. Jyväskylään perustettiin lisäksi opettajaseminaari, joka mahdollisti koulutettujen opettajien tarjonnan. Opettajiksi kelpuutettiin isänmaallisia ja kristillisen katsomuksen omaavia ylioppilaita, herroja ja naimattomia naisia.
Koulunkäyntiä kansakoulussa
Kansakoulun tavoite oli antaa ”elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja”. Kaupunkeihin oli lain mukaan pakko perustaa kouluja, mutta maaseudulla tämä oli vapaaehtoista. Koulujen perustaminen vaati rahaa ja asennemuutosta. Esimerkiksi koulujen kalleus ja koulutuksen vastainen asenteellisuus maaseudulla estivät usein koulujen perustamisen. Kaupunkeja senaatti joutui myös näpäyttämään vuonna 1871 kun ne vitkastelivat koulujen perustamisessa. Maaseudulla koulunkäyntiä estivät myös talon työt, joihin lapset osallistuivat. Myöskään tyttöjen koulunkäynnin merkitystä ei ymmärretty, mikä johti useiden tyttöjen poisjääntiin koulusta.
Lapset olivat näin eriarvoisessa asemassa mitä tuli opetuksen saantiin. Kaupungit tarjosivat myös tässä asiassa edistyksen avaimet. Kansakoulujen opetusohjelmaan kuului kaupunkikouluissa uskontoa, äidinkieltä, maantietoa, laskentoa, piirustusta, muoto-oppia, laulua ja liikuntaa. Historialla oli oma erityinen paikkansa lukujärjestyksessä, sillä sen nähtiin lisäävään isänmaallisuutta ja uskollisuutta Suomen asialle. Erityistä huomiota koulussa kiinnitettiin käytökseen.
Kuri oli koulussa kovaa ja hyvien tapojen puutteesta sai helposti kirjaimellisesti selkäänsä. Opettajalla oli oikeus piiskata oppilaita eikä ruumiillista kuritusta kaihdettu. Se nähtiin osana oikeaoppista lapsen kasvatusta niin kotona kuin koulussa. ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa” oli kasvatusmetodi, jota harvat kyseenalaistivat. Kansakoulujen toivottiin kasvattavan lapsista Jumalaapelkääviä, hyväkäytöksisiä, nöyriä ja ahkeria ihmisiä. Näiden ominaisuuksien nähtiin ehkäisevän köyhyyttä ja levottomuuksia.
Kun kansakoulu oli käyty, maaseudulla talon pojat palasivat yleensä oikeisiin töihin maataloon. Tytöillä koulu oli usein jäänyt kesken muutaman vuoden jälkeen. Jatko-opiskelu oli kuitenkin mahdollista kansakoulun jälkeen oppikoulussa. Oppikoulut olivat aluksi ruotsinkielisiä ja opetus maksullista, mikä sulki ovet suurimmalta osalta suomalaislapsia. Fennomaanit ajoivat kuitenkin myös suomenkielistä oppikouluja Suomeen ja ensimmäinen aloitti Jyväskylässä vuonna 1858. Kansankielisten oppikoulujen toiminta oli aluksi lahjoitusten varassa. Periaatteessa eri kansanluokat sekoittuivat kansakouluissa, mutta käytännössä herrasväki perusti usein yksityisvaroin ruotsinkielisiä opinahjoja lapsilleen. Kansakouluja pidettiin liian rahvaanomaisina säätyläisille.
Oppikoulua seurasi korkealle arvostettu ylioppilastutkinto, joka suoritettiin äidinkielessä, matematiikassa, vieraassa kielessä ja toisessa kotimaisessa kielessä. Tytöillä oli myös mahdollisuus saavuttaa valkolakki, mutta se vaati alussa erikoislupaa. Kansankoulujen suosio kasvoi sitä mukaa kun niiden hyödyllisyys tuli osoitetuksi. Kansakoulu merkitsi monille mahdollisuutta sosiaaliseen nousuun sääty-yhteiskunnassa ja näin koulutuksen leviäminen vauhditti sääty-yhteiskunnan murenemista. Kansakoulun myötä Suomeen syntyi myös suomenkielinen sivistyneistö hiljalleen. Oppivelvollisuuslaki tuli voimaan Suomessa vuonna 1921, joka viimeistään juurrutti kansanopetuksen maahan.
Lapset olivat näin eriarvoisessa asemassa mitä tuli opetuksen saantiin. Kaupungit tarjosivat myös tässä asiassa edistyksen avaimet. Kansakoulujen opetusohjelmaan kuului kaupunkikouluissa uskontoa, äidinkieltä, maantietoa, laskentoa, piirustusta, muoto-oppia, laulua ja liikuntaa. Historialla oli oma erityinen paikkansa lukujärjestyksessä, sillä sen nähtiin lisäävään isänmaallisuutta ja uskollisuutta Suomen asialle. Erityistä huomiota koulussa kiinnitettiin käytökseen.
Kuri oli koulussa kovaa ja hyvien tapojen puutteesta sai helposti kirjaimellisesti selkäänsä. Opettajalla oli oikeus piiskata oppilaita eikä ruumiillista kuritusta kaihdettu. Se nähtiin osana oikeaoppista lapsen kasvatusta niin kotona kuin koulussa. ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa” oli kasvatusmetodi, jota harvat kyseenalaistivat. Kansakoulujen toivottiin kasvattavan lapsista Jumalaapelkääviä, hyväkäytöksisiä, nöyriä ja ahkeria ihmisiä. Näiden ominaisuuksien nähtiin ehkäisevän köyhyyttä ja levottomuuksia.
Kun kansakoulu oli käyty, maaseudulla talon pojat palasivat yleensä oikeisiin töihin maataloon. Tytöillä koulu oli usein jäänyt kesken muutaman vuoden jälkeen. Jatko-opiskelu oli kuitenkin mahdollista kansakoulun jälkeen oppikoulussa. Oppikoulut olivat aluksi ruotsinkielisiä ja opetus maksullista, mikä sulki ovet suurimmalta osalta suomalaislapsia. Fennomaanit ajoivat kuitenkin myös suomenkielistä oppikouluja Suomeen ja ensimmäinen aloitti Jyväskylässä vuonna 1858. Kansankielisten oppikoulujen toiminta oli aluksi lahjoitusten varassa. Periaatteessa eri kansanluokat sekoittuivat kansakouluissa, mutta käytännössä herrasväki perusti usein yksityisvaroin ruotsinkielisiä opinahjoja lapsilleen. Kansakouluja pidettiin liian rahvaanomaisina säätyläisille.
Oppikoulua seurasi korkealle arvostettu ylioppilastutkinto, joka suoritettiin äidinkielessä, matematiikassa, vieraassa kielessä ja toisessa kotimaisessa kielessä. Tytöillä oli myös mahdollisuus saavuttaa valkolakki, mutta se vaati alussa erikoislupaa. Kansankoulujen suosio kasvoi sitä mukaa kun niiden hyödyllisyys tuli osoitetuksi. Kansakoulu merkitsi monille mahdollisuutta sosiaaliseen nousuun sääty-yhteiskunnassa ja näin koulutuksen leviäminen vauhditti sääty-yhteiskunnan murenemista. Kansakoulun myötä Suomeen syntyi myös suomenkielinen sivistyneistö hiljalleen. Oppivelvollisuuslaki tuli voimaan Suomessa vuonna 1921, joka viimeistään juurrutti kansanopetuksen maahan.
Naisten vuoro
Kalevalassa elettiin maailmassa, jossa naiset olivat vahvoja ja miesten kanssa tasa-arvoisia. Samaan aikaan oikeassa maailmassa elettiin eriarvoisuudessa, jossa syntyperä määritti pitkälti ihmisen mahdollisuudet elämässä. Eriarvoisuus koski myös sukupuolia ja naista pidettiin pitkään vähempiarvoisena kansalaisena. Tyttöjen koulunkäyntiä ei pidetty varsinkaan maaseudulla arvossa mikä vaikeutti naisten opintietä. Raamattu oli määritellyt naisen miehen vallan alle ja ajatus miehestä perheenpäänä asetti naisen miehen määräysvallan alaiseksi. Naiselle osoitettu tehtävä yhteiskunnassa oli ottaa vastuu kodista ja lasten kasvatuksesta. Käytännössä nainen oli sidottu kotiin.
Tätä asennetta tuki pitkään myös valtiovalta, joka lainsäädännön keinoin kahlitsi naista. Naisella tuli olla aina holhooja, oli se sitten isä, veli tai aviomies. Vain leskillä oli enemmän oikeuksia. Holhooja päätti naisen asioista ja antoi hänelle luvan esimerkiksi tehdä työtä kodin ulkopuolella. Naimaton nainen vapautui miehen elinikäisestä holhouksesta vuonna 1864, mutta avioliitossa oleva nainen jäi edelleen miehensä holhouksen alaisuuteen. Perusteita holhousjärjestelmään löydettiin naisen luonteesta. Nainen edusti haurasta sukupuolta, oikullista ja epävakaata luonnetta, jolla ei ollut arvostelukykyä ja joka ei näin kyennyt tekemään oikeita päätöksiä. ”Helposti hän antaa pettää itsensä, jos yö, rakkaus ja viini päästävät hänen halunsa valloilleen”.
Naisten vapautuminen alkoi 1800-luvun lopulla, kun sääty-yhteiskunta alkoi hajota ja teollistuminen sekä kaupungistuminen vauhdittui. Liberalistiset aatteet ravisuttivat vanhoja asenteita ihmisryhmien oikeuksista. Kansanvalistustyö vaati tasa-arvoa koulutukseen ja ulkomailta Suomeen levisi naisasialiike, joka alkoi ajamaan naisten aseman parannusta. Holhouslaki vapautti naimattomat naiset hoitamaan omia asioitaan ja naisille turvattiin myös yhtä suuret perintäosat miesten kanssa. Vuonna 1897 naiset tulivat lain edessä täysi-ikäisiksi miesten kanssa samaan aikaan 21-vuotiaina. Vuonna 1906 suomalaiset naiset saivat ensimmäisenä Euroopassa oikeuden äänestää.
Avioliitto koitui kuitenkin monen naisen kohtaloksi. Liitot olivat järjestettyjä ja miehillä säilyi pitkään kuritusoikeus vaimoonsa nähden. Nainen rinnastettiin pitkälti yhdeksi lapseksi perheessä. Vaikka naimattomien naisten oikeudellinen asema parani, avioliitossa elävät naiset joutuivat vielä odottelemaan oikeuksiaan, sillä miehen asema haluttiin turvata perheen päänä avioliitossa. Avioliitto nähtiin myös perheen perusturvallisuuden takaajana. Tämä epäkohta johti avioliittojen määrän vähenemiseen. 1900-luvun alussa 15-49-vuotiaista naisista oli naimisissa vain joka toinen. Asteittain parannettiin ennen pitkää myös aviovaimojen asemaa. Nainen sai solmia työsopimuksen ilman miehensä suostumusta vuonna 1922 ja vuonna 1930 poistui holhous myös avioliitosta.
Tätä asennetta tuki pitkään myös valtiovalta, joka lainsäädännön keinoin kahlitsi naista. Naisella tuli olla aina holhooja, oli se sitten isä, veli tai aviomies. Vain leskillä oli enemmän oikeuksia. Holhooja päätti naisen asioista ja antoi hänelle luvan esimerkiksi tehdä työtä kodin ulkopuolella. Naimaton nainen vapautui miehen elinikäisestä holhouksesta vuonna 1864, mutta avioliitossa oleva nainen jäi edelleen miehensä holhouksen alaisuuteen. Perusteita holhousjärjestelmään löydettiin naisen luonteesta. Nainen edusti haurasta sukupuolta, oikullista ja epävakaata luonnetta, jolla ei ollut arvostelukykyä ja joka ei näin kyennyt tekemään oikeita päätöksiä. ”Helposti hän antaa pettää itsensä, jos yö, rakkaus ja viini päästävät hänen halunsa valloilleen”.
Naisten vapautuminen alkoi 1800-luvun lopulla, kun sääty-yhteiskunta alkoi hajota ja teollistuminen sekä kaupungistuminen vauhdittui. Liberalistiset aatteet ravisuttivat vanhoja asenteita ihmisryhmien oikeuksista. Kansanvalistustyö vaati tasa-arvoa koulutukseen ja ulkomailta Suomeen levisi naisasialiike, joka alkoi ajamaan naisten aseman parannusta. Holhouslaki vapautti naimattomat naiset hoitamaan omia asioitaan ja naisille turvattiin myös yhtä suuret perintäosat miesten kanssa. Vuonna 1897 naiset tulivat lain edessä täysi-ikäisiksi miesten kanssa samaan aikaan 21-vuotiaina. Vuonna 1906 suomalaiset naiset saivat ensimmäisenä Euroopassa oikeuden äänestää.
Avioliitto koitui kuitenkin monen naisen kohtaloksi. Liitot olivat järjestettyjä ja miehillä säilyi pitkään kuritusoikeus vaimoonsa nähden. Nainen rinnastettiin pitkälti yhdeksi lapseksi perheessä. Vaikka naimattomien naisten oikeudellinen asema parani, avioliitossa elävät naiset joutuivat vielä odottelemaan oikeuksiaan, sillä miehen asema haluttiin turvata perheen päänä avioliitossa. Avioliitto nähtiin myös perheen perusturvallisuuden takaajana. Tämä epäkohta johti avioliittojen määrän vähenemiseen. 1900-luvun alussa 15-49-vuotiaista naisista oli naimisissa vain joka toinen. Asteittain parannettiin ennen pitkää myös aviovaimojen asemaa. Nainen sai solmia työsopimuksen ilman miehensä suostumusta vuonna 1922 ja vuonna 1930 poistui holhous myös avioliitosta.
Yhdistyksillä epäkohtia vastaan
1800-luvun loppupuoli oli yhdistystoiminnan kultakautta. Yhdistysten ja liikkeiden kautta pyrittiin puuttumaan yhteiskunnan epäkohtiin aikana, jolloin harvoilla oli äänioikeus ja vaikuttamisen mahdollisuudet olivat vähäiset. Teollistuminen toi mukanaan monia asioita, jotka etsivät ratkaisijaansa. Tällaisia olivat esimerkiksi työväestön asema ja naisten työskentely kodin ulkopuolella. Maaseudulla torpparikysymys loi yhteiskunnallisia jännitteitä. Yleisesti oltiin huolissaan alkoholin kulutuksesta ja raittiusliike nosti päätään. Kansalaisyhteiskunta, jossa kansalaiset hoitavat aktiivisesti asioitaan, alkoi muodostua hiljalleen. Tämä vauhditti jälleen osaltaan sääty-yhteiskunnan hajoamista. Yhdistyksessä syntyperällä ei ollut mitään merkitystä.
Vanhan elämäntavan ja maailmankatsomuksen murtuminen johtui pitkälti teollistumisen aikaansaamista muutoksista ajattelussa ja yhteiskunnassa. Syntyperän merkityksen poistuminen johti siihen, että periaatteessa jokaisesta tehtiin oman onnensa seppä. Teollinen vallankumous loi mahdollisuuksia monille ja nosti elintasoa. Se loi kuitenkin myös epäkohtia kuten työväestön huonon aseman. Työvoima oli valjastettu markkinatalouden vaatimuksiin eikä työntekijöiden asemaan kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Työpäivät olivat pitkiä, palkat alhaisia ja asunnot usein hökkelikyliä. Työsuojelua ei ollut nimeksikään ja tapaturmia sattui tämän tästä. Myös naisia ja lapsia käytettiin tehokkaasti hyväksi tehtaissa.
Yhdistystoiminta virisi ensimmäiseksi kaupungeissa. Työväki alkoi järjestäytyä työväenliikkeeksi ajaakseen parannuksia asemaansa. Yhdistystoiminnan avain oli oivallettu: mahdollisuudet vaikuttaa yhdessä olivat paremmat kuin yksin. Ammattijärjestöjä perustettiin myös työnantajien toimesta. Kaikilla oli tavoitteena omien etujen turvaaminen. Työväenliike keskittyi aluksi vaatimaan lyhyempää työpäivää. Ajatus kahdeksan tunnin työpäivästä sai kannatusta myös Suomessa. Tämä saavutettiin vuonna 1917. Vuonna 1899 perustettiin Suomen Työväenpuolue, jolla oli poliittinen ohjelma. Sen alkoi ajaa yhtäläistä äänioikeutta, 8 tunnin työpäivää ja yleistä koulupakkoa.
Raittiusliikkeestä tuli Suomessa joukkoliike, jolla pyrittiin rajoittamaan alkoholin käyttöä ja näin estämään yhteiskunnallista levottomuutta, joutilaisuutta ja rikollisuutta. ”Ilopäivien vietto” eli viinan kotipoltto kiellettiin vuonna 1866 ja ensimmäiset ehdotonta raittiutta kannattavat seurat syntyivät Suomeen vuonna 1877. Viinan kauhistusta torjuttiin valistusvihkosin, jotka kertoivat alkoholin turmeltuvasta vaikutuksesta. Tunnetuin näistä oli Turmiolan Tommi, joka kuvasi viinan vaaroja varsin synkällä otteella. Vuonna 1883 Suomessa oli peräti 27 raittiusseuraa ja maaseudulla ravintoloiden perustaminen kiellettiin.
Kaupungeissa rouvasyhdistykset perustivat köyhille kouluja ja lastenkoteja. Nuorisoa pyrittiin ohjailemaan nuorisoseuroihin, jotta he saisivat mielekästä harrastustoimintaa ja yöjuoksut jäisivät väliin. Palokunta-aate synnytti vapaapalokuntatoimintaa, jossa edistettiin kaupunkien paloturvallisuutta. Aate levisi ennen pitkää myös maaseudulle. Palokunnan taloista tuli tärkeitä kulttuurikeskuksia, joissa oli juhlasali ja kirjasto. Näissä taloissa järjestettiin usein arpajaisia ja naamiaisia sekä kesäjuhlia, joissa urheiltiin, soitettiin ja laulettiin. Kansansivistäminen kuului osana vapaapalokunta-aatteeseen.
Vanhan elämäntavan ja maailmankatsomuksen murtuminen johtui pitkälti teollistumisen aikaansaamista muutoksista ajattelussa ja yhteiskunnassa. Syntyperän merkityksen poistuminen johti siihen, että periaatteessa jokaisesta tehtiin oman onnensa seppä. Teollinen vallankumous loi mahdollisuuksia monille ja nosti elintasoa. Se loi kuitenkin myös epäkohtia kuten työväestön huonon aseman. Työvoima oli valjastettu markkinatalouden vaatimuksiin eikä työntekijöiden asemaan kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Työpäivät olivat pitkiä, palkat alhaisia ja asunnot usein hökkelikyliä. Työsuojelua ei ollut nimeksikään ja tapaturmia sattui tämän tästä. Myös naisia ja lapsia käytettiin tehokkaasti hyväksi tehtaissa.
Yhdistystoiminta virisi ensimmäiseksi kaupungeissa. Työväki alkoi järjestäytyä työväenliikkeeksi ajaakseen parannuksia asemaansa. Yhdistystoiminnan avain oli oivallettu: mahdollisuudet vaikuttaa yhdessä olivat paremmat kuin yksin. Ammattijärjestöjä perustettiin myös työnantajien toimesta. Kaikilla oli tavoitteena omien etujen turvaaminen. Työväenliike keskittyi aluksi vaatimaan lyhyempää työpäivää. Ajatus kahdeksan tunnin työpäivästä sai kannatusta myös Suomessa. Tämä saavutettiin vuonna 1917. Vuonna 1899 perustettiin Suomen Työväenpuolue, jolla oli poliittinen ohjelma. Sen alkoi ajaa yhtäläistä äänioikeutta, 8 tunnin työpäivää ja yleistä koulupakkoa.
Raittiusliikkeestä tuli Suomessa joukkoliike, jolla pyrittiin rajoittamaan alkoholin käyttöä ja näin estämään yhteiskunnallista levottomuutta, joutilaisuutta ja rikollisuutta. ”Ilopäivien vietto” eli viinan kotipoltto kiellettiin vuonna 1866 ja ensimmäiset ehdotonta raittiutta kannattavat seurat syntyivät Suomeen vuonna 1877. Viinan kauhistusta torjuttiin valistusvihkosin, jotka kertoivat alkoholin turmeltuvasta vaikutuksesta. Tunnetuin näistä oli Turmiolan Tommi, joka kuvasi viinan vaaroja varsin synkällä otteella. Vuonna 1883 Suomessa oli peräti 27 raittiusseuraa ja maaseudulla ravintoloiden perustaminen kiellettiin.Kaupungeissa rouvasyhdistykset perustivat köyhille kouluja ja lastenkoteja. Nuorisoa pyrittiin ohjailemaan nuorisoseuroihin, jotta he saisivat mielekästä harrastustoimintaa ja yöjuoksut jäisivät väliin. Palokunta-aate synnytti vapaapalokuntatoimintaa, jossa edistettiin kaupunkien paloturvallisuutta. Aate levisi ennen pitkää myös maaseudulle. Palokunnan taloista tuli tärkeitä kulttuurikeskuksia, joissa oli juhlasali ja kirjasto. Näissä taloissa järjestettiin usein arpajaisia ja naamiaisia sekä kesäjuhlia, joissa urheiltiin, soitettiin ja laulettiin. Kansansivistäminen kuului osana vapaapalokunta-aatteeseen.