:rightTurku oli ollut vuosisatoja Suomen tärkein kaupunki. Se oli maantieteellisesti lähellä Tukholmaa, sillä oli pitkät taloudelliset ja kulttuuriset perinteet emämaahan ja siellä oli myös Suomen ainoa yliopisto. Venäjän vallan alle joutuminen muutti kuitenkin Turun asemaa. Autonomian alkuvuosina Turun kiinteät suhteet Ruotsiin nähtiin uhkana. Siellä koettiin olevan Ruotsille myötämielistä oppositiota. Turku oli myös kaukana Pietarista, mikä vaikeutti virkamiesten kulkua kahden maan välillä. Siispä pääkaupunki päätettiin siirtää Helsinkiin vuonna 1812, jota turvasi Viaporin linnoitus ja joka oli sopivassa paikassa Pietariin nähden.

Helsinkiä oli runneltu Suomen sodassa pahoin ja se piti rakentaa uudelleen kivestä arvoisensa näköiseksi. Arkkitehti Carl Ludvig Engelin johdolla Helsingin ilme muutettiin uusklassiseksi keskustan osalta. Tavoitteena oli luoda Helsingistä Pietarin tapainen tyylikäs kaupunki, Pikku-Pietari. Senaatintorin ympäristö rakennettiin vastaamaan antiikin kauneusihanteita päätykolmioineen ja pylväineen. Nikolainkirkko, senaatintalo ja yliopiston päärakennus nousivat paikalle, jossa oli ennen puuhökkeleitä. 25 vuoden aikana Helsinkiin rakennettiin 30 julkista rakennusta ja myöhemmin Turun palon jälkeen myös yliopisto siirrettiin Helsinkiin.

Helsingissä oli vuonna 1812 noin 4 000 asukasta, mutta Turun palon aikaan kaupunkia asutti jo 11 000 asukasta. Kaupunkikuvassa vilisivät virkamiehet, opiskelijat ja upseerit uniformuissaan, ja puheensorinassa sekoittuivat suomen, ruotsin ja venäjän kielet. Vuonna 1838 Kaivopuistoon rakennettiin kylpylä, joka toi kylpyläturisteja Helsinkiin. Kaikesta uudesta ilmeestä huolimatta Helsinki pysyi pitkään lähes maaseutuna kaupungin ulkorajoilla. Myös kaupunkilaisten keskuudessa varallisuuserot olivat suuria, mikä näkyi myös katukuvassa. Rikkaiden kivitalot edustivat selkeää vähemmistöä puutalorivistöjen värittämässä pääkaupungissa.