12. Itämeri
Luvun sisällys
12.1 Ainutlaatuinen meri12.2 Suolapitoisuuden syyt ja seuraukset
12.3 Itämeren piirteitä
12.4 Itämeren eläimet
12.5 Herkkä luonto ja uhat
12.1 Ainutlaatuinen meri
Itämeri poikkeaa täysin muista maailman meristä. Se on sisämeri, eli sillä on vain hyvin kapea yhteys valtameriin. Samankaltaisia sisämeriä ovat Euroopassa Mustameri ja Välimeri.
Itämeri on poikkeuksellisen matala, joten sen vesimäärä on hyvin pieni. Itämeren pohjassa ei myöskään ole valtamerille tyypillisiä suolakerrostumia, joten se on vähäsuolainen.
Itämeressä on paljon saaria, etenkin Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun saaristoissa. Itämeren pohjoiset osat, Pohjanlahti ja Suomenlahti jäätyvät ainakin osittain talvisin. Eliöstökin poikkeaa kaikista maailman meristä huomattavasti.
Yle: Itämeren tila Yle: Murtovesirannalla 
Itämeren sanakirja Itämeren tila12.2 Suolapitoisuuden syyt ja seuraukset
Valtamerien suolapitoisuus on noin 3,5 %, kun se Itämeressä on alle 1 %. Tähän eroon on monia syitä. Yksi syy on se, että Itämerellä on laaja valuma-alue.
Tärkein syy on se, että valtameristä ei tule paljoa suolaista vettä Itämereen. Valtameren pohjalla olevaa suolapitoisinta vettä ei tule juuri lainkaan Itämereen.
Tanskan ja Norjan välissä, Skagerrakissa, on veden syvyys vielä jopa 700 metriä. Skagerrakista Kattegatiin siirryttäessä merenpohja nousee jyrkästi ja monin paikoin vettä on alle 50 metriä.
Suolapitoisuus vähenee nopeasti, kun siirrytään Tanskan salmia pitkin Itämereen, sillä suolaisin vesi jää Skagerrakin pohjaan.
Tarvittaisiin siis ensin pystyvirtaus ja sitten pintavirtaus kohti Itämerta, jotta suolaisinta vettä tulisi Itämereen.
Kattegatin jälkeen veden on kuljettava hyvin kapeista ja matalista Tanskan salmista, joko Juutinraumasta (Ruotsin ja Tanskan välissä), Iso-Beltistä (Själlandin ja Fynin välillä) tai Vähä-Beltistä (Fynin ja Jyllannin niemimaan välillä).
Näiden jälkeen Ruotsin eteläkärjessä suolapitoisuus on enää noin 1 %. Bornholmin saaren jälkeen Itämeren altaassa on suolaa enää 0,8 %.
Pohjoiseen mentäessä suolapitoisuus vähenee edelleen niin että Suomen- ja Pohjanlahden perukassa se on enää 0,1–0,3 %.
Aiemmin Itämereen tuli säännöllisin väliajoin (7–10 vuoden väliajoin) niin kutsuttuja suolapurskeita (pulsseja) eli vettä virtasi Pohjanmereltä Itämereen.
Viimeisin iso suolapurske on vuodelta 2003, vuonna 2016 oli myös kohtuullinen suolaisen veden pulssi. Nykyisin veden virtaussuunta on säännöllisesti Itämerestä Pohjanmereen.
Satelliittikuva: Vasemmalla (lännessä) on Atlantin valtameri ja Pohjanmeri. Suolainen vesi virtaa Skagerrakin, Kattegatin ja Tanskan salmien kautta Itämereen (eli itään, kuvassa oikealle). Reitti on matala ja ahdas. Tästä syystä suolaista vettä tulee Itämereen vain vähän.Itämeren vettä kutsutaan murtovedeksi, koska se on makean ja suolaisen veden sekoitusta. Itämereen laskee monia jokia, ja etenkin Pohjanlahdella niitä on sekä Ruotsin että Suomen puolella paljon.
Joet keräävät vettä Itämeren laajalta valuma-alueelta, ja tuovat ne sitten mereen vähentäen omalta osaltaan suolapitoisuutta. Totta kai vettä sataa myös suoraan Itämereen.
Vähäisen suolapitoisuuden vuoksi Itämeren pohjoiset osat jäätyvät helpommin kuin normaali merivesi. Jäät aiheuttavat murheita niin meille ihmisille kuin myös muille eliöille.
Merenkulku vaikeutuu, ja etenkin öljyn vienti Koiviston suuresta satamasta Pietarin läheisyydessä on talvella riskialttiimpaa kuin jäättömään aikaan.
Eliöiden määrä Itämeressä on huomattavasti vähäisempi kuin valtamerissä. Myös lajistoa on selvästi vähemmän. Eliöstön levinneisyyttä esittävästä kartasta ilmenee, kuinka laajalle tietyt mereiset ja makeanveden lajit ovat levinneet.
Esimerkiksi meritähti ja taskurapu eivät Itämeren altaassa selviä, vaan niitä esiintyy vain Tanskansalmissa tai vain Itämeren eteläisimmissä osissa.
Makeanveden lajeista muikku pystyy elämään lähes koko Pohjanlahdessa Selkämeren eteläosia lukuun ottamatta. Yleisesti voidaan todeta mereisten lajien ja niiden yksilömäärien vähenevän kohti Pohjan- ja Suomenlahtea.
Näissä lahdissa elää järvi- ja jokilajeja, mutta niiden määrä ei yllä mereisten lajien määriin, joten lajimäärä vähenee siirryttäessä Itämeren pääaltaasta Pohjan- ja Suomenlahteen.
12.3 Itämeren piirteitä
12.4 Itämeren eläimet
Itämeri on hyvin nuori meri, joten sinne ei ole ehtinyt kehittyä omaa murtovesieliöstöä. Siellä esiintyvät lajit ovat siis joko mereisiä tai makenveden lajeja. Yleisesti mereiset lajit ovat selvästi pienempiä täällä verrattuna valtameriin.
Ravintoketjut ovat varsin lyhyitä. Esimerkiksi tyypillisessä ravintoketjussa kasviplankton → eläinplankton → silakka → hauki → harmaahylje on vain viisi osakasta.
Itämeren ravintoketjun kuluttajia. Eläinplankton (kuvassa hankajalkainen) syö kasviplanktonia. Silakat syövät eläinplanktonia, isot kalat silakoita. Hylkeet ovat neljännen asteen kuluttajia.
Kuollut harmaahylje hajotetaan raadonsyöjien ja bakteerien toimesta, jolloin muodostuu ravinteita kasviplanktonin ja muiden tuottajien käytettäväksi.
Monilla pienillä selkärangattomilla lajeilla meren vähäsuolaisuus tuottaa ongelmia. Lajien sisäinen soluneste vastaa eliön elinympäristön veden suolapitoisuutta. Osmoosi voi muuttaa niiden sisäistä suolapitoisuutta huomattavasti. Vesi virtaa osmoosissa kohti väkevämpää liuosta. Näin suolaisen veden lajit ottavat vettä sisäänsä, jolloin solut turpoavat.
Itämeren pohjassa elää monia simpukkalajeja. Kuvassa vasemmalla on hietasimpukoita, oikealla sydänsimpukoita ja alhaalla sinisimpukoita.
Makeanveden lajit menettävät vettä, kun vettä siirtyy osmoosin seurauksena eliöistä suolaisempaan veteen. Itämeri on haasteellinen elinympäristö niin valtameren suolaiseen veteen kuin järvien suolattomaan veteenkin sopeutuneille lajeille.
Itämeren eläinplanktoniin kuuluu paljon äyriäisiä, kuten hankajalkaisia ja vesikirppuja. Nämä pienet otukset käytävät ravintonaan useimmiten kasviplanktonia.
Eläinplankton on hyvin tärkeä väliporras tuottajista isompiin kuluttajiin, koska monet kalat ja kalanpoikaset käyttävät niitä ravintonaan.
Pohjaeläinlajistoon kuuluvista simpukoista runsaimpia ovat hiekkapohjien hietasimpukat, pehmeillä pohjilla viihtyvät liejusimpukat sekä sinisimpukat. Kotiloista yleisiä ovat esimerkiksi touhu-, levä- ja kiekkokotilot.
Äyriäisistä yleisiä ovat katkat ja siirat. Yleisin katka Suomen lähivesillä on valkokatka. Suurin siiralaji on kilkki, joka voi olla jopa seitsemän senttiä pitkä.
Mereiset kalalajit ovat usein pienikokoisia ja hidaskasvuisia verrattuna valtamerien kaloihin. Makeanveden lajit voivat olla Itämeressä jopa kookkaampia kuin järvissä, koska ravintoa on enemmän. Mereisistä lajeista yleisimpiä ovat silakka ja kilohaili. Silakka on sillin Itämeren muoto. Se vaeltaa vuosittain ulapalta hiekkarannoille kutemaan. Näin sitä päästään kalastamaan myös Suomen rannikolla.
Turska oli vielä 1990-luvun lopussa hyvin yleinen saalis Suomen lähivesillä. Se vaelsi suopulssien mukana pohjoiseen. Nykyisin se on hyvin harvinainen saalis. Syyt tunnetaan hyvin, sillä turska tarvitsee yhden prosentin suolapitoisuuden, jotta sen mäti kelluisi. Myös happipitoisuuden tulee olla hyvä. Eteläisellä Itämerellä suolapitoisuus olisi sopiva, mutta suolaisin vesi on pohjalla, eikä täällä ole riittävästi happea.
Turska viihtyy enää eteläisellä Itämerellä.
Vaelluskaloista yleisimpiä ovat lohikalat. Näiden lisäksi kuha ja ahven sekä vapaa-ajankalastajille myös hauki ovat yleisimmät saaliskalat Suomen lähivesillä.
Muonionjoesta pyydystetty 9-kiloinen lohi. Lohi kasvaa Itämeressä ja lähtee kutuvaellukselle jokeen.
Vesinisäkkäistä näkyvin on halli eli harmaahylje, joka viihtyy suurissa yhdyskunnissa Itämerellä. Norppaa esiintyy Pohjanlahden ja Suomenlahden perukoissa. Sen poikanen syntyy jäälle. Norpat elävät valtaosin yksinään tai muutaman yksilön ryhmissä. Kolmas hyljelaji, kirjohylje, esiintyy vain lähellä Tanskan salmia. Hylkeiden lisäksi myös pienen delfiinin näköinen pyöriäinen elää eteläisellä Itämerellä, mutta vuosittain siitä tehdään havaintoja myös Suomen lähivesillä.
Itämerellä elää huomattava määrä vesilintuja. Viime vuosina suuret vesilinnut, kuten merihanhi, merimetso ja myös merikotka ovat runsastuneet. Merimetso elää suurissa yhdyskunnissa ja tuhoaa pienten kallioluotojen puuston ulosteellaan. Nämä karut vaaleanharmaat luodot ovat tuttu näky vaikkapa Ruotsiin matkaavalle turistille. Haahka on saariston suuri sorsalintu.
Itämeren ainutlaatuista luontoa uhkaavat vieraslajit. Tällaisia lajeja ovat mm. hopearuutana, villasaksirapu ja kanadanvesirutto.
Merikotka on yleistynyt suojelun ansiosta Itämerellä.
Ravintoketjut ovat varsin lyhyitä. Esimerkiksi tyypillisessä ravintoketjussa kasviplankton → eläinplankton → silakka → hauki → harmaahylje on vain viisi osakasta.
Itämeren ravintoketjun kuluttajia. Eläinplankton (kuvassa hankajalkainen) syö kasviplanktonia. Silakat syövät eläinplanktonia, isot kalat silakoita. Hylkeet ovat neljännen asteen kuluttajia.
Kuollut harmaahylje hajotetaan raadonsyöjien ja bakteerien toimesta, jolloin muodostuu ravinteita kasviplanktonin ja muiden tuottajien käytettäväksi.
Monilla pienillä selkärangattomilla lajeilla meren vähäsuolaisuus tuottaa ongelmia. Lajien sisäinen soluneste vastaa eliön elinympäristön veden suolapitoisuutta. Osmoosi voi muuttaa niiden sisäistä suolapitoisuutta huomattavasti. Vesi virtaa osmoosissa kohti väkevämpää liuosta. Näin suolaisen veden lajit ottavat vettä sisäänsä, jolloin solut turpoavat.
Itämeren pohjassa elää monia simpukkalajeja. Kuvassa vasemmalla on hietasimpukoita, oikealla sydänsimpukoita ja alhaalla sinisimpukoita.
Makeanveden lajit menettävät vettä, kun vettä siirtyy osmoosin seurauksena eliöistä suolaisempaan veteen. Itämeri on haasteellinen elinympäristö niin valtameren suolaiseen veteen kuin järvien suolattomaan veteenkin sopeutuneille lajeille.
Itämeren eläinplanktoniin kuuluu paljon äyriäisiä, kuten hankajalkaisia ja vesikirppuja. Nämä pienet otukset käytävät ravintonaan useimmiten kasviplanktonia.
Eläinplankton on hyvin tärkeä väliporras tuottajista isompiin kuluttajiin, koska monet kalat ja kalanpoikaset käyttävät niitä ravintonaan.
Pohjaeläinlajistoon kuuluvista simpukoista runsaimpia ovat hiekkapohjien hietasimpukat, pehmeillä pohjilla viihtyvät liejusimpukat sekä sinisimpukat. Kotiloista yleisiä ovat esimerkiksi touhu-, levä- ja kiekkokotilot.
Äyriäisistä yleisiä ovat katkat ja siirat. Yleisin katka Suomen lähivesillä on valkokatka. Suurin siiralaji on kilkki, joka voi olla jopa seitsemän senttiä pitkä.
Mereiset kalalajit ovat usein pienikokoisia ja hidaskasvuisia verrattuna valtamerien kaloihin. Makeanveden lajit voivat olla Itämeressä jopa kookkaampia kuin järvissä, koska ravintoa on enemmän. Mereisistä lajeista yleisimpiä ovat silakka ja kilohaili. Silakka on sillin Itämeren muoto. Se vaeltaa vuosittain ulapalta hiekkarannoille kutemaan. Näin sitä päästään kalastamaan myös Suomen rannikolla.
Turska oli vielä 1990-luvun lopussa hyvin yleinen saalis Suomen lähivesillä. Se vaelsi suopulssien mukana pohjoiseen. Nykyisin se on hyvin harvinainen saalis. Syyt tunnetaan hyvin, sillä turska tarvitsee yhden prosentin suolapitoisuuden, jotta sen mäti kelluisi. Myös happipitoisuuden tulee olla hyvä. Eteläisellä Itämerellä suolapitoisuus olisi sopiva, mutta suolaisin vesi on pohjalla, eikä täällä ole riittävästi happea.
Turska viihtyy enää eteläisellä Itämerellä.
Vaelluskaloista yleisimpiä ovat lohikalat. Näiden lisäksi kuha ja ahven sekä vapaa-ajankalastajille myös hauki ovat yleisimmät saaliskalat Suomen lähivesillä.
Muonionjoesta pyydystetty 9-kiloinen lohi. Lohi kasvaa Itämeressä ja lähtee kutuvaellukselle jokeen.
Vesinisäkkäistä näkyvin on halli eli harmaahylje, joka viihtyy suurissa yhdyskunnissa Itämerellä. Norppaa esiintyy Pohjanlahden ja Suomenlahden perukoissa. Sen poikanen syntyy jäälle. Norpat elävät valtaosin yksinään tai muutaman yksilön ryhmissä. Kolmas hyljelaji, kirjohylje, esiintyy vain lähellä Tanskan salmia. Hylkeiden lisäksi myös pienen delfiinin näköinen pyöriäinen elää eteläisellä Itämerellä, mutta vuosittain siitä tehdään havaintoja myös Suomen lähivesillä.
Itämerellä elää huomattava määrä vesilintuja. Viime vuosina suuret vesilinnut, kuten merihanhi, merimetso ja myös merikotka ovat runsastuneet. Merimetso elää suurissa yhdyskunnissa ja tuhoaa pienten kallioluotojen puuston ulosteellaan. Nämä karut vaaleanharmaat luodot ovat tuttu näky vaikkapa Ruotsiin matkaavalle turistille. Haahka on saariston suuri sorsalintu.
Itämeren ainutlaatuista luontoa uhkaavat vieraslajit. Tällaisia lajeja ovat mm. hopearuutana, villasaksirapu ja kanadanvesirutto.
Merikotka on yleistynyt suojelun ansiosta Itämerellä.
12.4 Herkkä luonto ja uhat
Itämeren luonto ja erityisesti sen biodiversiteetti eli luonnon monimuotoisuus ovat uhattuja.
Koska ravintoketjut ovat lyhyitä, ja eliölajisto ja yksilömäärät ovat pieniä, yhdenkin lajin nopea väheneminen esimerkiksi ylikalastuksen myötä voi aiheuttaa isoja muutoksia eliöyhteisössä.
Itämeren kokoon nähden suuren valuma-alueen joet tuovat paitsi makeaa vettä myös ravinteita ja saasteita Itämereen. Ravinteet saavat aikaan levien nopeaa kasvua. Syksyllä suuri määrä eliöstöä kuolee, jolloin hajottajat alkavat toimia pohjassa.
Itämeren saaren rannalle on kertynyt sinilevää.
Hajotuksessa tarvitaan happea, josta seuraa helposti pohjalle vähähappinen tila tai jopa happikato. Se lisää edelleen kuolemaa, jolloin pohjan tila vain heikkenee lisääntyneen hajotuksen myötä. Kun ei ole pysyviä virtauksia, ei hapekasta vettä pääse etenkään Itämeren syvänteisiin.
Liikenne tuo lisäkuormitusta. 1980-luvulle asti kuviteltiin meren kestävän mitä tahansa. Matkustajalauttoja kulki Ruotsiin vain muutama päivässä. Ruokailu- ja muita jätteitä heitettiin mustissa jätesäkeissä suoraan mereen. Nykyisin valtava liikennemäärä lisää riskejä. Laivoista pääsee likavesiä tai öljyisiä jätevesiä mereen. Vaikka valvonta on tiukentunut, on Itämerellä säännöllisesti öljyvanoja. Osa näistä on öljytankkerien öljyisiä jätevesiä. Kaikki liikenne lisää myös ravinteiden liikkumista potkureiden aiheuttamien virtauksien myötä.
Itämeri jäätyy ainakin osittain talvisin.
Reaaliaikainen laivaliikenne
Aiemmin yhdyskunta- ja tehdasjätteet päästettiin puhdistamattomina suoraan jokiin ja sieltä Itämereen. Nykyisin kaikki yhdeksän ympärysvaltiota ovat tehneet suojelusopimuksia ja päästörajoituksia Itämereen. Myös laivaliikennettä valvotaan tiukemmin.
Koska ravintoketjut ovat lyhyitä, ja eliölajisto ja yksilömäärät ovat pieniä, yhdenkin lajin nopea väheneminen esimerkiksi ylikalastuksen myötä voi aiheuttaa isoja muutoksia eliöyhteisössä.
Itämeren kokoon nähden suuren valuma-alueen joet tuovat paitsi makeaa vettä myös ravinteita ja saasteita Itämereen. Ravinteet saavat aikaan levien nopeaa kasvua. Syksyllä suuri määrä eliöstöä kuolee, jolloin hajottajat alkavat toimia pohjassa.
Itämeren saaren rannalle on kertynyt sinilevää.
Hajotuksessa tarvitaan happea, josta seuraa helposti pohjalle vähähappinen tila tai jopa happikato. Se lisää edelleen kuolemaa, jolloin pohjan tila vain heikkenee lisääntyneen hajotuksen myötä. Kun ei ole pysyviä virtauksia, ei hapekasta vettä pääse etenkään Itämeren syvänteisiin.
Liikenne tuo lisäkuormitusta. 1980-luvulle asti kuviteltiin meren kestävän mitä tahansa. Matkustajalauttoja kulki Ruotsiin vain muutama päivässä. Ruokailu- ja muita jätteitä heitettiin mustissa jätesäkeissä suoraan mereen. Nykyisin valtava liikennemäärä lisää riskejä. Laivoista pääsee likavesiä tai öljyisiä jätevesiä mereen. Vaikka valvonta on tiukentunut, on Itämerellä säännöllisesti öljyvanoja. Osa näistä on öljytankkerien öljyisiä jätevesiä. Kaikki liikenne lisää myös ravinteiden liikkumista potkureiden aiheuttamien virtauksien myötä.
Itämeri jäätyy ainakin osittain talvisin.
Reaaliaikainen laivaliikenne Aiemmin yhdyskunta- ja tehdasjätteet päästettiin puhdistamattomina suoraan jokiin ja sieltä Itämereen. Nykyisin kaikki yhdeksän ympärysvaltiota ovat tehneet suojelusopimuksia ja päästörajoituksia Itämereen. Myös laivaliikennettä valvotaan tiukemmin.
