Suomalainen muinaisusko
Suomalainen muinaisusko
”Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja”
Suomalaisten suussa soljuvat edelleen vanhat sanonnat, joissa muinaisilta jumalilta pyydetään kalaonnea tai vastaavaa. Muinaissuomalaisten uskonto oli varhaiskantainen uskonto. Muinaisusko ei ollut Suomessa yhtenäistä tai muuttumatonta, vaan tavat, tottumukset ja uskomukset vaihtelivat eri aikoina ja eri alueilla. Monijumalaisuus leimasi uskoa. Vielä kristinuskon saavuttua maahamme, moni uskoi erityisesti metsänjumala Tapioon.
Suomalaisten muinaisuskosta ei ole tarkkaa tietoa, koska silloin ei ollut vielä kirjoitustaitoa eikä näin ollen kirjallisia lähteitä. Yksi tärkeimmistä myöhemmistä lähteistä on Mikael Agricolan 1500-luvulla laatima luettelo hämäläisten ja karjalaisten muinaisista jumalista. Myös monet luonnonmerkit sekä pitkään säilyneet perinteet ja loitsut antavat osviittaa siitä, millaista muinaisusko on ollut. Muinaisuskon lisäksi voidaan puhua suomalaisten kansanuskosta, jotka käsitteenä ovat hyvin lähellä toisiaan.
Eläimet esillä maalauksissa
Muiden metsästäjäkansojen tapaan myös Suomessa eli pyytäjiä 7000–4000 eKr. Näissä pyyntikulttuureissa luontoa hallitsivat erilaiset henkiolennot, kuten pyyntieläinten ja luonnonpaikkojen haltijat. Kalliomaalauksista löydetyillä kuvilla uskotaan olleen haltijoiden lepyttämistarkoitukseen tähtääviä aikeita. Osa kallioista valittiin maalauspaikoiksi, koska niissä oli luonnostaan ihmiskasvoja muistuttavia piirteitä.Eläimistä karhua pidettiin pyhimpänä. Karhunkaadon jälkeen vietettiin karhunpeijaisia kuolleen karhun muistoksi ja pyyntionnen jatkumiseksi. Karhun kallo ripustettiin pyhän puun, usein männyn oksille. Peijaisissa juotiin olutta, juhlittiin, laulettiin ja lausuttiin runoja.
Pyyntiyhteisöissä shamaani toimi välittäjänä tämän- ja tuonpuoleisen maailman välissä. Haltioiduttuaan hän kykeni hankkimaan tietoa tuonpuoleisesta. Välineenään hän käytti shamaanirumpua, joka kuvasi maailmankaikkeuden eri kerroksia. Ylhäällä asuivat jumalolennot ja suuret sankarit, keskellä ihmiset ja alhaalla vainajien kuolleet sielut.
Elämäntapa vakiintui, uskonto muuttui
Kaskiviljelyn myötä Suomeen muodostui vähitellen pysyvä elämäntapa. Varhaisten viljelijöiden uskonnoista ei ole tarkkaa tietoa, mutta mahdollisesti he palvoivat ukkosenjumala Ukkoa ja tuulenjumala Ilmarista. Ukko antoi sateen maaperälle ja oli siksi tärkeä.
Suomalaisissa maanviljelysyhteisöissä metsän, veden ja luonnonpaikkojen haltijoiden lisäksi tärkeiksi muodostuivat talon ja pihapiirin haltijat. Ne kuviteltiin ihmisen kaltaisiksi olennoiksi. Ne suojelivat taloa ja toivat onnea. Siksi niille piti tuoda ruokauhreja, ja niiden takia tuli elää kunnollista elämää. Haltijat eivät sietäneet laiskuutta tai juoppoutta.
Haltijoiden lisäksi uskottiin olevan myös pahoja henkiolentoja, jotka aiheuttivat tauteja. Manojen avulla manattiin pahoja henkiä ihmisistä pois. Tauteja vastaan taisteltiin loitsuin ja saunottiin tervaamalla keho. Loitsut olivat kalevalanmittaisia runoja, jotka alkujaan laulettiin. Seuraavassa on Loitsu pakkasen aiheuttamia vikoja vastaan.
Pakkanen Puhurin poika, Talvipoika hyyhetyinen, Jo rikoit ihon imeisen, Turmelit emosen tuoman, Vaimon kantaman kaotit; Meni mies mehettömäksi, Uros uimenettomaksi.
Pakkanen Puhurin poika, Tule nyt työsi tuntemahan, Pahasi parantamahan, Jos palelit, niin paranna, Jos sa koskit, niin kohenna, Tahikka sanon emolle
Tule työsi tuntemahan, Pahasi parantamahan, Kipeäsi voitamahan, Vaivasi valelemahan, Ennen kun sanon emolle, Virkan vierin vanhemmalle: Poikasi teki pahoa, Lapsesi tihua työtä.
Enemp’ on emolla huolta, Vaiva suuri vanhemmalla, Pahoja parantaessa, Tammottaissa taikioita, Kun poika pahoin tekevi, Lapsi tuhmin turmelevi.
Lähde: Suomen kansan muinaiset loitsurunot.