Työpajan osallistujat valuvat paikalle ripotellen ja kaikki istuvat saman pöydän ääreen kovin tottuneen oloisesti, vaikka kokoonnumme vasta toista kertaa, eikä porukka ole täysin sama kuin ensimmäisellä kerralla. Seurailen tätä sivusta ja minua hymyilyttää – toivon tämän tarkoittavan sitä, että olemme onnistuneet luomaan tilasta turvallisen ja rennon. Luoksemme on helppo tulla.

Tällä kertaa kehittämistyöpaja käsittelee oppimisen tuen teemoja. Päivää johtaa Kuntoutussäätiön neuropsykologian erikoispsykologi Johanna Stenberg. Tavoitteet asetetaan heti kättelyssä: toivotaan, että päivän aikana pääsemme luomaan jotain uutta. Mitä? Se määräytyy päivän pohdintojen perusteella; kenties ohjeita tai suosituksia oppimisen tuen menetelmistä rikostaustaisten henkilöiden kohtaamistyössä.

Miten oppimisvaikeudet ja rikostausta linkittyvät toisiinsa?

Suomalaisista joka viidennellä on pitkäaikaisia oppimisen haasteita, joiden taustalla on oppimisvaikeuksia, neuropsykiatrisia haasteita tai molempia.


Kun kokonaisväestöstä tarkennetaan näkökulmaa rikostaustaisiin, luvut muuttuvat merkittävästi. Jopa 60 prosentilla rikostaustaisista nuorista on puheen, kielen ja kommunikaation ongelmia. Vähintään puolella vangeista on lukemisen ja kirjoittamisen vaikeutta sekä ADHD:n oirekuvaa. Selkeitä matematiikan haasteita on noin 15 prosentilla ja autismikirjon piirteitä itsellään tunnistaa lähes 10 prosenttia.

Oppimisvaikeudet tai neuropsykiatriset tilat eivät tietenkään tarkoita sitä, että ihminen automaattisesti ajautuisi pahoille teille, mutta esimerkiksi ADHD-piirteet, kuten impulsiivisuus ja levottomuus, voivat olla osatekijöitä siinä, että henkilö ajautuu herkemmin riskialttiisiin tilanteisiin.

Yksilön lisäksi on tarkasteltava myös yhteiskuntaamme ja niitä ympäristöjä, joissa toimimme. Tukevatko nämä kaikenlaisia oppijoita? Onko keskustelu ongelma- vai ratkaisukeskeistä? Ymmärrämmekö haasteiden rinnalla vahvuudet ja voimavarat?
Jos ”liian vilkas” lapsi saa toistuvasti kuulla toimivansa väärin, tai että hänestä ei koskaan tule mitään, muovautuvat nämä lauseet herkästi osaksi kasvavan lapsen identiteettiä.

Työpajassa sivuttiin myös käyttämäämme kieltä. Tulisiko asioista puhua häiriöinä vai haasteina? Osallistujien yhteinen konsensus oli, että kielen muuttaminen vähemmän jyrkäksi voisi tehdä haasteista puhumisen helpommaksi. Koska kuten eräs kokemusasiantuntijoista totesi:

”Kaikillahan on haasteita.”

Vankeusaika voisi olla mahdollisuus, jos keinoja olisi käytössä

Kuuntelen keskustelua vankeuden aikaisesta tuesta mielenkiinnolla.
Haastavien asioiden puheeksi ottaminen on monelle siviilissäkin hankalaa. Etenkin oppimisen teemojen ympärillä haasteet voidaan nähdä leimaavina. Olenko tyhmä, kun en osaa lukea, laskea tai kykene hahmottamaan samaan tapaan kuin muut?

Vankeusaikana asioista puhuminen on entistä vaikeampaa. Perinteisesti vankien keskuudessa vallitsee vähäsanaisuuden kulttuuri. Mitä vähemmän puhut, sen parempi. Työpajaan osallistuneet kokemusasiantuntijat sanovat, että asenteet ovat muuttumassa. Kuitenkin, kuten muutostyö monesti, tämä vie aikaa ja esimerkiksi oppimisen haasteiden jäädessä hiljaisuuden alle piiloon, on ammattilaisten vaikea tarjota näihin tukea.

Työpajassa keskustellaan sekä vankeusrangaistusta suorittavan omasta vastuusta ottaa haasteet puheeksi että vankiloiden työntekijöiden mahdollisuuksista ja motivaatiosta tukea vankeja, jos haasteita ilmenee. Motivaation ylläpitäminen pitkään muutostyöhön voi olla molemmin puolin vaikeaa, etenkin kun vankilan seinien sisällä suuret egot kolisevat. Vankien keskuudessa kasvot on säilytettävä, eikä siihen aina sovi yhteistyö ammattilaisten kanssa – ainakaan avoimesti.



Miten tähän voisi puuttua?
Ohjaajien kanssa käytävien keskustelujen tulisi olla velvoittavia, jotta myös selliinsä jäävät vangit pääsisivät, tai jopa joutuisivat käsittelemään omia haasteitaan tuetusti.
Vankiloihin pitäisi tuoda enemmän tietoa mahdollisista palveluista ja opastaa niiden käyttöön viimeistään vapautumisen nivelvaiheessa.

Ilmoille heitetään leikkisästi ajatus siitä, voisiko tässä olla ajatusta HOOKin jatkohankkeelle. Leikkisyys karisee keskustelun edetessä ja idea muotoutuu koko ajan konkreettisemmaksi. Työparitoimintaa ammattilaisen ja kokemusasiantuntijan kesken, vierailut vankiloihin, tiedon jakaminen ja vapautuvista vangeista kopin ottaminen. Jos vankilaan vaan pääsisi sisään, siinä byrokratia heittää herkästi kapuloita rattaisiin…
Pöydästä letkaistaan: ”Kyllä mäkin pääsin vankilaan ihan helposti”, ja kaikki nauravat nokkelalle heitolle.

Kaiken keskustelun keskiössä on, kuinka tukea vapautuvan vangin kiinnittymistä takaisin yhteiskuntaan.
Uusia ideoita syntyy, kaikkia vanhoja keinoja tuskin hyödynnetään täysmittaisesti, joten mistä kiikastaa? Onko tämä motivaatio- tai resurssikysymys? Luovutammeko me osan kanssa liian herkästi?

”Kaikille pitää antaa se mahdollisuus”
”Niin, tai sata mahdollisuutta.”

---

Blogiteksti on osa HOOK-hankkeen viestintää ja tulosten levittämistä. Rikostaustaisten työelämäosallisuuden kiihdyttämö - HOOK on Kuntoutussäätiön ja Rikoksettoman elämän tukisäätiön (RETS) toteuttama Euroopan unionin osarahoittama (ESR+ 2024-2027) kehittämishanke. Hankkeessa kehitetään Uudellemaalle kansalaisjärjestölähtöinen yhteistoimintamalli, joka tukee rikoksia tehneitä henkilöitä, heidän kanssaan toimivia ammattilaisia sekä heitä työllistäviä työnantajia.