Varuskunnan veripellon tapahtumat

Kasarminmäellä sijaitsi varuskunta-alue, jonne sodan jälkeen vietiin hävinneitä punaisia vangiksi. Eri puolelta Kouvolaa ja ympäröivää maaseutua kotoisin olevat punaiset sotilaat oli koottu yhteen. Kotikylien valkoisen osapuolen edustajat halusivat kostaa sodan jälkeen hävinneille punaisille. He kävivät vankileirillä etsimässä oman alueensa punaisia. Kun etsijät vankileirillä lukivat paperilistoistaan vankien nimiä, vangit ilmoittautuivat iloisina. He uskoivat pääsevänsä kotiin ja pois vankeudesta. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Haetut vangit jaettiin 10-12 miehen ryhmiin ja vartijoiden saattamina heidät kuljetettiin metsään. Pian kuuluivat kiväärien paukahdukset eikä kukaan vangeista palannut takaisin. Varuskunnan pohjoispuolella aivan vanhan junaradan vieressä sijaitsi rakentamatonta maata. Sitä aluetta alettiin pian kutsua varuskunnan veripelloksi, sillä punaisia vankeja tapettiin siellä. Nykyään entinen rautatie, vanha Savon rata, on korkealla penkalla kulkeva hiekkatie ja tien toisella puolella sijaitseen Tanttarin lumenkaatopaikka. Tarkkaa ampumapaikkaa ei tiedetä.

Vangeille järjestettiin vain pikainen kenttäoikeudenkäynti, jossa ei vangin asiaa ei tutkittu kunnolla, eikä vangeilla monesti ollut mahdollisuuksia puolustaa itseään. Kaikista vangeista ja heidän kohtaloistaan ei ole jäänyt asiakirjatietoa. Tarkkaa tietoa varuskunnan veripellolla ammuttujen lukumäärästä ei ole. Yhteensä Kouvolassa surmattiin 123 punaista (tähän lukuun sisältyy todennäköisesti muitakin kuin varuskunnan veripellon uhreja). Teloituspäiviä oli useita toukokuussa:

10.5 ammuttiin uttilaisia.

11.5 ammuttiin Kouvolan rautatieläisiä.

12.5 ammuttiin voikkaalaisia.

13.5 ammuttiin jaalalaisia.

15.5-17.5 ammuttiin elimäkeläisiä.

15.5-18.5 ammuttiin mäntyharjulaisia

19.5-22.5 ammuttiin kymiläisiä.

Jälkien peittäminen

Aamuisin kasarmin vangeista valittiin hyväkuntoisimpia työkomennukselle. Laiskimmatkin ilmoittautuivat, kun heille luvattiin ylimääräinen ruoka-annos palkkioksi. Eräänä toukokuun aamuna 20 miesvangin työporukka suuntasi kasarmista ulos vartijoiden saattamana. Heidät ohjattiin pajua ja mäntyä kasvavaan metsikköön. Vankien pelko kasvoi metsän tihentyessä. Lähellä junarataa matka pysäytettiin ja edessä näkyi noin kolme metriä leveä ja kymmenen metriä pitkä kuoppa. Siellä virui kymmenittäin ruumiita hujan hajan savisen veden seassa. Jopa vartijat olivat vakavia näyn edessä. Hiljaisella äänellä vartijoiden päällikkö käski vankeja peittämään kuopan. Kukaan vangeista ei uskaltanut sanoa sanaakaan lapioidessaan, ettei itse joutuisi maahan pantavaksi.

Vuosien ajan hautapaikka säilyi puolittaisena salaisuutena. Haudat oli peitetty kiireeessä. Kun vettä satoi tai lumi painoi, savesta pilkotti esiin sormia ja varpaita. Kukkien vieminen haudoille oli kiellettyä eikä hautajaisrituaaleja saanut suorittaa. Omaiset joutuivat suremaan salassa. Eivät omaiset myöskään uskaltaneet kysellä viranomaisilta perheenjäseniensä ja ystäviensä kohtaloa. Kaikista kadonneista ei tiedetty.

Lopulta vuonna 1922 veripellon ruumiit siirrettiin Kouvolan hautausmaalle. Muutamat omaiset onnistuivat vielä silloin tunnistamaan vainajiaan esimerkiksi säilyneistä villasukkien kappaleista. Vuonna 1946 hautausmaalle pystytettiin punaisten muistomerkki. Vasta vuonna 2005 hautausmaalla järjestettiin Sovinnon juhla, jossa punaiset siunattiin haudan lepoon.

Onnekas pakenija

Eräs elimäkeläinen Ilmari onnistui pakenemaan veripellolta aivan viime tingassa. Kun häntä ja muuta vankijoukkoa vietiin ammuttavaksi, hän ehdotti matkalla vierustovereilleen, että ampujien ladatessa aseitaan sännätään eri suuntiin. Kuopan reunalla hän huusi lähtökäskyn, mutta muut vangit jähmettyivät paikoilleen. Mies säntäsi Kuusankosken suuntaan ja kiipesi tiheän kuusen latvaan. Etsijät kivääreineen ja koirineen tulivat perässä, mutta kulkivat ohi. Ilmari ui Kymijoen yli ja onnistui pääsemään kotiseudulleen piiloon.

Myös yksi kuusankoskelainen Kalle onnistui pakenemaan veripellon kuopalta. Hän ujuttautui ratapenkan alla kulkevan vesiputken läpi Lamminsuolle ja sai etumatkaa. Eräs aitaa korjannut renki näki kaiken, mutta neuvoi paikalle saapuneet takaa-ajajat aivan väärään suuntaan. Kalle ei päässyt enää entiseen työpaikkaansa Kymiyhtiölle, vaan hankki elantonsa peltiseppänä korjaamossa.


Lyhennelty Mirja Turusen Veripellot kirjasta

HUOM! Tästä aiheesta opettajalla on myös paperinen materiaalinippu. Siellä on tarkempia yksityiskohtia. Pyydä materiaali opettajalta, jos teidän ryhmällenne jäi aikaa!