Rautatiesotaa

Aikaisemmissa sodissa Suomen heikolla tieverkostolla oli liikkunut tuhansissa tai korkeintaan kymmenissä tuhansissa laskettavia sotajoukkoja. Sisällissodassa sekä punaisten että valkoisten armeijoissa oli noin satatuhatta miestä. Tällaisten joukkojen siirtoja tai muuta niiden tarvitsemaa liikennettä olisi ollut lähes mahdotonta hoitaa ilman junaliikennettä. Vuoden 1918 sotaa onkin sanottu ”rautatiesodaksi”. Aseylivoiman lisäksi punaisella puolella oli sodan alkuvaiheessa hallussaan suurin osa Suomen rataverkosta ja valtaosa rautatiekalustoa. Rautatiesota toi tullessaan uuden pelottavan aseen, panssarijunat. Punaiset saivat niitä Venäjältä, mutta pystyivät myös itse valmistamaan niitä Helsingissä ja Viipurissa.

Korian sillan räjäytys

Punaiset hankkivat aseita Venäjältä. Asejunan tulo Pietarista oli valkoisten tiedossa. Sen eteenpäin pääsyn estämiseksi saapui Kouvolaan26. tammikuuta kaksi erikoismiestä räjäyttämään Korian siltaa. Kouvolan suojeluskunta kokoontui pohtimaan asiaa ja päätettiin, että sillan räjäyttää viiden miehen osasto, johon helsinkiläisten lisäksi osallistuu Voikkaan apteekin proviisori ja kaksi kouvolalaista. Miehet onnistuivatkin saman päivän iltapimeässä vaurioittamaan siltaa, jonka jälkeen he pakenivat ennakkosuunnitelmien mukaisesti kouvolalaisen suojeluskuntamiehen, kalterijääkäri Harry Backbergin opastuksella Mikkeliin. Backberg itse jäi vielä Kouvolaan

Backbergien aktivistiperhe

Kouvolassa asuneet Backbergit ovat esimerkki valkoisen Suomen puolella taistelleesta perheestä. Ennen sisällissotaa he toimivat myös aktiivisesti Suomen itsenäisyyden puolesta. Perheen isä, ratainsinööri Adolf Backberg joutui 1916 Siperiaan, ja kaksi vanhinta poikaa Harry ja Bertel passitettiin Spalernajaan (vankila Pietarissa) osallisuudestaan jääkärivärväykseen. Poikien öisen pidätyksen ja kotietsinnän aikana perheen äiti söi asiakirjan, joka joutuessaan ohranan käsiin, olisi tiennyt lisää vaikeuksia. Liekö syönti pelastanut pojista kolmannen, Boriksen, joka myös oli mukana jääkärivärväyksessä, mutta vältti pidätyksen. Pidätyksien aikaan Backbergit asuivat Helsingissä, jossa isä työskenteli rautatiehallituksessa. Vanhimmat pojat opiskelivat teknillisessä korkeakoulussa insinööreiksi.

Venäjän lokakuun vallankumous vapautti Siperia ja Spalernajan vangit, ja Backbergit muuttivat Kouvolaan takaisin entiseen ratainsinöörin virkaansa. Siinä ominaisuudessa hän korjautti Korian ja Torasjoen siltoja ”perusteellisesti” viivyttäen punaisten junien matkaa. Backbergin vihjaileman sortumisvaaran takia punaiset joutuivat vielä työntämään Suuren asejunan vaunut yhden kerrallaan Korian sillan yli.

Epäilykset ratainsinöörin vehkeilystä kuitenkin heräsivät ja hänet pidätettiin. Onnekseen hänet siirrettiin Helsinkiin, jossa oli pidätettynä koko sodan ajan. Luultavasti se pelasti hänen henkensä, sillä Kouvolan salainen tutkintakomitea passitti valkoisia veripeltojen teloituspaikoille pienemmistäkin syistä.

Sodan loppuvaiheessa punaiset pidättivät myös perheen tyttäret Sagan ja Sylvian, joista Sylvia oli vasta 15-vuotias. Pidätetyiksi joutui samalla kertaa yhdeksän muutakin kouvolalaistyttöä. Syy oli osallistuminen lääkintäkurssille, jonka punaiset katsoivat sotatoimien tukemiseksi. Tytöt viettivät sodan kaksi viimeistä viikkoa kasarmialueen upseerikerhon eli kasinon kivipermannolla. Vapaaksi he pääsivät vasta kun valkoiset valtasivat Kouvolan 3. toukokuuta 1918.

Harry Backberg taisteli Mikkelin pataljoonassa ja hänen tuleva vaimonsa, kouvolalainen Lyyli Mikkola, oli sen aikaisissa ”lottatehtävissä” Savon rintamalla. Hän oli niiden 10 naisen joukossa, jotka sodan alkaessa lähtivät suojeluskuntalaisten mukana rintamalinjan valkoiselle puolelle..

Alkuvaiheessa Kouvolaan jäänyttä Bertel Backbergiä epäiltiin osallisuudesta Korian sillan räjäyttämiseen, ja hänkin katsoi viisaimmaksi siirtyä rintamalinjan toiselle puolelle. Myös Bertel taisteli Mikkelin pataljoonassa. Hän haavoittui vaikeasti 29.4 Tuohikotin taistelussa, jossa hän johti 13 konekivääriä käsitellyttä osastoa. Hän kuoli noin kuukautta myöhemmin vammoihinsa.

Tuohikotin taistelu

Tuohikotin taistelussa valkoisten pataljoona hyökkäsi punaisten asemia vastaan. Pataljoona eteni ketjussa kohti asemiinsa kaivautuneita punaisia, jolla oli tukenaan kaksi tykkiä ja konekiväärejä. Ankara taistelu päättyi valkoisten voittoon, mutta hinta oli kova. Valkoiset menettivät kaatuneina 30 ja haavoittuneina 70 miestä. Punaisten tappiot olivat samaa luokkaa. Valkoisten tekemä suora rintamahyökkäys on myöhemmin tuntunut merkilliseltä ratkaisulta, sillä vaihtoehtona olisi ollut koukkaus metsän kautta paikallisten oppaiden opastamana.

Lähde: lyhennelty kirjasta Airio ja Viinikainen: Etulinjassa itään ja länteen, Kouvolan seudun sotilashistoria