Sisällissodan aikana Kouvola oli punaisten hallussa. Kouvolassa ei ollut varsinaisia taisteluita, mutta punaiset tekivät kotietsintöjä valkoisten kannattajien koteihin. Punaiset myös teloittivat ihmisiä esimerkiksi valkoisten auttamisesta. Yksi punaisten käyttämistä teloituspaikoista oli Tommolan veripelto nykyisen Käpylän alueella. Kun sota oli lopuillaan, valkoiset valloittivat Kouvolan 3. toukokuuta 1918. Sodan selvittely ja rankaisu alkoi välittömästi. Nyt valkoiset ottivat vangiksi ja teloittivat punaisia. Vangitut punaiset pantiin kaivamaan esiin Tommolan veripeltojen valkoiset uhrit.

Heti valkoisten valloittajien saavuttua Kouvolaan ryhdyttiin etsimään Tommolan veripeltojen uhreja vielä routaisesta maasta. Haudat eivät olleet syviä. Vangit ehtivät kaivaa maata puoli metriä, kun kuopasta verisen saviliejun sisältä näkyi vaatekappaleita ja mattoja. Niiden välistä pilkotti paljaita ruumiinosia. Osa ruumiista oli alastomia, osa vähissä vaatteissa. Toisilla oli pistimenreikiä, toisilla ampumahaavoja. Kun kahdeksan ensimmäistä ruumista oli kaivettu esiin, vangit kantoivat heidät keskustaan. Ihmiset purkivat vihansa vankeihin ja nimittelivät heitä. Haju tuntui parinsadan metrin päähän. Kulkueessa edeten punavangit kantoivat ruumiita säkeistä ja riu'uista kyhätyillä paareilla. Ensimmäiset ruumiit tuotiin keskustaan seitsenäs päivä toukokuuta.

Tommolasta ylös kaivetut ruumiit tuotiin vapaapalokunnan kalustevarastoon, jota kutsuttiin ruiskuhuoneeksi. Sen paikka sijaitsi rautatieaseman edustalla nykyisellä Kauppalankadulla. Ruiskut VPK:n hyllyillä vaihtuivat ruumiisiin. Niitä tuntui olevan loputtomiin, viisi, kymmenen, kaksikymmentä. Punavangit pesivät ruumiita pihamaalla ruohikolla puhtaaksi mullasta ja verestä. Eräs vangeista, nuori punakaartilainen 24-vuotias Toivo, kieltäytyi pesemästä ja sanoi: ”Kun en minä ole näitä tappanut, niin en myöskään pese.” Vankeja komentanut suojeluskuntalainen suuttui moiseen niskurointiin, komensi Toivon puuta vasten ja ampui niille sijoilleen. Ruumiiden pesua jatkettiin sen jälkeen entiseen malliin. Toivon kuolemaan pahoittelivat niin punaiset kuin valkoisetkin. Hänen kohtalostaan tuli sodan kauhujen vertauskuva.

Jokainen kynnelle kykenevä kouvolalainen kävi noina päivinä ihmettelemässä ruiskuhuoneen ruumisrivejä. Paikalla oli myös lapsia.Paikalla kävi valkoisia sotilaita ja moni vangiksi joutunut punainen ohitti sen matkatessaan kasarmin vankileirille. Myös vainajien omaiset tulivat ruiskuhuoneelle etsimään läheisiään. Suurin osa veripellon uhreista oli ollut haudattuna vain kuukauden ja vanhimmatkin vain kolmisen kuukautta. Koska oli talvi, ruumiit eivät olleet ehtineet mädäntyä. Kaikkia ei silti ollut helppo tunnistaa.

Katsomaan tulleet ihmiset eivät olleet tottuneet näkemään ruumiita. He eivät tienneet, että ihmiskehossa tapahtuu muutoksia kuoleman jälkeen. Myös surmatyön jäljet, ampumahaavat, näyttivät karmaisevilta. Sen takia alettiin uskomaan, että uhreja olisi kidutettu ennen kuolemaa. Huhut kidutuksista levisivät eteenpäin ja niitä myös levitettiin tarkoituksella. Lehdet puhuivat valtaosin palturia ja antoivat mielikuvituksen lentää. Sodanjälkeisissä kiihtyneissä tunnelmissa tapahtumien mittasuhteet hämärtyivät. Kidutustarinat eivät kuitenkaan pidä paikkaansa Kouvolassa. Kouvolassa lääkäri tarkisti ruumiita ruiskuhuoneella vuonna 1918. Ruumiit myös kuvattiin aikanaan. Lääkärinlausuntojen ja kuvien perusteella kidutuksia ei tapahtunut. Kouvolan vainajat oli teloitettu arveluttavien kuulustelujen jälkeen ja näku ruiskuhuoneella oli puistattava, mutta sitä on suurenneltu.

Lyhennelty Mirja Turusen kirjasta Veripellot