Sisällissota päättyi valkoisten voittoon ja punaisten antautumiseen. Sodan jälkeen valkoiset alkoivat kuulustelemaan entisiä punaisia ja jakamaan rangaistuksia kapinaan osallistumisesta. Kouvolassa vangitut punaiset vietiin kasarmialueella sijaitsevalle vankileirille.

Vankien kuulustelut

Kouvolan suojeluskunta järjestäytyi uudelleen heti 4. toukokuuta. Esikunta valitsi tutkijalautakunnan vankien kuulusteluun ja seulomiseeen. Esikunnan pöytäkirjat on kahden kokouksen jälkeen sensuroitu. Esikunta itse selvitteli kuohuttavia Tommolan veripeltojen tapahtumia ja määräsi Valkealan kyläsuojeluskunnat etsimään piileskeleviä punakaartilaisia. Esikuntaa alettiin kutsua kansan suussa hautaustoimistoksi. Kouvolan asukkailla oli vain hajatietoja siitä, mitä kuulusteluissa tapahtui.

Kouvolassakin ammuttiin ihmisiä tutkimatta kadulle. Ihmisiä, joilla oli punaisen hallinnon aikaista rahaa ja aseita, pyydettiin ilmoittautumaan poliisilaitokselle. Yhteiskoululla (= puinen koulu, joka sijaitsi ennen nyt palaneen koulun paikalla) oli suojeluskunnan esikunnan tutkintakeskus, jonne vaelsi ihmisiä sankoin joukoin ja hyväuskoisina. Mukana oli myös Kouvolaan juuttuneita muualta maasta olevia pakolaisia, jotka toivoivat saavansa lupalapun kotimatkalle. Yhteiskoululla suoritettiin alustavat kuulustelut, minkä jälkeen kuulusteltavat lähetettiin kasarmille, jossa istui kenttäoikeus. Esikunta luokitteli myös Kouvolan asukkaat ja talot. Esikunnassa paiski töitä 10-20 henkeä yötä päivää. On mahdollista, että kaikki vähänkin epäilyttävät passitettiin leirille, mutta oman paikkakunnan vihatuimpia ja ”selviä tapauksia” otettiin oitis pois päiviltä.

Punaisten järjestäytyneitä joukkoja antautui kaikkialla parin viikon ajan, mutta puhdistukset ja haravointi jatkuivat pitkälle kesään. Tärkeimmillä kapina-alueilla voittaja halusi kuulusteltavaksi käytännössä katsoen kaikki punaisella puolella toimineet. Olot olivat kaoottiset. Vankeja siirreltiin suuremmille leireille, ja samaan aikaan suojeluskuntalaiset hakivat vankeja pois, joskus ammuttavaksi, joskus kuulusteltavaksi. Vankeja myös vapautettiin ja haettiin töihin. Kouvolan vankileirillä oli lopulta noin 3700. Ohjeet leirillä olivat samanlaiset kuin muillakin maamme yli kymmenellä vankileirillä. Karkaamista yrittävät sai ampua samantien, ja vartijoilla oli oman harkintansa mukaan oikeus ampua myös vangit, jotka kieltäytyivät tottelemasta. Yhteydenpito vankien ja omaisten välillä kiellettiin pian.

Leirien vartiointi ei olisi voinut yhtään vähempää kiinnostaa tehtävään komennettuja suojeluskuntalaisia. Tuntui vastenmieliseltä jäädä vielä sotakuukausien jälkeen vahtimaan kapisia vankilaumoja palkkana kehno ruoka ja päässä kihisevä töiden armeija. Kuri vartiomiesten keskuudessa höltyi, ja viina maistui.

Elämää vankileirillä

Punakaartissa palvellut rautatieläinen William, joka vankiluettelon mukaan oli ollut ”rautatien yövartijana revolverin kera”, joutui Kouvolan kasarmille 4. toukokuuta 300 ensimmäisen vangin joukossa. William kertoo, että aluksi vangit joutuivat vaihtamaan saappaita vartijoiden kanssa. Tosin Williamin saappaat olivat niin huonot, ettei kukaan vartijoista halunnut anastaa niitä. Ruuaksi vangit saivat alkupäivinä pienen palan lihaa ja leipää. Toiset Williamin sellikavereista odottivat kuolemantuomiota. Sellissä oli lisäksi kolme tyttöä. Makuuvaatteita ei ollut, eivätkä kaikki mahtuneet yhtä aikaa nukkumaan lattialla. Kolmantena vankeuspäivänä vangit löysivät jostakin laatikon, jossa oli tattariryynejä ja roskaisia kauroja ja keittivät niistä puuroa, jota syötiin sormin.

Kouvolassa kolme viikkoa olleesta vankileiristä tiedetään vain vähän. Vangit kertovat kasarmien ahtaudesta, kylmyydestä ja kuvottavasta hajusta. Vankeja oli alussa niin paljon, että osa istui, jotta muut mahtuivat lepäämään pitkällään. Suurinta rakennusta, joka nykyäänkin tunnetaan nimellä Pitkä kasarmi, kutsuttiin isoksi murjuksi. Sen käymälä (= vessa) oli epäkunnossa ja lattian epäsiisteys sanoin kuvaamaton. Ovi kävi koko ajan ja haju levisi huoneisiin. Ilma oli sakeana ulosteiden ja virtsan hajua ja satojen vankien hengitystä. Ikkunoita oli pakko pitää auki, mutta silloin kylmä kevättuuli puri lattialla nälkäisinä ja viluisina viruviin vankeihin.

Eräs vangeista, Vihtori, kertoo että vangit kävelemään parijonossa kasarmin pihalle katselmukseen. Näitä katselmuksia oli pari kertaa päivässä. Niiden aikana pidettiin nimenhuutoa. Osalla vangeista riitti uhmakkuutta vielä. Kerran ryhmä upseereita vaati vankeja seisomaan ryhdikkäästi ja ihmetteli, eikä punakaartissa opetettu, miten rivissä seisotaan. Yksi vangeista hermostui ja tokaisi, ettei kaartissa opetettu rivissä seisomaan, vaan lahtaria tappamaan. Vartijat veivät miehen pois rivistä ja ulos kasarmin portista. Mies jäi sille tielleen.

Ruoka-annoksena vangit saivat pienen palan leipää ja neljänneksen silliä. Leipä sai pian vangeilta liikanimen murikka. Se oli leivottu sekajauhoista, joissa oli kauran kuoret mukana. Murikka oli niin piikkistä, ettei se tahtonut mennä kurkusta alas. Suolainen silli piti alituisessa janossa, ja pitkä jono kiemurteli niin vesipaikkaa kuin käymälään. Nälkä kasvoi päivä päivältä, rivit alkoivat horjua ja vangit sairastua. Ainut elämäntehtävä tuntui olevan ruuan hankkiminen. Jotkut ostivat ruokaa vartijoiden välityksellä leirin ulkopuolelta.

Parhaassa asemassa olivat Kouvolasta ja lähiseuduilta kotoisin olleet, joille omaiset alussa saivat tuoda ruokaa. Muut katselivat vesi kielellä vierestä. Omaiset saattoivat tuoda vangeille ruokaa pitkien matkojen päästä. Eväät sai ujutettua langan yli, jos paikalle sattui suopea vartija. Mutta ruokaa tuovia naisia myös uhattiin, ja he juoksivat karkuun luotien räiskiessä. Piikkilangan sisäpuolelle tuli myös leipää ja tupakkaa. Näitä ylellisyystarvikkeita myytiin iltaisin huutelemalla käytävällä: ”Ostaako kukaan maalaismurikkaa halvalla, kämmenen kokoinen pala, ei maksa kuin kympin ja pöllitupakin.”

Vankileiri muuttaa Riihimäelle

Kouvola säästyi suurelta vankileirikurjuudelta, kun kurjuus siirrettiin junalla Riihimäelle ja Lahden Hennalaan. Vankileirien ylläpitäjä päätti toukokuussa lakkauttaa Kymijoen itäpuoliset vankileirit ja Kouvolan vangit siirrettiin junalla pois 25. toukokuuta, ja kasarmeihin jäi vain 33 sairasta vankia. Asukkaille ja vangeille siirto tuli yllätyksenä.

Nuoren pojan Heikin isä veturinkuljettaja Albert vangittiin edellisenä iltana 24.5.1918. ”Sinä iltana kuului kasarmilta yhteislaukauksia ja tuli mieleen, että isäkin taisi mennä mukana”, Heikki kertoo. Seuraavana päivänä kuultiin, että vankeja viedään asemalle. Heikki ja kaverinsa Veikko menivät katsomaan vankien kuljetusta. ”Sen tiesi, että ketä ei ole vankijonossa, hän on kuollut tai jää ammuttavaksi.” Vangitut veturimiehet olivat aivan jonon loppupäässä. Jo näkyi tuttu hahmo. ”Se helpotti paljon oloa.” Pojilla oli mukana maitopullo ja paketti voileipiä. Kun he yrittivät antaa eväitä isä-Albertille ”vartiomies selän takana veti kuulan piippuun ja huusi, että ampukaa, jos joku lähestyy vankeja. Se osoitti kiväärillä meitä kahta.” Satojen vankien alakuloinen joukko marssi asemalle. Reitin varrella oli monenlaista hyvästelijää. Toisten kasvoilta kuvastui sääli ja ahdistus, toisten pilkka ja kostonhalu. Joitain vankeja poimittiin rivistä, kun joku katua reunustavasta väkimuurista tunnisti ”pahantekijän”.

Lähde: lyhennelty kirjasta Mirja Turunen: Veripellot