Hyvät opettajat, rehtori, juhlavieraat ja tietysti te, ei enää niin tuoreet ylioppilaat,

takanamme on melkoisen mutkikas lukiotaival, jota pääsemme viimein tänään juhlistamaan. Toisin kuin yleensä lakitustilaisuuksissa, monet ovat kevään ja kesän aikana ehtineet siirtyä elämässään jo aivan uuteen vaiheeseen – jotkut vaihtavat täksi päiväksi armeijan vihreät juhla-asuun, toiset ehkä hilautuvat uudelta opiskelupaikkakunnalta takaisin kotikonnuilleen ja kolmannet kenties ottivat tämän päivän vapaaksi työstään lähikaupan kassalla.

Kun keväällä saimme tiedon lakitustilaisuuden perumisesta, me kaikki luultavasti mietimme Arttu Wiskaria lainaten, että “Tässäkö tää oli?”. Onneksi lukiotaipaleemme loppu ei sentään kokonaan levinnyt niin kuin lasten monopoli nelostielle, ja saamme kuitenkin nyt kunnon päätöksen lukiourallemme.

Päällimmäisten asioiden joukossa tästä tarmoa vaatineesta taipaleesta ovat varmaankin monelle jääneet mieleen jatkuva kiire, uhkaavasti lähestyvät deadlinet sekä välillä ylitsepääsemättömältä tuntuva stressi. Myös koulutöiden aloittamisen vitkuttelu on luultavasti tullut hyvin tutuksi - olohuoneen imuroiminen ja vaatekaappien inventoiminen tai 14-osaisen fantasiakirjasarjan lukeminen alkoivat yhtäkkiä tuntua kummallisen houkuttelevilta, kun olisi pitänyt alkaa lukea ylioppilaskirjoituksiin. Lukio on kuitenkin ehkä ainakin joillekin joskus ollut muutakin kuin väsymätöntä puurtamista tai opiskelun aloittamisen välttelyä: ihania ystäviä, toinen toistaan erikoisempia harrastuksia ja värikkäitä tapahtumia niin täällä lukiolla kuin sen ulkopuolellakin.

Kun rustasimme tätä puhetta, oivalsimme, että vaikka tämä sali ei sisustukseltaan välttämättä olekaan kovin tunteita herättävä, täällä on vietetty lukuisia meille merkittäviä tapahtumia: hikiset liikuntatunnit, huikeat konsertit ja esitykset, hillittömän vauhdikkaat lanit, hulppeat vanhojentanssit ja hilpeä penkkarien abigaala valmisteluineen sekä viimeisenä koettelemuksena kaikkien kauhistelemien ylioppilaskirjoitusten aiheuttamat kärsimykset. Oma salimme on siis elänyt kanssamme kaikki nämä ylä- ja alamäet - jokaisen päätettäväksi vain jää, mitkä mainituista ovat kullekin ylä- tai alamäkiä. Yhteisiä muistoja täällä on joka tapauksessa luotu.

Tässä salissa myös kokoonnuimme ensimmäisen kerran silloin vuosia sitten, kun ryhmänohjaajat hakivat meidät, pelokkaat ja arat lukion ensikertalaiset, hellään huomaansa sekä opastivat meidät lukiotaipaleemme alkuun. Kun alun infoähkystä oli selvitty, seuraavana haasteenamme siinsi yhteensä 13 karmaisevaa koeviikkoa, vähintään 75 työntäyteistä kurssia ja ainakin 1001 stressin takia huonosti nukuttua yötä. Vaikka meitä etukäteen varoiteltiin salakavalan nopeasti kuluvasta ajasta, huomaamme suorittaneemme nämä meille annetut tehtävät nopeammin kuin Ylioppilastutkintolautakunta ehti varoittaa meitä aikaistetuista yo-kokeista.

Tällaiset yhteiset muistot ovat luoneet lukiollemme tunnearvoa – omamme tapauksessa niin paljon, että taistelimme Karhulan lukion eli lyhyemmin “Kalun” pysymisestä pystyssä lakkautusuhankin alla: osoitimme muun muassa mieltämme viettämällä yön lukiolla, kirjoittamalla lievästi passiivis-aggressiivisia lehtijuttuja sekä eräät jopa väittelemällä kunnan päättäjiä vastaan. Taisteluintoa kasvattivat entisestään innostavat, kannustavat ja asiansa osaavat opettajat, jotka muun muassa taivuttelivat epävarman ekaluokkalaisen valitsemaan pitkän matematiikan, ottamaan kemiasta syventäviä kursseja tai muuten vain valoivat meihin uskoa silloinkin, kun epäilimme omia kykyjämme.

Läpi opiskelujen tuntui muutenkin, että yhteisössämme vallitsi varsin hyvä henki - välillä niinkin hyvä, että ainakin oma kaveriporukkamme viihtyi koululla pitkälle iltapäivään saakka koulupäivän jälkeen ja sai osakseen suurta ihmetystä. Tämä kalulainen henki puolestaan välittyy todistetusti osaamiseen – tilastothan kertovat, että Karhulan lukio on valittu Kymenlaakson parhaaksi – eikä vain kerran! Vaikka lukiomme siis on melko pieni ja pippurinen, täälläkin pystyy halutessaan yleissivistämään itsensä seuraavalle olemassaolon tasolle.

Hyvästä hengestä huolimatta välillä oli myös eripuraa. Etenkin abihupparin kuvio tuntui olevan niin merkittävä kysymys, että siitä pidettiin äänestys ihan presidentinvaalien tyyliin ja pidettiin jopa toinen äänestyskierros. Vanhojen jatkoistakin väännettiin - milloin keskenämme, milloin tilojen vuokraajien kanssa -, ja lopulta jouduimme päätymään siihen, että yhteiset pippalot päätettäisiin jättää pitämättä. Oikeastaan ei äkkiseltään tule mieleen asiaa, josta pientä kiistaa ei olisi ollut.

Erimielisyyksiä siis oli, ja ne jäävät varmasti monelle mieleen varsin koomisina. Vaikka meissä on melkoisen erilaista porukkaa, emmekä kumpikaan tunteneet koskaan puoliakaan, yksi yhteinen asia tässä salissa nyt olevilla ylioppilailla kuitenkin on: Karhulan lukio ja siellä saavutettu valkolakki, jota voimme ylpeydellä kantaa. Lakki on osoitus siitä, ettei yksikään meistä ollut Liian tyhmä ylioppilaaksi, kuten monista saattoi tuntua kevään äidinkielen lukutaidon kokeen jälkeen. Voimme siis kaikki olla hyvällä omatunnolla äärettömän tyytyväisiä suorituksiimme.

Ylpeyden aiheita meillä tosiaan riittääkin, kun alamme miettiä lukiouraamme taaksepäin: olemme lähes kyllästymiseen asti kuulleet siitä, kuinka rankan savotan läpi olemme tiemme raivanneet, kun puristimme kevään ylioppilaskokeet kahteen viikkoon, “siedimme” Lyskaa kokonaisen kevään koulumme remontin aikana ja taannuimme takaisin yläastelaisiksi vieraillessamme lyhyesti Helilässä. Nämä kokemamme koettelemukset ovat tosiaankin opettaneet meille elämästä jotakin sellaista, jota ei kirjoista ulkoa pänttäämällä opi.

Tällaisia taitoja voi hyvin mallintaa voileipävertauksella: Leipä, jonka päälle kaikki kasataan, vastaa niitä elämän perustaitoja, joita olemme taatusti koettelemuksissa – tai ainakin niiden jälkeen - oppineet: muun muassa joustavuutta, rohkeutta ja sinnikkyyttä sekä hyvinvoinnin ja itsensä arvostusta. Kun nämä perustaidot ovat hallussa, voidaan leivän päälle alkaa laittaa levitettä eli itsensä kehittämisen taitoja, kuten kykyä opiskella ja omaksua tietoa. Levitteen päälle voi kukin sitten haalia haluamansa päälliset. Oli päällinen sitten matematiikkaa, eksistentialistista filosofiaa tai autoalan perustutkinto, jokaisen tehtävänä on rakentaa itselleen sopiva voileipä. Olemme aloittaneet oman leipämme kasaamisen ja saaneet siihen erinomaiset ainekset täältä Karhulan lukiosta.

Haluamme kiittää vuolaasti kaikkia, joilta olemme näitä aineksia saaneet - sukulaisia, opettajia, muuta Karhulan lukion henkilökuntaa sekä erityisesti perheitämme ja ystäviämme, jotka ovat joutuneet kuuntelemaan alituista purnaamistamme ja silti jaksaneet olla tukenamme. Kiitämme myös kunniasta saada pitää tämä puhe täällä lakitustilaisuudessa, joka viimein päättää tämän historian kirjoihinkin poikkeuksellisena jääneen elämänvaiheemme. On varsin juhlallista, että saimme nyt kaikkien koukeroiden jälkeen vetää lakit päähämme tässä salissa, jossa olemme kaikki muutkin lukiouramme merkkipaalut kokeneet.

Kevään 2020 ylioppilaat Veera Kuronen ja Santeri Lehtinen