Olen itse ihmisenä hyvin tunteikas ja varkasvatuksen opintojen puolelta tunnekasvatus on jäänyt tärkeäksi osaksi omaa opettajuuttani. Siksi valikoin aiheiden joukosta tämän ja luin pätkän Skinnarin kirjasta: Pedagoginen rakkaus: kasvattaja elämän tarkoituksen ja ihmisen arvoituksen äärellä. (Skinnari, S. 2004.)

Skinnari (2004) Pohtii kirjassaan mikä on kasvatuksen ja opetuksen ydin. Etenkin varhaiskasvatuksessa tunnekasvatusta pidetään tärkeänä osana jokaista päiväkotipäivää ja sitä myös tiedostetusti opetetaan lapsille erilaisten leikkien ja esimerkiksi nukketeatterin avulla. Skinnarin pohdinta herättää ajatuksia omasta elämästäni, minun on vaikea motivoitua jos en täysin tiedä minkä varten esimerkiksi teen jotakin koulutehtävää, mutta kun ymmärrän sen tarkoituksen ja miten se auttaa itseäni tulemaan opettajaksi saan paremman motivaation tehtävän tekemiseen. Näen samaa myös oppilaissa ja nuorissa yleisesti jos he kokevat olevansa vain osa massa ja heitä ei huomioida yksilöinä ei se motivoi heitä panostamaan koulutukseen.

Skinnari (2004) kuvaa kirjaansa matkaksi jossa perehdytään ihmisyyteen ja rakkauteen. Kirjassa pohditaaan mikä merkitys pedagogisella rakkaudella on ihmiseksi kasvussa ja sitä lähden minäkin selvittämään. Skinnarilla on mielenkiintoinen näkökulma siitä kuinka opettaminen on paljon enemmän kuin tiedon siirtämistä toiselle. Olen tästä samaa mieltä sillä tiedon siirtämisen lisäksi opettajan tehtävänä on herättää oppilaan mielenkiinto opittavaan asiaan. Mielenkiinnon lisäksi opetus voi ja saa herättää myös tunteita, ajattelua ja omia mielipiteitä, sekä tahtoa. Kokonaisuudessaan ihminen on ajatteleva olento joka vaatii muutakin kuin vain tietojen omaamista.

Ihmisen minäkuva muodostuu omista pystyvyysuskomuksista ja itsetunnosta. Jokaisessa oppilaassa asuu monimuotoinen ainutlaatuinen ihminen, jonka pitäisi antaa ihmetellä ja kasvaa omanlaisekseen. Liika ohjaaminen ja tiettyyn muottiin laittaminen koulussa vaikuttaa siihen miten oppilas ajattelee itsestään ja minkälaisia pystyvyysuskomuksia hän luo. Tässä pedagogisella rakkaudella on suuri merkitys, kun lapsi kohdataan rakkaudella ja häntä tuetaan kasvun vaikeissa ja helpommissa hetkissä luodaan luottamussuhteita, jotka muistuvat läpi elämän. Koulussa etenkin arvosanakeskeisyys on oppilaiden otsetuntoon vaikuttava tekijä, jonka olemassaoloa on vaikea kumota, mutta näen että opettajana arvosanakeskeisyyden arvoa voi kuitenkin muokata ja avata oppilaille niin ettei tietty arvosana olisi heti epäonnistuminen.

Ihmiset ovat vapaita, mutta kantavat vastuita seuraamuksista omaavat moraalisen tiedon taidon. Erämaassa ihmisen päälle hyökkäävää karhua ei voida arvioida moraalisuuden mittapuulla, mutta mikäli hyökkääjä olisi ihminen on kyse moraalisesta asiasta (Skinnari 2004). "Vapauteen ja vastuuseen kehittyminen ovat ihmisen kasvatuksen olennaiset tavoitteet" (Skinnari 2004). Moraalikasvatus nuorten kohdalla on ongelmallista sillä ihminen pyrkii sellaiseksi kuin hän itsensä ajattelee. Jos oppilas ajattelee itseään huonoksi eikä mielikuvaa onnistuta muokkaamaan koulupolun aikana kun kasvattajat ovat mukana arkipäiväisessä elämässä. Kasvatus ohjaa itsekasvatukseen, jossa kasvattajat pikkuhiljaa menettävät merkitystään ja oppilas alkaa kantaa itse vastuuta elämästään (Skinnari 2004). Mitä jos oppilaalla ei ole itsestään nousevia päämääriä eikä tavoitteita irtautuessaan kasvattajista? Silloin ihminen antautuu helpommin "markkinoiden", päihteiden tai viihteen vietäväksi (Skinnari 2004). Moralisointi ei auta jos moraali ei tule ihmisestä itsestään ja tämä tuo oppilaan umpikujaan, josta voi olla vaikeaa irtautua. Jos oppilaan minäkuva on jo negatiivinen ja esimerkiksi koulumaailma moralisoi oppilasta eikä pääse ongelmassa oppilaan tasolle ollaan tilanteessa, jossa oppilas alkaa helposti irtautumaan koulusta. 

Tarvitsemme ihmiseksi kasvattamisen perustaksi laajan ja totuudenmukaisen, myös ihmisen "hyviä" puolia korostavan ihmiskäsityksen (Skinnari 2004). Tämä on mielestäni hyvä ajatus kasvatuksen pohjalla, jossa jokaisesta oppilaasta tulee löytää myös hyviä puolia ja kertoa ne myös oppilaalle. Oppilas on elämänvaiheessaan vielä hyvin keskeneräinen ja kipuilee monenlaisten vaikeiden ongelmien kanssa. Mielestäni pedagoginen rakkaus korostaa opettajassa keskeneräisyyden sietämistä työelämässä ylipäänsä myös oppilaissa. Skinnari (2004) tiivistää hyvin että ihmisyyden todellinen idea on eläminen vapaana ja vastuullisena, jonka elämää ei määrää pelko, kunnian tai vallan tavoittelu vaan rakkaus. En vielä tämän pätkän luettuna ole varma olenko asiasta täysin samaa mieltä, mutta näen tuossa ajatuksessa paljon potentiaalia. Opettajina meillä on tiedon lisäämisen lisäksi siis vastuu oppilaiden kasvattamisessa vapaiksi ja vastuullisiksi ihmisiksi.

Tämä kirja ja omat ajatukseni sen ympärillä herättivät paljon kysymyksiä ja toivon että tulevana opettajana opin kohtaamaan oppilaat ja tukemaan heidän kasvamistaan vaikka etenkin tässä pohtimani aiheet tuntuvat suurilta ja haastavilta. Kirjoitus muutti hieman suuntaansa matkan varrella, mutta mielestäni siitä nousee hyvin ilmi oma ajatuskulkuni aiheen ympärillä.