Vertaisten tuella
Kuvittele tehtävä, joka innostaa sinua ja työyhteisöäsi, jossa pääsette käyttämään taitojanne ja opitte samalla uutta, joka tarjoaa sinulle haasteita ja samalla tukee sinua tehtävän vaiheistamiseen ja eri vaiheiden suorittamiseen - jossa saat kysellä, kommentoida, opastaa ja erehtyä sallivassa ilmapiirissä. Tämä kuvaus ei edusta työelämäutopiaa, vaan tällaista työskentelyä kai tarjoaa yhteisössä oppiminen ja vertaispalaute parhaimmillaan.
Vertaispalaute ja siihen liittyvä toiminnan arviointi tukevat oppimista monin eri tavoin: Kun palaute tulee toiminnan ohessa ja kiinnittyy itse tekemiseen, se on oikea-aikaista ja ymmärrettävää. Se on testattavissa yhdessä välittömästi ja sen hyödyn huomaa heti. Kun vertainen muotoilee selityksensä tai esittää perustelunsa itse tilanteessa, yhteinen toiminta tukee sanottavaa ja helpottaa palautteen ymmärtämistä. Lisäksi kaverin sananvalinnat ja muut kielelliset muotoilut ovat tilanteisina tarpeeksi konkreettisia ja palautteen saajalla on mahdollisuus kysyä tarkennuksia, lisätä ja jatkaa kaverinsa ajatuksia. Toiminnassa syntyy yhteisarviointia, joka vie kaikkien osapuolten ajattelua eteenpäin - työyhteisö alkaa oppia. Lisäksi työkavereiden dialogi synnyttää myönteistä ilmapiiriä: yhteisen asian äärellä syntyy vahva tunneside paisti itse asiaan myös työkavereihin. Työstä tulee nautittavaa ja jopa koukuttavaa.
Yhteisöllisen oppimisen ja vertaispalautteen sekä -arvioinnin hyödyt ovat siis kiistattomat. Miksi niihin ei sitten tartuta napakammin oppimiseen erikoistuneessa yhteisössä eli koulussa: luokissa, opettajainhuoneessa ja koko kouluyhteisössä? Koulun työskentelykulttuurissa vallitsee vahva yksin tekemisen perinne: opettajat suunnittelevat opetuksensa sekä toteuttavat ja arvioivat sitä pitkälti itsenäisesti. Opitun osoittaminen ja mittaaminen ovat individualistisia toimenpiteitä alaluokilta toiselle asteelle: työkirjoja täytetään, esseitä kirjoitetaan, monivalintavastauksia pähkäillään, muistiinpanoja kuullun ja nähdyn perusteella hyödynnetään - yksin. Koulukulttuuriin on rakentunut toiminnan tapoja, opetuksen tekstejä ja arvioinnin muotoja, jotka sysäävät yksilölliseen työskentelyyn. Tästä toimintakulttuurista pitäisi pyrkiä kaikin keinoin eroon. Koulun arviointi toki suuntaa vahvasti opiskelua: paitsi sisältöjä, materiaaleja ja tehtäviä myös arvioinnin tapoja ja palautteenannon keinoja. Kiistely munan ja kanan ensisijaisuudesta ei kuitenkaan edistä koulun arvioinnin kehittämistä, vaan liikkeelle kannattaa lähteä koulun ehdottomasta vahvuudesta: inhimillisestä voimavarasta eli oppilaista ja opiskelijoista.
Uuden perusopetuksen opetussuunnitelman valtakunnallisia perusteita hyödynnetään parhaillaan kunnissa, kun valmistellaan innovatiivisia oppimisympäristöjä, parhaita työskentelykäytänteitä ja innostavimpia materiaaleja Uuden Koulun synnyttämiseksi vuonna 2016. POPSin perusteissa korostuu luottamus yhteisölliseen oppimiseen, paikallisten oppimisratkaisujen kehittelyyn ja hyvään työskentelyilmapiiriin. Lähtisitkö uuden POPSin innoittamana katsomaan yhdessä lasten, nuorten ja aikuisoppijoiden kanssa tarkemmin laaja-alaisen työskentelyn kokonaisuuksia (POPS 2016) tai miettimään ns. tulevaisuuden taitoja (21st century skills)? Miten me ymmärrämme omassa luokassamme tai oppilaitoksessamme nämä taidot? Mitä niistä opimme päivittäin arjessa, mitä taitoja koulussa ja ylipäänsä opiskelussa pitäisi tukea? Millaisesta työskentelystä olisi juuri meille hyötyä? Millaisessa oppimisympäristössä oppisimme parhaiten? Millaisessa ryhmässä mieluiten tekisimme töitä? Entä millä tavoin ja millaisin välinein? Ja vihdoin: miten asetamme oppimistavoitteemme ja miten arvioimme niiden saavuttamista?
Opin yhteisöllisen palautteenannon voiman väitöskirjaa tehdessäni. Kollegalla ja minulla oli samat ohjaajat, joten sovimme, että myös ohjaustuokiot tekstipalautteenannon hengessä olisivat kahden ohjaajan ja kahden jatko-opiskelijan yhteisiä. Huomasin jossain vaiheessa väitöskirjapolkua tavaltaessani, että parhaan tuen ja etenemisen osviitat sain juuri näistä ryhmäpalautteista. En oppinut juuri mitään silloin, kun omaa tekstiäni kommentoitiin, sillä jännitin liikaa. Lisäksi olin varustautunut puolustamaan ratkaisujani ja törötin palautetilanteessa valmiit argumentit mielessäni torjumalla teflonpinnan tavoin kaiken uuden ja radikaalin. Yhteinen keskustelu työstäni meni minulta täydellisesti ohi. Kun kollegani tekstiä käytiin läpi, opin sen sijaan paljon. Olin valmistautunut palautekeskusteluun huolellisesti lukemalla tekstin ja varustautumalla ehdotuksin ja kysymyksin. Kun molemmat ohjaajat tekivät tahoillaan saman, meille muodostui kiintoisia keskusteluja - joskus jopa väittelyjä - joita hyödynsin oman väikkärintekeleeni muokkauksessa ja edistämisessä. Kaverin tekstin kautta kriittistäkin palautetta oli helpompi ottaa vastaan ja korjata sen avulla työskentelyn suuntaa kuin suoraan omaan teksiin kohdistuvista kommenteista. Kiitos että olit, kollega-Marja!
Avainsanat: yhteisöllinen oppiminen, vertaispalaute, yhteisöllinen arviointi, POPS 2016
Vertaispalaute ja siihen liittyvä toiminnan arviointi tukevat oppimista monin eri tavoin: Kun palaute tulee toiminnan ohessa ja kiinnittyy itse tekemiseen, se on oikea-aikaista ja ymmärrettävää. Se on testattavissa yhdessä välittömästi ja sen hyödyn huomaa heti. Kun vertainen muotoilee selityksensä tai esittää perustelunsa itse tilanteessa, yhteinen toiminta tukee sanottavaa ja helpottaa palautteen ymmärtämistä. Lisäksi kaverin sananvalinnat ja muut kielelliset muotoilut ovat tilanteisina tarpeeksi konkreettisia ja palautteen saajalla on mahdollisuus kysyä tarkennuksia, lisätä ja jatkaa kaverinsa ajatuksia. Toiminnassa syntyy yhteisarviointia, joka vie kaikkien osapuolten ajattelua eteenpäin - työyhteisö alkaa oppia. Lisäksi työkavereiden dialogi synnyttää myönteistä ilmapiiriä: yhteisen asian äärellä syntyy vahva tunneside paisti itse asiaan myös työkavereihin. Työstä tulee nautittavaa ja jopa koukuttavaa.
Yhteisöllisen oppimisen ja vertaispalautteen sekä -arvioinnin hyödyt ovat siis kiistattomat. Miksi niihin ei sitten tartuta napakammin oppimiseen erikoistuneessa yhteisössä eli koulussa: luokissa, opettajainhuoneessa ja koko kouluyhteisössä? Koulun työskentelykulttuurissa vallitsee vahva yksin tekemisen perinne: opettajat suunnittelevat opetuksensa sekä toteuttavat ja arvioivat sitä pitkälti itsenäisesti. Opitun osoittaminen ja mittaaminen ovat individualistisia toimenpiteitä alaluokilta toiselle asteelle: työkirjoja täytetään, esseitä kirjoitetaan, monivalintavastauksia pähkäillään, muistiinpanoja kuullun ja nähdyn perusteella hyödynnetään - yksin. Koulukulttuuriin on rakentunut toiminnan tapoja, opetuksen tekstejä ja arvioinnin muotoja, jotka sysäävät yksilölliseen työskentelyyn. Tästä toimintakulttuurista pitäisi pyrkiä kaikin keinoin eroon. Koulun arviointi toki suuntaa vahvasti opiskelua: paitsi sisältöjä, materiaaleja ja tehtäviä myös arvioinnin tapoja ja palautteenannon keinoja. Kiistely munan ja kanan ensisijaisuudesta ei kuitenkaan edistä koulun arvioinnin kehittämistä, vaan liikkeelle kannattaa lähteä koulun ehdottomasta vahvuudesta: inhimillisestä voimavarasta eli oppilaista ja opiskelijoista.
Uuden perusopetuksen opetussuunnitelman valtakunnallisia perusteita hyödynnetään parhaillaan kunnissa, kun valmistellaan innovatiivisia oppimisympäristöjä, parhaita työskentelykäytänteitä ja innostavimpia materiaaleja Uuden Koulun synnyttämiseksi vuonna 2016. POPSin perusteissa korostuu luottamus yhteisölliseen oppimiseen, paikallisten oppimisratkaisujen kehittelyyn ja hyvään työskentelyilmapiiriin. Lähtisitkö uuden POPSin innoittamana katsomaan yhdessä lasten, nuorten ja aikuisoppijoiden kanssa tarkemmin laaja-alaisen työskentelyn kokonaisuuksia (POPS 2016) tai miettimään ns. tulevaisuuden taitoja (21st century skills)? Miten me ymmärrämme omassa luokassamme tai oppilaitoksessamme nämä taidot? Mitä niistä opimme päivittäin arjessa, mitä taitoja koulussa ja ylipäänsä opiskelussa pitäisi tukea? Millaisesta työskentelystä olisi juuri meille hyötyä? Millaisessa oppimisympäristössä oppisimme parhaiten? Millaisessa ryhmässä mieluiten tekisimme töitä? Entä millä tavoin ja millaisin välinein? Ja vihdoin: miten asetamme oppimistavoitteemme ja miten arvioimme niiden saavuttamista?
Opin yhteisöllisen palautteenannon voiman väitöskirjaa tehdessäni. Kollegalla ja minulla oli samat ohjaajat, joten sovimme, että myös ohjaustuokiot tekstipalautteenannon hengessä olisivat kahden ohjaajan ja kahden jatko-opiskelijan yhteisiä. Huomasin jossain vaiheessa väitöskirjapolkua tavaltaessani, että parhaan tuen ja etenemisen osviitat sain juuri näistä ryhmäpalautteista. En oppinut juuri mitään silloin, kun omaa tekstiäni kommentoitiin, sillä jännitin liikaa. Lisäksi olin varustautunut puolustamaan ratkaisujani ja törötin palautetilanteessa valmiit argumentit mielessäni torjumalla teflonpinnan tavoin kaiken uuden ja radikaalin. Yhteinen keskustelu työstäni meni minulta täydellisesti ohi. Kun kollegani tekstiä käytiin läpi, opin sen sijaan paljon. Olin valmistautunut palautekeskusteluun huolellisesti lukemalla tekstin ja varustautumalla ehdotuksin ja kysymyksin. Kun molemmat ohjaajat tekivät tahoillaan saman, meille muodostui kiintoisia keskusteluja - joskus jopa väittelyjä - joita hyödynsin oman väikkärintekeleeni muokkauksessa ja edistämisessä. Kaverin tekstin kautta kriittistäkin palautetta oli helpompi ottaa vastaan ja korjata sen avulla työskentelyn suuntaa kuin suoraan omaan teksiin kohdistuvista kommenteista. Kiitos että olit, kollega-Marja!
Avainsanat: yhteisöllinen oppiminen, vertaispalaute, yhteisöllinen arviointi, POPS 2016
Kommentit
Yläkoululaisten ja lukiolaisten kanssa olen huomannut, että sillä on todella paljon merkitystä, millaiseen ns. arviointikulttuuriin oppilaat ja opiskelijat ovat tottuneet. Joiltakin vertaisarviointi sujuu helposti ja luontevasti, kokemukseni mukaan silloin oppilaat ja opiskelijat ovat tehneet paljon oman oppimisensa arviointia ylipäätään. Jos arviointi taas on ollut lähinnä opettajan tekemää, niin silloin oppilaiden ja opiskelijoiden on ollut vaikea asettautua arvioijan asemaan. Syntyy selittelyjä, miksi esim. arvioitava teksti on huono. "Mulla oli kiire." "Se on vähän kesken." "En mä ehtinyt tarkistaa pilkkuja." Tai palautteenantaja syyllistyy hymistelyihin: "Ihan kiva." Mielestäni mitä vanhemmista opiskelijoista on kyse, sitä paremmin vertaisarviointi ns. kylmiltään onnistuu. Tosin nytkin, kun abien kanssa käytin vertaisarviointia, minun piti aika tiukasti muistuttaa, että ei anneta omaa tekstiä selittelyjen kera arvioijalle. Ainoastaan, jos oli ollut jonkin tietyn asian kanssa ongelmia esim. lopetuksen tekemisen kanssa, niin sai erityisesti sen osalta esittää toiveen, että saisi siitä palautteen lukijalta. Abeilla oli mahdollisuus viedä tekstinsä kotiin ja muokata sitä saamansa palautteen perusteella, jos halusivat. Valitettavasti kovinkaan moni ei sitä tehnyt. Meillä on mielestäni myös hieman ns. "Se on nyt valmis." -kulttuuri. Eli kun teksti on kerran kirjoitettu, niin se on valmis, eikä sille enää mitään tarvitse (lue: viitsi/jaksa) tehdä.
Peruskoulussa minulla oli onnistunut kokeilu vertaisarvioinnin osalta seitsemännellä luokalla, joka oli erittäin heterogeeninen. Osalla oppilaista oli myös isoja haasteita saada paperille paria riviä enempää tekstiä. Heidän kanssaan toteutuksen osalta pyrittiin aluksi anonyymiteettiin eli kukaan ei tiennyt, kenen tekstiä arvioi. Oppilaat siis lähettivät minulle koneella kirjoittamansa tekstit ja minä poistin niistä nimet. Ensimmäinen arviointi tehtiin myös siten, että olin sanonut, että ei tarvitse korjata omasta tekstistään vielä mitään virheitä ja tarina sai olla vielä keskenkin eli kenelläkään ei ollut tarvetta selittelyihin. Ehkä myös palautetta oli helpompi ottaa vastaan, kun ei arvioitu ns. "valmista" tekstiä. Tavoitteena minulla oli myös se, että heikommat kirjoittajat saisivat vinkkejä toisten teksteistä, miten tarinaa voi kuljettaa eteenpäin. Ensimmäisen arviointikerran jälkeen alkoi positiivinen kuhina luokassa: "Kenen tämä loistava kauhutarina on?" "Mä haluan lukea sen sitten valmiina." "Voisitko kertoa tässä vielä lisää tuosta tyypistä?" Sen jälkeen ryhdyttiin muokkaamaan tekstejä ja yksi oppilas, joka oli edellisellä kirjoituskerralla saanut erityisopettajan avustamana viisi virkettä pitkän tekstin, kirjoitti lopulta puolitoista sivua pitkän koneella kirjoitetun itsekeksityn tarinan. Tarinan kirjoittamisen aikana hän kysyi yhden kerran apua. Olin aika ylpeä hänen saavutuksestaan. Valmiit tarinat jaettiin sitten kirjoittajien omilla nimillä kaikille ja niiden palautteenantoon ei enää tarvinnut patistaa ketään, vaan ennemminkin kaikilla oli kiire päästä lukemaan, millaisia tarinoista oli tullut ja palauteenanto tuli luontevasti siinä sivussa. Eli ns. hieman huijasin: tekstisi ei tarvitse olla valmis, se siis saa olla epätäydellinen. Onko tällöin helpompi ottaa palautetta vastaan? Onko myös palautetta silloin helpompi antaa?
Sähköistä arviointia olen viime aikoina pohtinut paljonkin, koska yo-kirjoitukset ovat sähköistymässä. Siitä näkökulmasta olemme lukiossamme tehneet paljon opettajien kanssa yhteistä työtä miettien, millaisia tvt-taitoja tulevat abiturientit tarvitsevat saadakseen tasapuoliset työvälineet selviytyä tulevista kirjotuksista ja miten ne heille opetetaan, koska ns. diginatiivien taidot ovat yleensä sometuksen tasolla, sähköpostin lähettäminen liitetiedoston kanssa on monelle uusia asia. Loimme koulussamme tvt-taitojen oppimista varten piilo-opetussuunnitelman, koska halusimme sähköistyvistä yo-kokeista huolimatta lähestyä asiaa oppiaineiden pedagogiikasta lähtien, emmekä ns. tekniikka edellä. Mielenkiintoista minusta olisi kokeilla, että saisiko esimerkiksi kokeessa halutessaan pyytää vertaisarviointia opiskelijakaverilta ja vasta sen jälkeen palauttaa oman työnsä. Sähköiset välineethän mahdollistavat sen, ja toteutuksen voisi tehdä niin, että opettaja näkee myös tarvittaessa välipalautteenantajan kommentit. Paranisivatko koevastaukset? Ja olisiko koetilanne myös selkeästi enemmän oppimistilanne, eikä vain tietojen muistamisen testaustilanne? Koska ainakin itse haluan koetilanteen olevan enemmän oppimistilanne kuin vain puhtaasti opitun testausta, ainakin toivoisin opiskelijan oivaltavan jotain tai löytävän jonkin uuden näkökulman tarkastella asiaa.
Tässäpä tuli hieman rönsyillen erilaisia ajatuksia, joita heräsi näin lukio- ja peruskouluopettajan näkökulmasta.
Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentin