Kuvittele tehtävä, joka innostaa sinua ja työyhteisöäsi, jossa pääsette käyttämään taitojanne ja opitte samalla uutta, joka tarjoaa sinulle haasteita ja samalla tukee sinua tehtävän vaiheistamiseen ja eri vaiheiden suorittamiseen - jossa saat kysellä, kommentoida, opastaa ja erehtyä sallivassa ilmapiirissä. Tämä kuvaus ei edusta työelämäutopiaa, vaan tällaista työskentelyä kai tarjoaa yhteisössä oppiminen ja vertaispalaute parhaimmillaan.

Vertaispalaute ja siihen liittyvä toiminnan arviointi tukevat oppimista monin eri tavoin: Kun palaute tulee toiminnan ohessa ja kiinnittyy itse tekemiseen, se on oikea-aikaista ja ymmärrettävää. Se on testattavissa yhdessä välittömästi ja sen hyödyn huomaa heti. Kun vertainen muotoilee selityksensä tai esittää perustelunsa itse tilanteessa, yhteinen toiminta tukee sanottavaa ja helpottaa palautteen ymmärtämistä. Lisäksi kaverin sananvalinnat ja muut kielelliset muotoilut ovat tilanteisina tarpeeksi konkreettisia ja palautteen saajalla on mahdollisuus kysyä tarkennuksia, lisätä ja jatkaa kaverinsa ajatuksia. Toiminnassa syntyy yhteisarviointia, joka vie kaikkien osapuolten ajattelua eteenpäin - työyhteisö alkaa oppia. Lisäksi työkavereiden dialogi synnyttää myönteistä ilmapiiriä: yhteisen asian äärellä syntyy vahva tunneside paisti itse asiaan myös työkavereihin. Työstä tulee nautittavaa ja jopa koukuttavaa.

Yhteisöllisen oppimisen ja vertaispalautteen sekä -arvioinnin hyödyt ovat siis kiistattomat. Miksi niihin ei sitten tartuta napakammin oppimiseen erikoistuneessa yhteisössä eli koulussa: luokissa, opettajainhuoneessa ja koko kouluyhteisössä? Koulun työskentelykulttuurissa vallitsee vahva yksin tekemisen perinne: opettajat suunnittelevat opetuksensa sekä toteuttavat ja arvioivat sitä pitkälti itsenäisesti. Opitun osoittaminen ja mittaaminen ovat individualistisia toimenpiteitä alaluokilta toiselle asteelle: työkirjoja täytetään, esseitä kirjoitetaan, monivalintavastauksia pähkäillään, muistiinpanoja kuullun ja nähdyn perusteella hyödynnetään - yksin. Koulukulttuuriin on rakentunut toiminnan tapoja, opetuksen tekstejä ja arvioinnin muotoja, jotka sysäävät yksilölliseen työskentelyyn. Tästä toimintakulttuurista pitäisi pyrkiä kaikin keinoin eroon. Koulun arviointi toki suuntaa vahvasti opiskelua: paitsi sisältöjä, materiaaleja ja tehtäviä myös arvioinnin tapoja ja palautteenannon keinoja. Kiistely munan ja kanan ensisijaisuudesta ei kuitenkaan edistä koulun arvioinnin kehittämistä, vaan liikkeelle kannattaa lähteä koulun ehdottomasta vahvuudesta: inhimillisestä voimavarasta eli oppilaista ja opiskelijoista.

Uuden perusopetuksen opetussuunnitelman valtakunnallisia perusteita hyödynnetään parhaillaan kunnissa, kun valmistellaan innovatiivisia oppimisympäristöjä, parhaita työskentelykäytänteitä ja innostavimpia materiaaleja Uuden Koulun synnyttämiseksi vuonna 2016. POPSin perusteissa korostuu luottamus yhteisölliseen oppimiseen, paikallisten oppimisratkaisujen kehittelyyn ja hyvään työskentelyilmapiiriin. Lähtisitkö uuden POPSin innoittamana katsomaan yhdessä lasten, nuorten ja aikuisoppijoiden kanssa tarkemmin laaja-alaisen työskentelyn kokonaisuuksia (POPS 2016) tai miettimään ns. tulevaisuuden taitoja (21st century skills)? Miten me ymmärrämme omassa luokassamme tai oppilaitoksessamme nämä taidot? Mitä niistä opimme päivittäin arjessa, mitä taitoja koulussa ja ylipäänsä opiskelussa pitäisi tukea? Millaisesta työskentelystä olisi juuri meille hyötyä? Millaisessa oppimisympäristössä oppisimme parhaiten? Millaisessa ryhmässä mieluiten tekisimme töitä? Entä millä tavoin ja millaisin välinein? Ja vihdoin: miten asetamme oppimistavoitteemme ja miten arvioimme niiden saavuttamista?

Opin yhteisöllisen palautteenannon voiman väitöskirjaa tehdessäni. Kollegalla ja minulla oli samat ohjaajat, joten sovimme, että myös ohjaustuokiot tekstipalautteenannon hengessä olisivat kahden ohjaajan ja kahden jatko-opiskelijan yhteisiä. Huomasin jossain vaiheessa väitöskirjapolkua tavaltaessani, että parhaan tuen ja etenemisen osviitat sain juuri näistä ryhmäpalautteista. En oppinut juuri mitään silloin, kun omaa tekstiäni kommentoitiin, sillä jännitin liikaa. Lisäksi olin varustautunut puolustamaan ratkaisujani ja törötin palautetilanteessa valmiit argumentit mielessäni torjumalla teflonpinnan tavoin kaiken uuden ja radikaalin. Yhteinen keskustelu työstäni meni minulta täydellisesti ohi. Kun kollegani tekstiä käytiin läpi, opin sen sijaan paljon. Olin valmistautunut palautekeskusteluun huolellisesti lukemalla tekstin ja varustautumalla ehdotuksin ja kysymyksin. Kun molemmat ohjaajat tekivät tahoillaan saman, meille muodostui kiintoisia keskusteluja - joskus jopa väittelyjä - joita hyödynsin oman väikkärintekeleeni muokkauksessa ja edistämisessä. Kaverin tekstin kautta kriittistäkin palautetta oli helpompi ottaa vastaan ja korjata sen avulla työskentelyn suuntaa kuin suoraan omaan teksiin kohdistuvista kommenteista. Kiitos että olit, kollega-Marja!

Avainsanat: yhteisöllinen oppiminen, vertaispalaute, yhteisöllinen arviointi, POPS 2016