Jaakko ja pavunvarsi ((Jack and the Beanstalk) on tunnettu englantilainen kansantarina, josta on ilmestynyt monia versioita. Benjamin Tabartin versio vuodelta 1807 on ensimmäinen painettu julkaisu. Joseph Jacobs kirjoittitarinan vuonna 1890 English Fairy Tales –kirjaan (http://en.wikisource.org/wiki/English_Fairy_Tales). Jacobsin version uskotaan olevan lähempänä alkuperäista kuin Tabartin -

1) JAAKKO JA PAVUNVARSI

Satu on teoksesta Tie satulinnaan, klassisia satuja, Weilin-Göös

Olipa kerran köyhä leskivaimo ja hänellä poika nimeltä Jaakko ja lehmä, jonka nimi oli Lumikki. Lehmän maito oli heidän ainoa tulonsa: maidon he myivät torilla. Mutta eräänä aamuna Lumikki-
lehmä oli ummessa.
” Mitä ihmettä me nyt teemme?” leskivaimo voivotteli.
”Älä sure, äiti, minä lähden työnhakuun”, sanoi Jaakko.
”Sitä on jo kokeiltu, mutta kukaan ei huoli sinua töihin”, äiti sanoi.
”Täytyy myydä Lumikki ja perustaa niillä rahoilla kauppapuoti.”
”Tehdään niin”, Jaakko sanoi. ”Tänään on toripäivä ja Lumikki menee varmasti pian kaupaksi.”
Niin hän lähti taluttamaan lehmää torille. Hän ei päässyt pitkällekään, kun tapasi oudon ukon , joka sanoi hänelle: ”Hyvää huomenta, Jaakko.”
”Hyvää huomenta”, Jaakko vastasi ja ihmetteli, mistä ukko tiesi hänen nimensä.
”Minne matka?” ukko kysyi.
”Torille, lehmää myymään.”
”Liekö sinusta lehmän myyjäksi?” ukko sanoi. ”Mahdatko edes tietää, miten paljon on viisi papua?”
”Kaksi kummassakin kädessä ja yksi suussa”, vastasi Jaakko nenäkkäästi.
”Oikein”, ukko sanoi. ”Ja tässä ne pavut ovat”, hän jatkoi ja veti taskustaan viisi merkillisen näköistä papua. ”Kun olet niin viisas, teen sinun kanssasi vaihtokaupat. Anna minulle lehmäsi, niin saat nämä pavut.”
”Kyllä kai! ” Jaakko huudahti. ”Kaikkea te luulettekin.”
”Et taida tietääkään mitä papuja nämä ovat”, ukko sanoi. ” Kun illalla kylvät ne, niin yön aikana ne jo kasvavat taivaaseen saakka.”
”Taitaa olla vain leikkipuhetta”, arveli Jaakko.
”Ei toki, totta se on, ja ellei ole, saat lehmäsi takaisin.”
”Kiinni veti”, Jaakko sanoi, ojensi Lumikin talutusnuoran ukolle, pisti pavut taskuunsa ja lähti kotiin.
”Jokos sinä tulit?” äiti kysyi. ”Sait näköjään Lumikin myydyksi. Paljonko sait siitä?”
”Et varmasti arvaa, äiti”, Jaakko sanoi.
”Vai sillä lailla? Kelpo poika! Viisikymmentä puntaa, sata, sataviisikymmentä –et kai sentään kahtasataa saanut?”
”Sanoinhan, ettet arvaa. Mutta mitä sanot näistä pavuista? Ne ovat taikapapuja! Kun en illalla istuttaa, niin…..”
”Mitä!” huusi Jaakon äiti. ”Mikä hölmö sinä olet! Muutamasta surkeasta pavusta menet myymään kylän parhaan lypsylehmän! Korvillesi saa siitä hyvästä! Ja kallisarvoiset papusi minä heitän ulos ikkunasta. Ja nyt mars nukkumaan. Tänään et saa mitään syötävää etkä juotavaakaan.”
Jaakko kapusi kamarinsa suruissaan ja nälissään.
Vihdoin hän nukahti.
Hänen herätessään kamari näytti oudolta. Aurinko paistoi sisään toiselta puolelta, mutta toinen puoli oli hyvin varjoinen. Jaakko nousi, pukeutui ja meni katsomaan ikkunasta. Mitä ihmettä! Pavut, jotka äiti oli viskannut ulos ikkunasta, olivat lykänneet komeasti vartta: pavunvarsi ulottui ihan taivaaseen saakka. Ukko oli kuin olikin puhunut totta.
Pavunvarsi kasvoi ihan Jaakon ikkunan alla, niin että hän vain avasi ikkunan ja loikkasi papuköynnökseen, joka johti ylös kuin tikapuut. Jaakko kiipesi kiipeämistään, kiipesi kunnes oli taivaassa. Perille päästyään hän näki pitkän ja leveän tien. Sitä pitkin hän kulki ja saapui ison talon eteen, jonka kynnyksellä istui jättikokoinen nainen.
”Hyvää huomenta, rouva”, Jaakko tervehti kohteliaasti. ”Voisinkohan minä saada aamiaista?”
Eihän hän ollut illalla saanut syödäkseen ja oli nyt nälkäinen kuin susi.
”Vai että aamiaista?” jättiläisnainen sanoi. ”Itse joudut aamiaiseksi, ellet häivy tiehesi. Minun mieheni on ihmissyöjä, ja paistettuja pikkupoikia hän popsii herkkupalakseen.”
”Voi muori kulta, antakaa nyt minulle syötävää. En ole eilisaamun jälkeen pannut palaakaan suuhuni, eikä paistaminen minusta kuulosta yhtään sen pahemmalta kuin nälkäkuolema.”
Ihmissyöjän vaimo ei ollut niin ilkeä kuin oli olevinaan. Hän vei Jaakon keittiöön ja antoi hänelle paksun viipaleen leipää, juustoa ja mukillisen maitoa. Mutta Jaakko ei ollut ehtinyt syödä puoliakaan, kun kuului kauhea jyske: töm töm töm! Koko talo tärisi lähenevistä askelista.
”Herranen aika! Sieltä minun mieheni tulee! Äkkiä tuonne piiloon!” Ja nainen työnsi Jaakon uuniin.
Mies oli tosiaan jättiläinen. Hänen vyössään killui koivistaan kolme vasikkaa. Hän irrotti ne, heitti pöydälle ja sanoi: ”Paistapa tuosta pari minulle aamiaiseksi. Hei, mikäs täällä haisee?

Hii hei hoo haa!
Pikkumiehen verta pian juoda saa!
Kuollut tai ei, siitä vaan,
hänet pistelen poskeeni kokonaan!”

”Älä höpsi”, vaimo sanoi, ” taidat nähdä unta. Tai ehkä haistat vielä sen pojan luut, jonka eilen söit niin hyvällä halulla. Painu pesulle, aamiainen on kohta valmiina.”
Jättiläinen meni ulos, ja Jaakko aikoi juuri livahtaa ulos uunista, kun jättiläisen vaimo sanoi: ”Ei vielä. Odota kunnes hän on nukahtanut, aamiaisen jälkeen hän ottaa nokoset.”
Jättiläinen söi siis aamiaisensa. Sitten hän meni kaapille, otti esiin kaksi säkillistä kultaa ja alkoi laskea aarrettaan. Vihdoin hänen päänsä painui ja hän rupesi kuorsaamaan niin , että talo tärisi. Silloin Jaakko hiipi ulos uunista , sieppasi toisen säkin kainaloonsa ja juoksi pavunvarren luo. Siinä hän heitti kultasäkin edellään ja kapusi alas. Hän näytti äidille tuomansa kullan ja sanoi: ”No, äitikulta, enkö vain ollutkin oikeassa? Nämä ovat todella taikapapuja.”
Jonkin aikaa he elivät kultasäkin turvin, mutta vihdoin kulta loppui, ja niin Jaakko päätti vielä kerran lähteä onneaan koettamaan. Hän nousi varhain, livahti ulos ikkunasta, tarttui kiinni pavunvarresta ja kiipesi kiipeämistään, kunnes taas pääsi tutulle tielle ja saman ison talon eteen.
”Huomenta, muoriseni”, Jaakko sanoi iloisesti, ” voisinkohan taas saada jotakin syödäkseni?”
”Juokse tiehesi, poikaseni”, jättiläisnainen sanoi, ” tai mieheni syö sinut aamiaiseksi. Mutta etkös sinä ole se sama vintiö, joka jo kerran oli täällä? Tiedätkös, että juuri sinä aamuna mieheltäni katosi säkillinen kultaa?”
”Sepä merkillistä”, Jaakko sanoi. ”Ties vaikka osaisin kertoa jotain siitä asiasta. Mutta olen niin nälkäinen, etten saa sanaa suustani ennen kuin olen saanut syödäkseni.”
Jättiläisnainen oli niin utelias. että vei hänet sisään ja antoi hänelle syötävää. Mutta tuskin Jaakko oli alkanut syödä, niin töm töm töm, jo tömähtelivät jättiläisen askeleet, ja vaimo piilotti Jaakon taas uuniin.
Kaikki sujui aivan niin kuin ennenkin. Jättiläinen tuli sisään, sanoi ”hii hei hoo haa” ja söi aamiaiseksi kolme paistettua härkää.
Sitten hän sanoi: ”Vaimo, tuopas minun kultamunia muniva kanani.”
Vaimo toi kanan ja jättiläinen sanoi: ”Muni!” ja kana muni kultamunan. Sitten jättiläisen pää painui ja hän rupesi kuorsaamaan niin, että talo tärisi.
Jaakko hiipi ulos uunista, sieppasi kanan ja livahti ulos. Mutta silloin kana kaakatti ja jättiläinen heräsi juuri kun Jaakko juoksi ulos. Jaakko kuuli jättiläisen huutavan: ”Vaimo, mihin olet pannut minun kultaisen kanani?”
Ja vaimo vastasi: ”Mitä sanot, ukkoseni?”
Enempää Jaakko ei kuullut, sillä hän juoksi pavunvarren luo ja kapusi alas kuin olisi tuli kintereillä. Kotona hän näytti äidille ihmeellistä kanaa ja sanoi: ”Muni!” Ja joka kerta kana käskystä muni kultamunan.
Mutta Jaakko ei ollut vieläkään tyytyväinen. Hän päätti vielä kerran lähteä onneaan koettamaan. Hän nousi varhain, loikkasi pavunvarrella ja kiipesi kiipeämistään, kunnes oli latvassa. Mutta nyt hän ei mennytkään suoraa päätä ihmissyöjän taloon. Hän oli piilossa pensaikossa, kunnes näki jättiläisen vaimon tulevan ulos sanko kädessä. Silloin livahti sisään ja piiloutui kuparikattilaan.
Pian kuului taas tuttu töminä, ja jättiläinen tuli sisään vaimonsa kanssa.

”Hii hei hoo haa!
Pikkumiehen verta pian juoda saa!”

huusi ihmissyöjä. ” Täällä haisee ihmiseltä!”
”Niinkö, ukkonseni?” vaimo sanoi. ” No, jos se on se veijari, joka varasti sinun kultasi ja kanasi, niin hän on taatusta piiloutunut uuniin.”
He juoksivat uunille. Onneksi Jaakko ei ollut siellä, ja ihmissyöjän vaimo sanoi: ”Aina sinä olet sitä hii-hei-hoo-haatasi hokemassa! Mutta tietysti sinä haistat sen eilisen pojan, sen jonka juuri paistoin sinulle aamiaiseksi.”
Silloin ihmissyöjä istui aamiaispöytään ja söi, ja vähän väliä hän mutisi: ”Olisin voinut vaikka vannoa…..” Ja hän tutki ruokakomeron ja kaikki kaapit ja joka ikisen paikan, mutta ei onneksi tullut ajatelleeksi kuparikattilaa.
Syötyään jättiläinen huusi: ” Vaimo, tuo minulle kultainen harppuni.”
Vaimo toi harpun ja asetti sen pöydälle.
Jättiläinen sanoi: ”Laula!” ja harppu lauloi, kunnes jättiläinen nukahti ja rupesi kuorsaamaan.
Silloin Jaakko avasi kattilankannen ihan hiljaa ja livahti kattilasta. Hän ryömi pöydän viereen, sieppasi harpun ja ryntäsi ovelle. Mutta harppu huusi kovalla äänellä: ”Isäntä! Isäntä!” ja jättiläinen heräsi ja ehti juuri nähdä Jaakon livahtavan ulos. Jaakko juoksi minkä kintuista lähti, ja ihmissyöjä juoksi hänen perässään.
Kun Jaakko pääsi pavunvarren luo, jättiläinen oli tuskin parinkymmenen askelen päässä. Äkkiä Jaakko katosi näkyvistä, ja kun jättiläinen ehti tien päähän, hän näki Jaakon kapuavan alaspäin henkensä hädässä.
Jättiläinen ei oikein luottanut moisiin tikapuihin ja pysähtyi. Niin Jaakon etumatka yhä kasvoi. Mutta silloin harppu taas huusi: ”Isäntä! Isäntä!” ja ihmissyöjä heilautti itsensä pavunvarrelle, joka notkahti hänen painostaan. Jaakko kapusi alaspäin, ja hänen perässään kapusi jättiläinen. jaakko oli jo melkein perillä ja huusi: ”Äiti, äiti, tuo kirves!” Ja äiti juoksi kirvestä tuomaan, mutta jähmettyi kauhusta nähdessään jättiläisen jalkojen juuri pistävän esiin pilvistä.
Jaakko loikkasi maahan, sieppasi kirveen ja iski sillä pavunvartta. Jättiläinen tunsi pavunvarren tärisevän ja pysähtyi katsomaan mitä oikein oli tekeillä. Silloin Jaakko iski vielä kerran, ja pavunvarsi valahti hänen päälleen.
Jaakko näytti äidilleen kultaisen harpun, ja he rikastuivat niillä rahoilla, joita heille tuottivat harpun laulu ja kultamunat.
Jaakko meni naimisiin kauniin prinsessan kanssa, ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka.

2) Unkarilainen kansansatu/ KETTU, KARHU JA KÖYHÄ MIES

Olipa kerran, missä lie ollutkaan, köyhä mies. Eräänä aamuna hän lähti kahden lehmänsä kanssa pellolle kyntämään. Tultuaan aivan metsän rajaan hän yht´äkkiä kuuli, että joku mylvi ja mutisi jotain. Hän käveli metsään katsomaan, mitä se mahtoi olla. Siellä hän näki, kuinka suuri karhu taisteli pienen jäniksen kanssa. - No enpä ole vielä elämässäni tuollaistakaan nähnyt, sanoi köyhä mies ja nauraa hohotti niin makeasti, että hän melkein halkesi. - Jopas nyt jotakin, sinä kulkuri, miten sinä uskallat nauraa minulle, huusi silloin karhu hänelle. Tämän sinä saat kalliisti maksaa. Minä syön sinut lehminesi. Nyt köyhä mies ei enää nauraa hohottanut, vaan pyyteli karhulta, ettei tämä söisi häntä tai jos näin kuitenkin pitäisi tapahtua, ettei tämä söisi häntä ainakaan ennen iltaa. Tämän hän sanoi siksi, että ehtisi kyntää peltonsa. Muutoin hänen köyhän talonsa väki jäisi ilman leipää. - No hyvä, ennen iltaa minä en koske sinuun, mutta silloin syön sinut! Näin sanoen karhu lähti omille teilleen, ja köyhä mies jäi kyntämään surullisena ja mietiskellen, mitä hän voisi tehdä lepyttääkseen karhun. Puolelta päivin sattui paikalle kettu. Tämä huomasi, että köyhä mies oli murheissaan ja kysyi häneltä, mikä oli hätänä. Ehkä kettu voisi auttaa. Köyhä mies kertoi, mitä karhun kanssa oli tapahtunut. - Jos hätä ei ole tämän kummallisempi, niin minä voin auttaa hyvin helposti, sanoi kettu. - Ei sinulla todellakaan ole mitään hätää, mutta paljonko maksat, jos minä auton sinua? Köyhä mies ei tiennyt, mitä hänen pitäisi luvata, koska hänellä ei ollut juuri mitään ja kettu halusi suurta palkkiota. Vihdoin he kuitenkin sopivat, että maksu olisi yhdeksän kanaa ja yksi kukko. Köyhä mies lupasi maksaa sen epäröiden, sillä hän ei tiennyt, mistä voisi ne hankkia, mutta lupasi kuitenkin. - No niin, köyhä mies, kuuntele nyt minua. Kun karhu illansuussa tulee tänne, minä piiloudun pensaikkoon ja puhallan torvea samalla lailla kuin metsästäjillä on tapana tehdä. Silloin karhu kysyy, mikä se oli. Sinä vastaat: metsästäjät ovat tulossa. Tästä karhu pelästyy ja pyytää sinua piilottamaan hänet. Sinä piilotat karhun tähän likaiseen säkkiin ja sanot sille, ettei se saa liikahtaakaan. Sitten minä tulen pensaikosta ja kysyn, mitä siinä säkissä on. Sinä vastaat, että siinä on vain likapyykkiä. Minä en usko sitä ja käsken sinua hakkaamaan kirveellä pussin kylkeen. Sinä otat kirveen ja hakkaat sillä karhua päähän niin että se kuolee. Köyhä mies iloitsi hyvästä neuvosta ja päätti tehdä, kuten kettu käski. Ja tapahtui juuri niin kuin tämä oli sanonutkin. Karhulle kävi huonosti, ja köyhä mies lehmineen pääsi vapaaksi. - No, enkö sanonut että näin tulee käymään, kysyi kettu. - Opi nyt tästä, köyhä mies, että järki voittaa suuretkin voimat! Mutta minulla on nyt paljon tehtäviä ja minun täytyy lähteä. Huomenaamulla tulen luoksesi noutamaan ne yhdeksän kanaa ja kukon. Katsokin että ne ovat lihavia! Ja ole kotona, muutoin saat sen kalliisti maksaa. Kotona mies söi tyytyväisenä kunnon illallisen ja nukkui sen päälle hyvin eikä lainkaan pelännyt kettua, koska oli oppinut, että järki voittaa suuretkin voimat. Aamulla hän oli tuskin herännyt, kun kettu jo koputti ovella ja pyysi niitä yhdeksää kanaa ja yhtä kukkoa. - Odota hetki, hyvä ystävä, puen vain päälleni, sanoi köyhä mies. Sitten hän pukeutui nopeasti, mutta ei avannutkaan ovea, vaan jäi seisomaan keskelle talon lattiaa ja alkoi haukkua kuin koira. - Kuulehan köyhä mies, mitä tuo meteli on , eihän vain ajokoira? - Kyllä, hyvä ystävä, se on ajokoira, jopa kaksikin sellaista. Täällä ne nukkuivat sänkyni alla ja tunsivat sinut hajustasi. Ja nyt ne tahtovat rynnätä ulos. Tuskin voin pidätellä niitä kauaakaan! - Pidättele nyt hyvä mies niitä sen verran, että ehdin juosta pakoon. - Minun puolestani saavat kanat ja kukot jäädä. Kun köyhä mies kotvan kuluttua avasi oven, kettu oli jo vilistänyt tiehensä yli kivien ja kantojen. Mies nauraa hohotti täydestä sydämestään ja nauraa kai vieläkin, ellei ole jo kuollut. ---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Satujen Unkari – unkarilaisia kansansatuja Toimittanut Reima T.A. Luoto Kuvittajat Lajos Kondor, Elisa Oesch Kustannusosakeyhtiö Fennia, Espoo1990 Katso ohjeet sadun työstöön yleisestä osiosta.

 

3) HÄNTÄÄ LAINAAMASSA/ Kiinalainen satu

Huomenna vietettäisiin metsässä eläinten juhlaa ja pieni valkoinen kani halusi kaunistautua ja pukeutua hienoksi. Mutta pikku kanin mielestä sen häntä oli liian lyhyt.
Niinpä pieni valkoinen kani päätti mennä vanhan lehmän luo kysymään häntää lainaksi.
Mutta kun vanha lehmä kuuli kanin toivomuksen, se nauroi ja sanoi: ”Voi pieni valkoinen kani. Minä tarvitsen häntääni itse. En voi lainata sitä sinulle.”
Puhuessaan vanha lehmä läimäytti hännällään kärpäsen kuoliaaksi kupeeltaan. Pienen valkoisen kanin oli lähdettävä muualle etsimään häntää.
Käveltyään vähän matkaa pieni valkoinen kani näki pienen apinan.
Pieni valkoinen kani huusi: ”Hyvää päivää, sisar Apina. Voisitko lainata minulle häntääsi yhdeksi päiväksi?”
Apina keinui puussa häntänsä varassa ja sanoi:
”Voi pieni valkoinen kani. Kuinka minä voisin keinua näin puussa, ellei minulla olisi pitkää häntääni?”
Pienen valkoisen kanin ei auttanut muu kuin jatkaa matkaansa. Matkallaan pieni valkoinen kani näki kenguru-äidin.
Pikku kani juoksi kengurun luo ja sanoi:
”Hyvää päivää, kenguruäiti. Voinko minä lainata häntääsi yhdeksi päiväksi?”
Kenguruäiti sanoi: ”Voi pieni valkoinen kani. Minun häntäni on hyvin vahva. Kun olen väsynyt, voin istua sen päällä, mikä on hyvin miellyttävää. En voi lainata sitä sinulle.”
Pienen valkoisen kanin ei auttanut muu kuin jatkaa matkaansa.
Päivä kääntyi illaksi. Kukaan ei voinut lainata häntäänsä pienelle valkoiselle kanille. Pieni valkoinen kani oli hyvin surullinen.
Silloin kettu tuli kanin luo.
Kun kettu kuuli, että kani halusi lainata häntää, se vihastui hirvittävästi ja huusi:
”Kuinka sinä voit edes kuvitella, että minä lainaisin häntäni sinulle! Nukkuessani häntäni on minun tyynyni ja peittoni. Mene matkoihisi siitä!”
Pieni valkoinen kani juoksi itkien kotiinsa ja valitti äidilleen: ”Kukaan ei halua lainata häntää minulle. Mitä minä nyt teen?”
”Voi sinua pikku raukkaa. Etkö sinä tiedä, että pienen häntämme takia voimme juosta niin nopeasti kuin juoksemme.”, äiti lohdutti.
Kun pieni valkoinen kani ymmärsi lyhyen hännän hyvän puolen, se tuli iloiseksi ja hymyili. Seuraavana päivänä pieni valkoinen kani meni eläinten juhlaan äitinsä kanssa.

 

4) Japanilainen kansansatu/URASHIMA

Urashima oli nuori mies, joka ansaitsi elantonsa kalastajana. Kerran hän pelasti kilpikonnan, joka lojui rannalla kuolemaisillaan. Se makasi siinä avuttomana, koska jotkut typerykset olivat kääntäneet sen selälleen. Urashima auttoi kilpikonnan takaisin mereen.

Myöhemmin kun nuori mies oli jälleen kalastamassa, hän näki kilpikonnan uudelleen meressä ja he puhuivat keskenään. Eläin paljasti olevansa meren lohikäärmekuninkaan tytär ja se muutti itsensä nuoreksi, kauniiksi neidoksi. Urashima seurasi häntä merenalaiseen valtakuntaan. Siellä nuoret rakastuivat toisiinsa ja menivät naimisiin meren lohikäärmekuninkaan suostumuksella.

Jonkin ajan kuluttua koti-ikävä alkoi jäytää Urashimaa ja hän halusi nähdä kotimaansa vielä kerran sekä käydä vanhempiaan tapaamassa. Hän halusi kertoa heille naimiisiinmenostaan ja huolehtia siitä, että vanhemmat voisivat viettää turvatun vanhuuden. Urashiman nuorikko ei tietenkään ollut ilahtunut miehensä suunnitelmasta, mutta hän suostui niihin, kun mies lupasi palata hänen luokseen. Lupauksen tekeminen ei ollut vaikeata, Urashima toivoi avioliittonsa jatkuvan. Vaimo antoi miehelleen rasian sekä vaati häneltä toisen lupauksen. Mies ei saisi avata rasiaa vierailunsa aikana. Se oli lakerirasia, joka oli kiinnitetty silkkinyörillä. Urashiman puoliso kertoi, että jos mies aukaisisi rasian, hän ei näkisi vaimoaan enää koskaan.

Kilpikonnan hahmossa vaimo saattoi Urashiman rannalle, josta tämä lähti taivaltamaan entistä kotiaan kohti. Kun hän tuli perille, hän oli pyörtyä, niin muuttunutta kaikki oli. Kylää ympäröivien vuorten ääriviivat olivat samat, mutta kylä oli aivan eri näköinen, eikä hän myöskään löytänyt vanhempiensa taloa. Urashima ei myöskään tuntenut kylän asukkaita. Turhaan hän kyseli tietoja vanhempiensa kohtalosta. Vihdoin eräs vanha mies kertoi, että nämä olivat kuolleet vuosisatoja sitten, sen jälkeen kun heidän ainut Urashima-niminen poikansa oli hukkunut mereen neljä sataa vuotta sitten.

Epätoivoissaan nuorukainen palasi rannalle ymmärtäen, että meren valtakunnassa eivät hänen elinvuotensa olleet vierineet kuolevaisten ihmisten tavoin. Kenties Urashima halusi löytää ratkaisun ajan hänelle tekemään kepposeen, tai kenties hän oli unohtanut vaimolleen antamansa lupauksen. Nuorukainen rikkoi lupauksensa ja avasi vaimoltaan läksiäislahjana saamansa rasian.

Ohuena savukiehkurana virtasivat rasiasta kadoksissa olleet vuodet. Urashiman hiukset harmaantuivat ja muuttuivat valkoisiksi. Hänen vartalonsa köyristyi ja uurteet peittivät hänen kasvonsa. Hänen silmiensä valo himmeni ja hänen sydämensä pysähtyi. Vuosisadat olivat saaneet Urashiman kiinni. Myöhemmin kylän asukkaat löysivät hänen hyvin vanhan miehen ruumiinsa rannan hiekalla lojumassa.