Synnyin Kokkolan keskussairaalassa pyryisenä tammikuun iltana. Nautin suuresti mustasta makkarasta ja poronkäristyksestä ja syön mämmiä perheeni kanssa joulukuusta toukokuuhun. Saunon ja syön puuroa vikisemättä. Voi siis vankalla varmuudella sanoa, että edustan aika mallikkaasti perinteistä suomalaista identiteettiä. Kytkökseni Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin on kuitenkin jäänyt pintatasolle. Mieleeni ei juolahtanut missään vaiheessa ajatusta, että jäisin ikävöimään perinneruokia tai saunailtoja, kun harkitsin vakavasti ulkomaiseen yliopistoon hakemista. En ajatellut lainkaan, että jättäisin huomattavaa osuutta identiteetistäni Suomeen, tai että tulisi ruisleipää liian kova ikävä. 

Olin seurannut jo pitkään neljä vuotta vanhemman isoveljeni touhuja tietokoneella. Loputtomalta tuntuva tietovirta vaikutti houkuttelevalta ja ei aikaakaan, kun kahdestaan loimme minullekin, noin päiväkoti-ikäiselle nassikalle, tunnukset suosittuun verkkoroolipeliin RuneScapeen. Varovainen vanhempi saattaisi järkyttyä ideasta: pelissähän tapetaan örkkejä ja eläimiä, jotta hyötyisi itse! Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni siitä, että he kuitenkin katsoivat läpi sormien RuneScapen pelaamiseni, sillä se mahdollisti vankan englanninkielen pohjan muodostumisen, joka vaikutti suoraan kykyyni sekä ammentaa tietoa kansainvälisistäkin lähteistä heti, kun sitä janosi että päästä sisään toisten kulttuureihin ja tapoihin muun muassa nettivideosivusto YouTuben kautta. 

Kaikki tuntemani 2010-luvun jälkeen syntyneet lapset ovat kasvaneet tablettien, älypuhelimien ja suoratoistopalvelujen kautta. Toinen katsoo omalta laitteeltaan Ryhmä Hau -ohjelmaa ja toinen omaltaan Oktonautteja. Vaikka ensikokemukseni internetin kanssa olikin englanniksi ja heillä suomeksi, yhdistää nuorta minääni ja nykyajan lapsia hyvin varhainen tutustuminen teknologiaan. He tottuvat käyttämään älylaitteita luultavasti ennen kuin oppivat edes puhumaan täydellisesti. Hekin löytävät internetin ja hekin alkavat ammentaa sieltä. Hekin muodostavat itselleen internetin avulla omanlaisensa identiteetin, joka tuntuu yhtä tutulta kuin poronkäristys ja mämmi perisuomalaiselle. 

Kun identiteettisekoituksen yleistyminen näyttää jatkavan aina vaan jyrkkenevän trendiviivan seuraamista, on syytä pohtia sen potentiaalisia seuraamuksia: unohtuuko vähemmistökansojen ikivanhat traditiot, kun uusi sukupolvi ryntääkin datakahviloihin ja Apple-kauppoihin eikä isoisoäidin matonteko-oppiin? Luultavasti, mutta teknologian nousukiidossa kun kerran eletään, ehkä olisi syytä digitaalisesti ikuistaa myös nämä matontekotekniikat. En usko kuitenkaan, että vähänkään suuremman skaalan kulttuureita tai niiden osia, kuten suomalaisten poronkäristystä tai skotlantilaisten säkkipiippua ja kilttiä tullaan unohtamaan vielä vuosisatoihin. Tällaiset traditiot juontavat liian syvälle kansalliseen historiaan unohtuakseen. 

Entä voiko kulttuurit sekoittua liiaksi niin, että yksilöiden oma identiteetti heikkenee ja yhteisöön kuuluvuuden tunne katoaa, kun vaikkapa pyhästä perinneasusta inspiroitunut vaatemallisto nouseekin yhtäkkiä trendaavaksi Zalandossa? Onko mahdollista, että säkkipiippu alkaa soimaan Sambiassa tai että Australiassa trendiruoaksi nousee tamperelainen musta makkara? Kyllä ja riski tähän on suuri. Tai no vaikka jälkimmäisen esimerkkivirkkeen tapahtumat ovatkin aika epätodennäköisiä, on ensimmäisen esimerkkivirkkeen kaltainen tapahtuma hyvinkin relevantti. Intiaanipäähineen ongelma (antroblogi.fi, 27.9.2017) on Jukka Jouhkin kirjoittama blogipostaus, jossa hän käsittelee nimenomaan tätä kulttuurin omimisen ilmiötä, joka tunnetaan myös nimellä kulttuurinen appropriaatio. Jouhki mainitsee Helsingin Sanomien NYT-liitteen, jossa Miss Helsinki-kisaajat olivat poseeranneet ”sulkapäähineissä, jotka muistuttivat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perinteisiä päähineitä”. Vastaavanlaista tahatonta kulttuurin omimista tapahtuu maailmalla paljon ja onkin yksi riskeistä, kun kulttuurit pääsevät sekoittumaan. Jouhki kirjoittaakin, että yhteisöihin kuulumattomien ei tulisi omia kaikkien yhteisöjen kaikkia perinteitä, sillä etenkin alkuperäis- ja vähemmistökansoissa koetaan jotkut perinteiset tuotteet erityisen arvokkaiksi, uniikeiksi tai jopa pyhiksi. Varmuuden vuoksi lienee siis viisainta ottaa etukäteen selvää onko hyväksyttävää lainata haluamastasi kulttuurista vai ei. 

Joten kyllä kulttuurisalaatissa on sinänsä huonojakin puolia. Vaikka se edellyttääkin hieman ylimääräistä varovaisuutta, omaa identiteettiään voi rakentaa myös omimatta minkään kulttuurin sellaisia piirteitä, jotka ovat sen kansalle pyhiä. Mikäli taitaa sen, pitäisi kulttuurikartoituksen olla pelkästään positiivinen kokemus. Interkulttuurillisena tiedonkerääjänä on helpompi löytää oman identiteettinsä paikka maailmassa ammentamalla monista kulttuureista, tai voi vaihtoehtoisesti elää elämän vapaasti maistellen erilaisia kulttuureja ja niiden tapoja varsinaisesti ikinä tuntematta tarvetta määritellä omaa identiteettiään sen tarkemmin. 

Sonja Saarikoski käsittelee kolumnissaan Jos saisin valita, olisin ruotsalainen (Helsingin Sanomat, 18.6.2017) kansallisuuteen liittyviä kysymyksiä ja aatteita. Saarikoski toteaa: ”Kansallisuus ei kuitenkaan ole pysyvä ominaisuus. On paljon muualla syntyneitä suomalaisia ja Suomessa syntyneitä muunmaalaisia.” Maailma on risteyksessä, jossa kulttuurit sekoittuvat ja identiteetit eivät enää koostu suurimmaksi osaksi vain syntymäyhteisön arvoista. Saarikoski pohtii kansallisuuden olevan valtiosta irrallinen käsite. Herääkin kysymys: mihin kansallisuus sitten on sidonnainen? Saarikoski kirjoittaa omasta kansallisuudestaan: ”Anderssonin kriteerien mukaan minä voisin olla ruotsalainen. En kuitenkaan koe olevani.” Kuten Saarikoskikin näyttää ajattelevan, minäkin uskon kansallisuuden olevan sidonnainen jokaisen henkilön omaan identiteettiin, joka taas on kokoelma omia arvoja, näkemyksiä ja mieltymyksiä. Kun nämä arvot, näkemykset ja mieltymykset on koottu maailmanlaajuisen verkon avulla, miten oman kansallisuuden sitten voi oikein määritellä? 

Käykö kansallisuuden käsitteelle sama, kuin mitä sukupuolen käsitteelle kävi? Tuleeko kansallisuudesta joskus yhtä lailla subjektiivinen käsite, jonka kuka tahansa voi milloin tahansa muuttaa? Mitä kansallisuutta minun kaltainen multikulttuuriseksi muovautunut identiteettihybridi voi tuntea edustavansa? Kenties koen itseni internetiläiseksi.