Lähde: Wikipedia
 
 
Rahan historia Suomessa alkoi turkisten, lähinnä oravan-
nahkojen vaihdannalla esihistoriallisena aikana.

Varhaisimmat Suomesta löytyneet metallirahat roomalai-
sia rahoja 0-luvulta jKr.

400-luvulla Suomeen tuotiin varhaisbysanttilaisia soliduk-
sia.

Viikinkiajalta ja ristiretkien ajalta 800-1200-luvuilta Suo-
mesta tunnetaan jo runsaasti kolikkolöytöjä.

Markka-niminen valuutta oli käytössä Suomen alueella jo
keskiajalla.

Markan käyttö jatkui 1700-luvun lopulla tapahtuneeseen
Kustaa III:n rahauudistukseen asti.

Venäjän vallan alkupuolella 1840 raharealisaatioon saakka
Suomessa oli liikkeessä sekä Ruotsin että Venäjän rahaa.

Suomen markka oli maan rahayksikkö 1860–2002.

2002 Suomessa otettiin käyttöön Euroopan unionin yhtei-
nen valuutta euro.


1... Turkikset rahana

Suomen sana "raha" merkitsee alun perin turkista, lähinnä
oravannahkaa.

Turkikset ovat olleet esihistoriallisena aikana merkittäviä
vaihdon välineitä Suomessa ja laajalti Pohjois-Euroopassa.

Nykysuomalaisten esivanhemmilla oli tiiviit kauppasuh-
teen eri suuntiin.

Tässä turkikset ovat otaksuttavasti olleet merkittävässä
osassa.

Suomalaiset ovat usein myyneet tai antaneet ulkomaalai-
sille turkiksia, ja saaneet vastineeksi aineita ja esineitä,
joita ei Suomessa tuotettu.

Esihistorialliset metallirahat

"Kolikko" on ilmeisesti suomessa omaperäinen sana.

Sana on onomatopoeettinen, ja se kuvaa metallirahan ko-
linaa.

Varhaisimmat Suomesta tavatut rahat ovat roomalaisia
hopeadenaareja ja kuparirahoja 100-luvulta jKr.

Osa niistä on luultavasti kulkeutunut Suomeen vasta
100-luvun jälkeen.

Ne lienevät tulleet Suomeen Itä-Baltian kautta. (TALVIO
2003, 11.)

Vöyristä löydetty solidus on lyöty Rooman keisari Valenti-
nianus III:n kaudella.

Pohjanmaalta on löydetty myöhäisroomalaisia, 400-500-
luvuille ajoittuvia kultarahoja, soliduksia, jotka ovat tulleet
maahan ilmeisesti Ruotsin kautta. (TALVIO 2003, 11.)

Soliduksien tuonnin päättymisen jälkeen 300 vuoteen ei
Suomesta ole rahalöytöjä.

Vuoden 800 tienoilla Suomenlahden kautta avattiin kaup-
patie Ruotsista Venäjälle, ja reitin eräästä alkuetapista Ah-
venanmaalta on löydetty 830–950-luvulle ajoittuvia raha-
aarteita, joihin kuuluu yli 1300 itämaista hopearahaa, dir-
hemiä.

Manner-Suomesta dirhemeitä on löytynyt vähemmän.
(TALVIO 2003, 11.)

1000-luvulla hopearaha yleistyi Varsinais-Suomessa ja Hä-
meessä ja myöhemmin myös Karjalassa.

Siltä ajalta on tallessa noin tuhat englantilaista ja yli 4000
saksalaista hopearahaa sekä skandinaavisia, böömiläisiä,
bysanttilaisia, unkarilaisia ja italialaisia hopearahoja.

Viikinkiajan rahat olivat helposti käsiteltävässä muodossa
Suomeen tuotua hopeaa, jota käytettiin vaihdon välineenä
ja korujen raaka-aineena.

Rahoja punnittiin ja leikattiin, ja niitä käytettiin painon mu-
kaan. Rahataloutta ei Suomessa siihen aikaan vielä ollut.
Hopean tuonti Suomeen väheni 1000-luvun puolivälissä, ja
raha alkoi yleistyä Suomessa jälleen 1200–1300-luvulla.[2]

Suomessa tehtiin myös jonkin verran eräänlaisia kopioita
vieraista rahoista, lähinnä anglosaksisista ja bysanttilaisis-
ta.

Myös Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa kopioitiin näihin ai-
koihin rahaa.

Suomen kopiorahat on tehty tavallisella rahanlyöntiteknii-
kalla, joten niitä olisi voitu sarjavalmistaa.

Niitä ei kuitenkaan ole löydetty kovin monta. 

Pekka Sarvas tunsi vuoden 1973 tutkimuksensa mukaan
niitä Suomen museoista 15 kappaletta lukuun ottamatta
muilla tavoin kuin lyömällä tehtyjä.

Rahojen ei ilmeisesti ole ollut tarkoitus esittää tarkoin alkuperäistä, sillä Suomessa rahat teki arvokkaiksi niiden metalli, eikä kaukaisissa maissa niillä ollut sopimusarvo.

Sittemmin löydettyjen kopiorahojen määrä on kaksinkertaistunut.

Vuonna 2014 artikkelissaan Tuukka Talvio kyseenlaisti bysanttilaisten rahajäljitelmien suomalaisen alkuperän mutta katsoi, että niistä osa on todennäköisesti lyöty Lounais-Suomessa.

Samalla hän myös kertoo hiljattain löydetystä kopiorahatyypistä, josta ei vielä ole laadittu tutkimuksia.

Monin paikoin kansanperinne kertoo maahan kätketyistä raha-aarteista.

Näiden päällä saattoi maata aarteen vartijaolento tai loimuta virvatuli.

Monista oikeasti löytyneistä raha-aarteista on esitetty, että ne on kätketty maahan vaaran uhatessa.

Myös kansanperinne usein kertoo aarteiden syntyneen tällä tavoin.

Muitakin selityksiä on annettu: aarteiden kätkeminen saattoi liittyä maagisiin uskomuksiin tai yksinkertaisesti turvallisten säilytysmahdollisuuksien puutteeseen.

Rahoja on löydetty myös haudoista, joihin niitä on laitettu vainajien mukaan.[3]




Ruotsin vallan ajan raha

Kun Suomi liitettiin Ruotsiin, käyttöön vakiintui ruotsalainen raha.

Se yleistyi Ahvenanmaalla 1200-luvulla ja mantereella 1300-luvulta alkaen, sisämaassa 1400-luvulla.

Etelä-Suomessa käytettiin ruotsalaisen rahan rinnalla keskiajalla yleisesti myös liivinmaalaista rahaa, joka oli lyöty useimmin Tallinnassa.

Joitain englantilaisia ja saksalaisia kultarahojakin käytettiin.[4]

Suomen Turussa toimi rahapaja noin vuosina 1410–1558.[5]

Vanhin tunnettu Suomessa käytetty rahayksikkö on kuusinainen, jonka arvo vastasi kuutta penninkiä.[6] 

Nimeä on käyttänyt jo Mikael Agricola kirjallisissa tuotoksissaan, vaikka rahayksikkö oli käytössä jo ennen hänen syntymäänsä, ainakin 1400-luvulta alkaen.[6]

Ruotsin rahajärjestelmän perusta oli laskuyksikkö markka (mark), joka jaettiin kahdeksaan äyriin (öre).

Suurin leimattu raha oli aurto, joka vastasi äyrin kolmasosaa ja 1520-luvulta alkaen puolta äyriä.

Sitä ennen ainoat rahat olivat penninki (1/192 markkaa) ja sen puolikas ropo.[7] 

Kustaa Vaasaa edeltäneeltä ajalta säilyneistä Turun rahoista valtaosa on aurtoja ja aurron puolikkaita; myös joitain penninkejä valmistettiin.[5] 

Turussa lyödyn kolikon nimi oli suomeksi kuusinainen, ruotsiksi fyrk ja latinaksi abo.

Suomenkielinen nimi tulee sen alkuperäisestä arvosta kuusi penninkiä.

Ruotsinkielinen nimi puolestaan tulee sanoista fyra penningar eli neljä penninkiä, mihin kolikon arvo myöhemmin laski.[8][9][10]

Kustaa Vaasan hallituskaudella Ruotsi-Suomessa pantiin liikenteeseen suuria hopearahoja, nimellisarvoltaan äyri (1522), markka (1536) ja taaleri (1534).

Hopea oli 1620-luvulle asti käytännössä ainoa rahametalli.

Kuparirahaa alettiin lyödä vuonna 1624.

Vuosina 1644–1778 käytettiin myös plootuja, kookkaita kuparilevyrahoja.

Ruotsi otti käyttöön paperirahan 1661.[7]

Ruotsissa tehtiin rahauudistus vuonna 1776 inflaation pysäyttämiseksi.

Samalla perusyksiköksi tuli riikintaaleri.[5] 

Ruotsin vallan viimeisinä vuosikymmeninä Suomessa käytettiin kahteen otteeseen paikallisluontoista paperirahaa.

Sotilasviranomaiset laskivat 1790 liikkeeseen omia tilapäisseteleitään, ja vuosina 1806–1808 toiminut Turun diskonttolaitos antoi myös seteleitä.[11]




Raha autonomian aikana

Varhaisimmat Suomesta löytyneet venäläiset rahat ovat peräisin kätköstä vuoden 1100 tienoilta Karjalasta.

Venäläisiä 1500-1600-lukujen rahoja on löydetty paljon Karjalasta ja 1700-luvun hopearuplia ja kuparikopeekoita laajalta alueelta Itä-Suomesta.

Isonvihan ja pikkuvihan aikana 1710-20-luvuilla ja 1740-luvulla koko Suomi oli venäläisten valtaama, ja myös venäläistä rahaa käytettiin.

Vuoden 1743 jälkeen venäläisen kuparirahan käyttö kiellettiin, mutta hopearahaan ei otettu kantaa.[12]

Venäjän vallattua Suomen Venäjän ruplasta tuli 29. joulukuuta 1809 annetulla julistuksella Suomen suuriruhtinaskunnan “pää- ja perustusmynti eli raha”.

Myös Ruotsin raha säilyi edelleen yleisessä käytössä viranomaisten kielto- ja rajoitusyrityksistä huolimatta.

Turussa 1811 perustettu tuleva Suomen Pankki sai oikeuden painaa seteleitä, elokuusta 1812 alkaen aluksi 20, 50 ja 75 kopeekan arvoisia pikkuseteleitä.

Pankin muutettua Helsinkiin 1819 setelien painaminen jatkui siellä.

Vuonna 1819 alettiin painaa suurempia, 1, 2 ja 4 ruplan seteleitä.

Rupla-arvoisten setelien painatus siirrettiin Pietariin 1821 ja kopeekka-arvoisten 1824.

Seteleihin tuli uutena piirteenä kapea koristekehys, jonka nurkissa oli nimellisarvon mukaan joko tähtikuvio, kruunu tai Suomen leijonavaakuna.

1820-luvun aikana seteleihin ilmestyivät myös koholeima, vesileima, numerointi ja allekirjoitus.[13]

Vuonna 1840 Suomessa toteutettiin raharealisaatio, jossa palautettiin rahan “todellinen” arvo sitomalla setelit jälleen hopeaan.

Samalla hopearuplasta tuli Suomen pääraha myös todellisuudessa eikä vain periaatteessa.

Ruotsalaiset setelit vaihdettiin hopearahaan, ja ne katosivat kierrosta parissa vuodessa.

Vanhojen setelien tilalle painettiin uudet hopeakatteiset setelit, joiden nimellisarvoiksi tuli 3, 5, 10 ja 25 ruplaa.

Setelit olivat aiemmista poiketen kaksipuolisia ja osittain värillisiä, ja ne olivat teknisesti ja taiteellisesti aikaansa nähden korkeatasoisia.

Setelien ohella Suomessa käytettiin hopeakolikoita.

Suomen Pankista tuli uudistuksen yhteydessä todellinen setelipankki, joka pystyi toiminaan entistä monipuolisemmin niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.[14]



Markan aika

Valtiovarainpäällikkö Fabian Langenskiöldin aloitteesta senaatti esitti joulukuussa 1859 keisarille, että Venäjän setelit eivät olisi Suomessa enää käypiä nimellisarvostaan, vaan todellisesta hinnasta, joka määräytyisi Pietarin pörssissä.

Taustalla oli Krimin sodasta vuosina 1853–1856 johtunut Venäjän talouden epävakaus, jolloin Suomen Pankki oli lopettanut ruplamääräisten seteliensä lunastamisen hopealla.

Suomi anoi lupaa omalle rahalleen ja sai sen lopulta 4.4.1860, kun keisari Aleksanteri II allekirjoitti Keisarillisen Majesteetin Armollisen Ilmoituksen muutetusta raha-yksiköstä Suomen Suuriruhtinanmaalle.[15]

Aluksi markan kurssi oli sidottu ruplan arvoon: 1 mk vastasi 1⁄4 ruplaa.[16][17]

Rahan nimi valittiin kilpailulla.[17]

Markka sidottiin hopeakantaan vuonna 1865 ilman Venäjän ruplaa.

Tällöin naula hopeaa vastasi arvoltaan 94,48 markkaa.

Vuonna 1878 markka sidottiin kultakantaan, jolloin 20 markkaa vastasi arvoltaan 6,45 grammaa kultaseosta, jossa oli 900 promillea kultaa.

Vuosina 1945–1947 markka devalvoitiin useita kertoja, samoin jälleen vuonna 1957.

Niinpä 1950-luvulla markan arvo oli enää vajaa sadasosa siitä, mikä se oli ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Vuonna 1962 säädettiin uusi rahalaki, joka tuli voimaan seuraavan vuoden alussa.

Tällöin toteutettiin rahauudistus, jonka jälkeen uusi markka vastasi sataa vanhaa markkaa ja uusi penni yhtä vanhaa markkaa.

Vuonna 1991 markka sidottiin Euroopan valuuttayksikkö ecuun, mutta jouduttiin parin kuukauden sisään irrottamaan jälleen yhdellä 12 % devalvaatiolla.

Markka kellutettiin taas 1992 ja se liittyi Euroopan valuuttajärjestelmään 1996.



Euron aika

Suomen markka liitettiin 1. 1.1999 Euroopan unionin yhteisvaluutta euroon ja lakkasi siten käytännössä olemasta itsenäisenä valuuttana.

Eurokolikot ja -setelit otettiin Suomessa ja muissa euromaissa käyttöön 1.1.2002.



Lähteet

TALVIO, Tuukka. Suomen rahat. (3. laajennettu painos) Helsinki: Suomen Pankki, 2003.
TALVIO, Tuukka. The Viking Age in Finland: Numismatic Aspects. Fibula Fabula Fact, 2014.
SARVAS, Pekka. Bysanttilaiset rahat ja niiden jäljitelmät Suomen 900- ja 1000-lukujen löydöissä. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja, 1975.
SUOMEN SANOJEN 1992. Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja A–K. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1992.




Viitteet


2... ↑ Talvio 2003, s. 11–12.

3... ↑ Talvio, Tuukka: ”Suomen viikinki- ja ristiretkiajan rahalöydöt”, Muinaisrunot ja todellisuus: Suomen kansan vanhojen runojen historiallinen tausta. (Seminaari Säätytalolla helmikuun 16. ja 17. päivänä 1985. Järjestäjät Historian ystäväin liitto ja Suomen arkeologinen seura. Toimittanut Martti Linna. Historian aitta, 20) Lohja: Historian ystäväin liitto, 1987.

4... ↑ Talvio 2003, s. 12–13.

5... ↑ Siirry ylös kohtaan:a b c Talvio 2003, s. 14.

6... ↑ Siirry ylös kohtaan:a b Kansallismuseo vahvistaa arvon – sattumalta pellolta löydetty raha on ainoa laatuaan Suomessa: "Tieteellisesti hieno" Yle Uutiset. Viitattu 31.7.2017.

7... ↑ Siirry ylös kohtaan:a b Talvio 2003, s. 13.

8... ↑ Fyrkka oli oikea raha 1400-luvun Turussa 15.8.2011. Yle.fi. Viitattu 17.2.2014.

9... ↑ Järvi, Petteri & Salminen, Hanna-Leena: Viikon löytö: Kolikoita Aurajoen länsilaiturin kaivauksilta. Turun Sanomat. 6.9.2007. Arkistoitu 24.3.2014.

10... ↑ Pakarinen, Pete: Euron edeltäjinä kuusinainen, fyrkka ja markka. Verkkouutiset. 13.10.2002. Arkistoitu 24.3.2014.

11... ↑ Talvio 2003, 15–6.

12... ↑ Talvio 2003, 16–7.

13... ↑ Talvio 2003, 18–25.

14... ↑ Talvio 2003, 25–7.

15... ↑ Talvio 2003, 31–3.

16... ↑ Esko Nurmi: Markan oikea isä ei ollut Snellman. Helsingin Sanomat 6.12.2001.

17... ↑ Siirry ylös kohtaan:a b Antti Kuusterä: Oravannahasta sirukorttiin – Jäähyväiset markalle (Arkistoitu – Internet Archive). Viitattu 14.9.2012.

Kirjallisuutta

KESKITALO, Kristian. Suomen rahan sääntelyn oikeushistoria: Raha oikeudellisena maksuvälineenä ennen ja nyt. (Diss) Helsingin yliopisto, 2022. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

PENGAR UPPSLAGSVERKET FINLAND 2012. Artikkeli "Pengar" in: Uppslagsverket Finland (2012).