Istuin ikkunalaudalla ja kaipasin.

– Hyvä Luoja, tätäkö olen kaiken aikaa paennut? sanoin tyhjälle huoneelle, sillä se teki kipeää. Mutta se oli kaikkein kauneinta mitä kuvitella saattaa. Ja niin minä surin tuota kaikkea.

Syliä, vahvoja käsiä, pehmeitä huulia.

Unen tuntua, lämmintä hengitystä, lovea jonka posken paino painaa hänen ylähuuleensa hänen nukkuessa kyljellään.

Saippuaa jonka tuoksusta en koskaan oppinut pitämään. Miestä jolle en voinut olla nainen. En sittenkään. En vaikka silmäni tuikkivat ja lauloin aina hiljaa, kun hämärä laskeutui huoneeseen.

Väsymys kehossa. Yskänpuuska. Toipilas saranoillaan sisään kääntyneen ikkunan alla.

Jokin liikahti kaukana, kaukana lahden takana ja puitten yllä, liikahti ja lensi taivaan halki. Taivaan siniset pilvet katsoivat sen kulkua ihmeissään, ja kun se lennähti ikkunasta sisään minä – kuin olisin osannut odottaa sitä tulevaksi.

–Kirjoita siitä, se sanoi.

–En minä osaa, vastasin.

–Kuole sitten, se sanoi ja minä nauroin ensimmäistä kertaa sinä päivänä. Ääni kaikui eteiseen. Se herätti jumalan unestaan. Se katsoi vauhkona ympärilleen, kiersi kolmasti itsensä ympäri ja käpertyi kerälle tamppaamattomalle matolle. Siltä sijaltaan se katsoi minuun herkeämättä kuin jotain pahaa voisi tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Sen silmät kiiluivat kuin mustat lasihelmet.

–Minua pelottaa, sanoin.

–Miksi? vieraani kysyi.

–Minun sanani syntyvät vääränlaisina, sanoin, –ne muuttuvat kiemuraisiksi ja takertuvat toisiinsa. Minua pelottaa katsoa sitä mitä teen. Se on niljaista ja rumaa ja keskeneräistä.

–Helpottaako jos et tee mitään?

–Ei, se tekee siitä vain pahempaa.

Istuimme hiljaa ja katsoimme hetken verran kuinka ilta muuttui yöksi, kuinka aurinko painoi päänsä pilvien pieluksiin ja kävi levolle. En tehnyt mitään, katselin vain vierastani joka oli enemmän kuin ei-mitään. Se oli jotain, kumma, minua suurempi jokin. Jotenkin sillä ikkunalaudalla vastapäätä minua, joka pelkäsin omaa varjoanikin.

–Ota minut käteen, se pyysi, –ja tunnustele minua.

Niin minä tein, eikä se ollutkaan raskas vaan ilmaa kevyempi. Tein kämmenistäni kupin, nostin sen korvalleni ja kuuntelin vaimeaa kuisketta. Yksitellen, vähä vähältä minä kirjoitin sen sanat ylös. Vain vähän, juuri tarpeeksi, sain sanat tähän ja sellaiseen järjestykseen, jota itsekin ymmärrän.

Ne eivät menneet solmuun.

–Mitä sinä enää pelkäät?­­

Jumala murahti hiljaa. Sitten sekin vaipui lepoon.


o.j. wasara (2021)