Edgar Allan Poen kauhunovellissa "Varjo - Vertauskuvallinen kertomus" (1839) seurataan Oinos Kreikkalaista. Novellissa on minä-kertoja, joka on Oinos Kreikkalainen. Novellissa ollaan Ptolemais-nimisessä kaupungissa ja maailmalla jyllää rutto. Novellissa Kreikkalainen kirjoittaa tekstiä tuleville ihmisille, lukijoille, jotka löytävät tämän tekstin rautapiirtimelllä kaiverretuista kirjaimista. Novelli kerrotaan preesens muodossa, vaikka lukemishetkellä novellin tapahtumat ovat jo tapahtuneet ja kertoja on jo kuollut.

Poen novellissa luodaan kauhua lukijalle monin eri tavoin. Heti novellin alussa kertoja puhuttelee lukijaa, jolla saadaan lukija mukaan tarinaan. Novellin alussa kerrotaan myös heti, että päähenkilö kirjoittaa tekstiä kuolleena, joka luo heti pientä kauhua: mitä henkilölle on tapahtunut? Novellissa on hyvin paljon kuvailua ja adjektiiveja, jotta lukija saisi mahdollisimman tarkan kuvan tunnelmasta ja miljööstä. Kuvailun avulla lukijan on helpompi eläytyä itse tilanteeseen ja kuulua olevansa itse paikalla. Oinos Kreikkalainen kuvailee tarkasti mitä hän tuntee ja näkee ympärillänsä. Kreikkalainen ilmaisee tarkasti omia tuntemuksiaan ja tunnetilojen sekä tapahtumien muutoksia. Hän ei jätä pois mitään yksityiskohtia ja täten varmistaa, että lukija saa mahdollisimman täydellisen kuvan tapahtumista.

Sanavalinnat ovat iso osa tapaa, jolla Poe luo kauhua. Sanavalinnoilla Poe pystyy korostamaan esimerkiksi tiettyä tunnetilaa tai miljöötä: "Samaten sulkivat synkän huoneen mustat verhot näkyvistämme kuun, valjut tähdet ja autiot kadut." Poe valitsee raskaita ja negatiivisia sanoja, kuten tukahduttavuus, hysteerinen, lamaantunut ja häälyvä sekä kuvailee asioita mahdollisimman paljon adjektiiveilla. Sanavalintojen lisäksi Poe painottaa sanoja, kuten kuolema ja rutto kirjoittamalla ne isolla. Tämä tuo sanoihin painoarvoa ja lisää niiden synkkeyden tunnetta. Poe käyttää novellissa paljon synkkiä sanoja, jotka usein luovat automaattisesti kauhun tunnetta. Näitä sanoja ovat esimerkiksi kuolleet, demoni, veri sekä vainaja. Poe valitsee osaksi sanoja, joilla ei normaalisti heti tulisi mieleen kuvata asioita. Poe kuvaa kasvoja kalvaiksi, tähtiä valjuiksi ja naurua sekä ilakoimista hysteeriseksi. Poe painottaa näillä adjektiiveilla tapahtumien ja tunnelman synkkyyttä.

Poen kuvailema miljöö luo suuren osan kauhusta. Novellin miljöönä on aateliskartanon kammio, joka on synkkä huone. Huoneen tummat verhot peittävät ulkoa tulevan valon ja ainoana valon lähteenä on seitsemän rautalyhtyä. Miljöötä kuvaillaan tarkasti erilaisilla adjektiiveilla, joidenka avulla miljööstä rakentuu synkkä. Miljöön synkkyys on verrattavissa novellin tapahtumiin. Novellissa kaikki ovat siis synkkää: niin tapahtumat kuin miljöö ja päähenkilön tunteet. Synkkyys on novellissa hyvin vahvaa, eikä sitä pääse edes novellin henkilöt pakoon, vaikka he kuinka yrittäisivät.

Poe luo novellin tunnelmaan epävarmuutta ja pelokkuutta, joka pitää lukijan jännitystä yllä. "Meitä ympäröi alati jokin, mitä en osaa tarkoin kuvata: jokin sekä aineellinen että henkinen--" kuvailee novellin päähenkilö. Koska päähenkilö ei osaa tarkasti kuvailla asiaa, jättää se lukijalle epävarmuutta sekä aloittaa oman mielikuvituksen laukkaamisen. Novellin edetessä voi tulkita tämän asian tarkoittavan ruttoa, kuolemaan, joka saapuu henkilöiden luokse. Pelokkuutta Poe luo erilaisilla sanavalinnoilla ja adjektiiveilla.

Novellin nimi Varjo, on symboli Rutolle, joka novellissa esiintyy. Novellin loppuosassa tämä Varjo ilmestyy päähenkilön ja muiden elossa olevien luokse: "Ja katso! tummien verhojen laskoksista tuli laulun sävelten kadottua pimeä ja häälyvä varjo --" Novellista löytää personifikaatiota, sillä Varjosta eli rutosta on tehty tumma hahmo, joka puhuu. Päähenkilö kertoo, että Varjon puhuessa hänen korviinsa kantautuu edesmenneiden ystäviensä äänet. Varjo on siis hahmo, johonka kaikkien kuolleiden henget yhdistyvät. Novellista löytää paljon symboliikkaa ja Ruttoa kuvaillaan paljon metaforan tavoin: esimerkkinä tästä on, kun kertoja kertoo, että Rutto levittää mustat siipensä merien ja maiden ylitse. Novellissa ei siis puhuta rutosta ruttona hirveän paljon, vain sen kuvailussa käytetään paljon vertauskuvia. Sama voidaan huomata muun muassa myös kuoleman kuvailussa.

Novellin henkilöt tietävät Ruton lopulta löytävän heidän, mutta kohtalostansa huolimatta he juovat viiniä sekä laulavat ja yrittävät unohtaa tämän karun kohtalon, joka heitäkin odottaa. Novellissa puhutaan "Pahasta", jota ei voi karkottaa, vaikka kuinka olisi piilossa lukittujen ovien takana. Novellissa Pahan voi tulkita rutoksi, joka lopulta löytää jokaisen elävän. "Meidän päällämme makasi kuollut paino." kertoo päähenkilö novellin alkupuolella. Tämänkin voidaan tulkita tarkoittavan ruttoa ja tulevaa kuolemaa. 

Vastauksen pituus: 4189 merkkiä.

15/30 p.



Edgar Allan Poen novelli "Varjo - Vertauskuvallinen kertomus" (1839) on tyypillinen keskiaikaan sijoittuva romantiikan ajan kauhunovelli, joka käsittelee ruton runtelemaa elämää ja toisaalta siihen liittyvää kuolemaa minäkertojan muistiinpanoista novellin muotoon rakennetun teoksen kautta. Novelli kertoo minäkertojan kokemuksesta ennen kuolemaa seitsemän muun ruttoon sairastuneen kanssa. Novellissa luodaan kauhua keskiajalle ja romantiikan ajalle tyypillisillä kertomuksellisilla keinoilla.

Lukija pääsee kauhun tunnelmaa luovaan kuolemaan käsiksi jo heti novellin alussa, kun minäkertoja puhuttelee lukijaa ilmoittaessaan, että tämä lukee jo kuolleen kirjoittajan kirjoittamia muistiinpanoja. Puhuttelu jatkuu läpi tekstin, kun minäkertoja kirjoittaa "ja katso!" Näin ollen minäkertoja luo asetelman, jossa lukija on ikään kuin samassa hetkessä kuolleen kanssa. Novellin tapahtumat myös fokalisoidaan minäkertojan, Oinos Kreikkalaisen, näkökulmasta, jolloin lukija pääsee lähelle kauhua tuntevaa kertojaa ja voi tuntea kertojan kokemien tunteiden tarttuvan itseensä. Minäkertoja on epäluotettava, sillä hän ei aina muista tapahtumia varmaksi, koska kuolemasta on pitkä aika: "Ja jos muistan oikein--" Tällainen epävarmuus luo osaltaan jännittynyttä tunnelmaa ja toisaalta heijastelee samalla yhteiskunnallisen kontekstin epävarmaa tilannetta.

Novellin ajallinen miljöö sijoittuu keskiajalle, jossa jyllää rutto. Tämä selviää esimerkiksi kohdista, joissa minäkertoja kertoo kirjoittavansa rautapiirtimellä eli kirjapainotaitoa ei oltu vielä keksitty. Tällöin tapahtumien on sijoituttava ajalle ennen 1500-lukua. Myös uskonnolliset elementit, esimerkiksi kuolleiden ystävien hengen erottaminen Jumalasta, viittaavat uskontokeskeiseen keskiaikaan. Minäkertoja kertoo, että ennustukset olivat toteutuneet, kun "rutto oli levittänyt mustat siipensä lavealti merien ja maiden yli". Jo tieto siitä, että päähenkilö elää maailmassa, jossa leviää mustasurmaksikin kutsuttu kuolemaan johtava tauti saa lukijan jännittymään. Myös romantiikan ajalle tyypillinen konkreettisen aateliskartanomiljöön kuvaaminen luo goottilaista kauhua, jonka elementtejä ovat esimerkiksi novellissa kuvatut kartano, kammiot, rautalyhdyt ja pikarit. Kartanossa juodaan viiniä. Minäkertojan sosiaalinen miljöö on siis yläluokkainen, mikä luo kuvaa ruton ylivoimaisesta luonteesta tarttua ihmisiin sosioekonomisesta asemasta huolimatta. Ulkoista ja vierasta uhkaa korostaa hienoksi kuvailtu miljöö. Lääketiede oli keskiajalla hyvin kehittymätöntä, joten ennen lääkkeiden kehittymistä ruttoa hoidettiin eristämällä sairastuneet sisätiloihin odottamaan kuolemaansa, kuten novellin tilanteessa. 

Kauhua luo myös minäkertojan voimakas tunteiden ja kokemuksen kuvaileminen, johon myös muut kartanossa olleet samaistuvat: "meitä ympäröi alati jokin, mitä en osaa tarkoin kuvata". Epävarmuus luo kauhua, koska se kertoo, että kyseessä on hyvin uudenlainen sairaus, eikä sen kokija voi sen vuoksi ennustaa, että miten se käyttäytyy. Lukija voi tuntea minäkertojan ja muiden sairastuneiden tunteman pelon tarkalla kuvailulla: "-- kavahdimme kauhuissamme pystyyn ja vapisimme kammoksuen --" Myös affektiivisten sanojen käyttö luo makaaberia tunnelmaa, kun minäkertoja kuvailee ilmapiiriä raskaaksi, tukahduttavaksi ja levottomaksi. Toisaalta kauhua luo myös tunteiden ja toiminnan ristiriitaisuus: ensin minäkertoja kertoo, millainen on se "hirvittävä tila, johon heikkohermoinen joutuu", mutta toisaalta ahdistavasta tunnelmasta huolimatta he ilakoivat tavalla "joka oli hysteerinen". Tällainen tunteiden kuvaaminen on tyypillistä romantiikan ajan kirjallisuudelle.

Minäkertoja luo kauhua myös kuvailemalla käsitystään, jonka hän on saanut rutosta ja sen mukana tuomasta aavistuksesta lähestyvästä kuolemasta. Hän liittää ruttoon piirteitä, kuten "aineellinen ja henkinen" ja kuvailee kuinka se "oli levittänyt mustat siipensä" ja "makasi meidän jäsentemme päällä." Rutto personifioidaan siis eräänalaiseksi henkilöhahmoksi, joka tekee siitä pelottavamman, koska näin sairaudesta tulee moniulotteisempi ja näin ollen erikoisempi ja vaarallisempi kuva. Myös novellin lopussa kuvioon ilmestyvä "varjo" elollistetaan puhuvaksi olioksi, joka on yhteydessä tuonpuoleiseen.

Kauhun tunnelma syvenee, kun minäkertoja kertoo, että yksi kartanoon loppuaan odottaneista on jo kuollut ruttoon. Elossa olevien ja kuolleen läsnäolo samassa tilassa tekee tilanteesta toivottoman, kun minäkertoja tietää kohtalonsa olevan sama: "--sillä ne [silmät] näyttivät tarkkailevan ilakointiamme siten kiinnostuneina kuin kuolleet kenties tarkkailevat sellaisen, joka on kuoleva." Ilakointi toisaalta kertoo, että minäkertoja ja muut sairastuneet ovat hyväksyneet kohtalonsa ja ottavat kaiken irti viimeisistä hetkistään, mikä hieman lievittää kauhua.

Novellissa korostuu keskiajalle tyypillinen allegorian käyttö kerronnassa: jo teoksen nimen yhteydessä mainitaan, että kyseessä on vertauskuvallinen kertomus. Teoksessa luodaan kauhua erilaisin kielellisin keinoin, jotka luovat vertauskuvallisia merkityksiä. Rutosta ja kuolemasta käytetään esimerkiksi metaforia "paha" ja "kuollut paino". Myös novellin motiivina toimiva pronssiovi edustaa kenties yhteyttä todellisen maailman ja tuonpuoleisen välillä, sillä päähenkilön ollessa kuolemaisillaan varjo ilmestyy siihen ja se tuo mukanaan sairastuneiden henkilöiden kuolleiden ystävien äänet. Konkreettisten ja lukijalle tuttujen elementtien muotoilu ja personifiointi hengellisiksi ja elollisiksi luo kauhua.

Novelli on siis allegorinen kauhukertomus ajasta, joka on kauhistuttava eri elementtiensä ja kerronnan keinojen valossa. Sen teemana voidaan pitää elämän yllättävyyttä ja rajallisuutta sekä erottelua elämän ja kuoleman välillä. Romantiikan aikakaudelle tyypillinen kuoleman käsittely on keskeisessä asemassa. Siinä voidaan keskiajalle tyypillisten allegorisen kertomuksen ja uskonnollisten piirteiden sekä tuonpuoleiseen liittyvien aiheiden valossa nähdä intertekstuaalinen viittaus keskiajalla ilmestyneeseen Danten Jumalaiseen näytelmään.

Vastauksen pituus: 5337 merkkiä.

25/30 p.