Lue katkelma Minna Canthin realistisesta näytelmästä Työmiehen vaimo:

Työmiehen vaimo

RISTO: Niin, mitäs nyt teemme Toppo? Ryyppy pitäisi saada näin aamutuimaan, eikä ole rahaa. (Vetää taskunsa nurin.) Ei niin penniä. Toinen tasku tyhjä, toisessa ei mitään. Sano velikulta, mikä tulee meille neuvoksi.

TOPPO: Näetkö vaimoasi?

RISTO: Johannaa? Onko hän täällä? No hiis, eukko ei ole tyhjin käsin torille tullut.

TOPPO: (hyräilee) ”Heijuu ajunttanpoo, nostakaa ylös, laskekaa jo.” Vaimolla rahaa, miehellä ei. Muistatkos vielä, mitä sinulle häissäsi sanoin? ”Rahat ovat minun, niitä et tuhlaakaan niin juuri kuin itse tahdot.” Kävikö toteen?

RISTO: No, ei käynyt, ole siitä vissi. Vai ”rahat ovat minun”. Oho toki! Elä usko, rakas sielu, että kissa lentää. Johanna aina pitää neuvonsa ja hankkii itselleen jonkun pennin, mutta sekin kuuluu minulle tykö, niin sanoo laki ja asetus.

TOPPO: Mutta eukkosi, eikö hän ole toista mieltä?

RISTO: Vastoin lakia ja oikeutta maassa? Ehei! Ei sitä niin sentään. ”Elä maassa maan tavalla, tai maasta pois.” Näetkös, kuinka hän minua pelkää. Piiloitteleiksen ja hiipii pakoon kuin varas juuri. Todistus siitä, että hänellä on rahaa. Malta vähäsen, Toppo, koht’sillään saamme ryypyt. (Rientää Johannan luokse.)

TOPPO: Jokohan tuo tottakin onnistuu. En minä vaan vaimon sijassa –

RISTO: Johanna, odota, elä mene. Kuule onko sinulla yhtään rahaa?

JOHANNA: Kuinka niin?

RISTO: Minä olisin tarvinnut. Anna tänne, eläkä tee verukkeita, näenhän sen silmistäsikin, että sinulla on.

JOHANNA: On yksi ainoa markka, jonka ikään sain kutomapalkkaa kahdesta sukkaparista. En minä voi antaa sitä sinulle, Risto. Se täytyy panna ruokaan, sillä lapsi itkee kotona nälissään.

RISTO: Joko sinä taas inttäät vastaan, vaikka hyvin tiedät, ett’ei se mihinkään auta. Tuo nyt vaan kauniisti raha tänne, niin pääset vähemmällä vaivalla. Saat sinä aina toista sen verran kuin lapsen ruokaan tarvitset.

JOHANNA: Kolme vuorokautta meni minulta ummelleen noita sukkia kutoessani. Ennen kuin toisen markan ansaitsen, on lapsi kuollut nälkään. Enkä minäkään enää kykene työhön, ell’en saa leipää. Moneen päivään en ole syönyt muuta kuin suolavettä ja perunoita. Lapsi kun sitten vielä imee tyhjää rintaa, niin onko ihme, että voimat menevät. Tuskin enää pystyssä pysyn.

RISTO: Kehtaat vielä valittaa. Eikö se ole oma syysi. Olisi mennyt sepältä lainaamaan, niin kuin tuhannen kertaa olen sanonut. Hän sinulta ei kumminkaan mitään kieltäisi.

JOHANNA: Enhän voi millään tavalla mennä velkaa tekemään, kun tiedän, etten sitä koskaan saisi maksetuksi. Koetan sitten ennemmin hankkia jollakin muulla keinolla taikka tulla ilman toimeen.

RISTO: Tee kuin tahdot, mutta syytä myöskin itseäsi, jos puutetta kärsit. Ja vedä jo välehen roposi esiin. Toppo tuolla nauraa, kun näin kauvan saan sinua rukoilla.

JOHANNA: En minä anna ainoata rahaani, en vaikka mikä olisi. Kuinka sinä julkeatkaan sitä minulta tahtoa. Eikä siinä kyllin, että olet juonut ja tuhlannut kaikki entiset säästöni, vieläkö sinun lisäksi pitää penni penniltä ryöstää minulta pienet ansionikin. Sinulla ei ole omaatuntoa, ei hiventäkään. Onko tuo enää laitaa, ett’ei mies huoli käydä työssä enää ollenkaan, juo vaan ja hurraa päivät päätään, siksi kun saa kaikki hävitetyksi, mitä vaimo on koonnut. Ajattele sentään vähän, mikä meille tulee eteen. Nyt olemme jo niin hyvin kuin maantiellä, eikä ole vielä kulunut kuin vuosi siitä, kun yhteen menimme. Keppikerjäläisiä meistä tulee tuossa paikassa, ei auta mikään.

RISTO: Oletkos huutamatta siinä. Kaiken näköisiä. Kun rupeaa pauhaamaan keskellä toria aivan kuin hullu. Etkö sinä vähän häpeä. Ihmisetkin sinuun katsovat kuin kummaan.

JOHANNA: (itkien) Minkä sille taidan, kun olen näin onnettomaan tilaan joutunut. En suinkaan minä itsestäni välittäisi, mutta lapsi raukka kun saa kärsiä ja ihan nälkään nääntyä.

RISTO: Niin, itke vielä siinä ja ruikuttele. Hyvästäkin asiasta kuin yhdestä markasta. Luulisin jo olevan hengen hädän.

JOHANNA: Yhdestä markasta! Onko tämä sitten ensikerran, kun minulta valtaväkisin otat hiellä ja vaivalla ansaitut pennini. Puhumattakaan niistä mitkä olin kerännyt ennen naimistani.

RISTO: Vai myötäjäisistäsi sinä tässä vielä rupeat ylpeilemään. Mokomastakin summasta, kuin kuusisataa markkaa. Moni vaimo on tuonut tuhansia ja kymmeniä tuhansia miehelleen eikä niistä sentään pitkiä puheita pidä. Olet sinä se kapine, olet jo vaan.

JOHANNA: Ensi kerran niistä mainitsin ja olkoon viimeinen myöskin. En tiedä, kuinka tuo pääsi suustani. Kun mieli on katkera, tulee ihminen sanoneeksi paljon semmoista, jota ei tahtoisikaan.

RISTO: Niin, olkoon nyt; mutta tuo raha hyvällä jo tänne, taikka minä käsken poliisin tuolta avukseni. Näytetään, saadaanko eukkoa tottelemaan, vai ei. No, kuinka käy? Joko minä huudan?
Hei, po –

JOHANNA: Ei, älä käske, tuossa on. Ottaisit henkeni samalla, että pääsisin kurjuudesta.

RISTO: ”Tästä kurjuudesta?” Mikähän sinulla on hätänä siinä. Mene edes kotia tillittelemään, ett’et joudu vielä koko kaupungin pilkaksi. (Menee Topon luokse.)

TOPPO: Noo, tuliko rahaa?

RISTO: Mikäs siinä oli. Näetkös tuota?

TOPPO: Hei, pullon hinta. Nytpä meidän kelpaa.

Minna Canth, Työmiehen vaimo. 1885.

Mitä realismin piirteitä katkelmassa esiintyy?