Onko kunniakkaampaa kärsiä sisimmässään
julman kohtalon linkoamat kivet ja nuolet
kuin käydä sotaan vaikeuksia vastaan
ja vastarinnan voimalla selättää ongelma?
Kuolla, nukkua,
ei sen kummempaa,
ja unessa todeta
että kaikki murheet ja surut ovat poissa.
Ja samalla synnyttää ongelma.
Sillä sellaisessa kuoleman unessa,
jossa voisimme tuollaisia haaveilla,
olemme jo hylänneet maallisen ruumiimme
jo koko sekavan olemassaolomme.
Ja se herättää meissä epäilyksemme.
Meidän on pakko pohtia tätä kysymystä:
Miksi saamme kärsiä pitkän elämän,
miksi siedämme ajan sivallukset ja pilkat,
miksi kuuntelemme pää painuksissa korkeammassa asemassa olevien
julkeat
loukkaukset ja häväistykset,
miksi kärsimme väheksyvän rakkauden pistokset ja lain edellyttämät
viivästykset,
miksi viranomaisten röyhkeyden ja haukut,
jotka kunnon ihminen joutuu kuuntelemaan kanssaihmistensä suusta
kun voisimme tehdä tilit selviksi
pelkän kotelostaan vedetyn tikarin avulla?
Kuka haluaisi kantaa
tuollaista taakkaa
kiroilla, valittaa
elämän painon alla,
jos ei tahtoamme askarruttaisi
pelko siitä mitä meille tapahtuu
kuolemamme jälkeen,
tuo meille tuntematon maa,
jonka rajoilta ei kukaan palaa?
Kuolla, nukkua, ehkä uneksia.
Olla vai ei olla?