Voi miksei tämä inhon tiukka liha
hajota voi ja haihtua kuin kaste?
Voi miksei Kaikkivallan laki salli
ihmisen itse päättää päiviään?
Jumala, Jumala, olen uupunut,
miten joutavalta tuntuu kaikki
ja meno maailman on turha, turha!
Mikä on maailma? Tunkio, nokkostarha
hoidoton, sakeanaan rehottaa
se silkkaa inhotusta. Tähän siis on tultu,
kuolleena kaksi kuukautta – ei edes kahta,
ihana kuningas – kuin jumala
satyyrin rinnalla – niin hellästi
hän palvoi äitiäni ettei taivaan tuulen
sallinut häneen kajota. Maa ja taivas!

Muistan, miten isässä hän riippui
kuin nälkä yltynyt ois ravinnostaan –
ja kuukausi vain – en tahdo ajatella,
en kestä!
Häilyväisyys, nimesi on nainen!
Kuukausi vain! Ei ratkenneet edes kengät
joissa puolison hän hautaan saattoi
itkien kyltymättä. Jumalani,
järjetön eläinkin surisi kauemmin
– nyt vuoteessa jo puolison veljen,
joka isääni ei muistuta
enempää kuin minä Herkulesta.
Kuukausi vain, kuun outo kierto!
Näyteltyjen kyynelien suola
kun vielä punaa uskotonta silmää,
jo miehen ottaa, niin on kiire juosta
rutsaiseen vuoteeseen veriveljen kanssa!
Huono juttu, ei hyvä siitä seuraa.
Vaan murru sydän; lukittu on kieli.