Romantiikan aate levisi Suomeen 1800-luvun alussa aikana, jolloin suomalaiset pohtivat kansallista identiteettiään ja maansa kohtaloa. Suomi oli kuulunut vuosisatoja Ruotsiin, mutta Venäjä liitti sen alueet Suomen sodassa itseensä ja Suomesta tuli Venäjän autonominen osa 1809. Suomalaisen sivistyneistön äidinkieli oli ruotsi ja samoin romantiikan ajan kirjallisuus oli ruotsinkielistä.

Romantiikan ajan tunteen palo ja ihailu kohdistuivat pääasiassa suomen kieleen, kansaan ja luontoon. Romantiikan aikaa kutsutaankin Suomessa kansallisromantiikaksi. Kansallisen heräämisen tavoitteena oli Suomen kuuluminen itsenäisenä kansakuntana muiden eurooppalaisten sivistyskansojen joukkoon. Sitä varten piti mm kehittää suomen kieli opetuksen, sivistyksen, tieteen ja hallinnon kieleksi. Sen lisäksi piti luoda suomalainen kirjallisuus ja kohottaa kansan tiedon tasoa lehdistön ja koulutuksen avulla.

Venäjä suhtautui aluksi myönteisesti suomalaisten kansalliseen heräämisen ajatellen sen auttavan Suomen henkisessä irtautumisessa entisestä emämaasta Ruotsista. Venäjä kuitenkin pyrki aktiivisesti Suomen venäläistämiseen ja tästä ajasta käytetään nimeä sortovuodet. Sortovuodet eli sortokaudet olivat ajanjaksot 1899–1905 (ensimmäinen sortokausi) ja 1908–1917 (toinen sortokausi), jolloin Venäjän keisarikunta yritti venäläistää Suomea.