Olipa kerran kauan sitten eräs kaunis vehreä lehto. Siellä oli ennen ollut erään suuren kartanon puutarha ja niinpä siellä kasvoi jos jonkinlaisia hedelmäpuita: omenapuita, kirsikkapuita, persikkapuita ja kastanjapuita. Aikoinaan kartanossa oli asunut hienoa ja ylevää väkeä, joka silkki- ja samettiasuissaan oli tullut eväsretkelle puiden vilvoittavaan varjoon kuumina kesäpäivinä. Kun talvella puut uinuivat pehmeän lumivaipan alla, olivat kartanon asukkaat lämpimiin turkiksiin puettuina tulleet posket punaisina pyörittämään lumipalloja niiden katveeseen. Keväisin ne kukkivat suloisesti tuoksuen, kukin omalla kauniilla tavallaan ja syksyisin ne kantoivat oksat notkuen hedelmää.

Aivan tuon vanhan hedelmäpuulehdon keskellä oli noina loiston päivinä kasvanut hento ja nuori puunvesa: päärynäpuun taimi. Se oli saanut alkunsa aivan varkain pienen pienestä siemenestä, jonka vieraalta maalta lentänyt lintu oli tuonut nokassaan ja hukannut puutarhaan.

Kun se oli ollut aivan pikkuruinen taimi, oli se meinannut jäädä kartanon leikkivien lasten, satoa korjaavien palvelijoiden tai eväshuopiaan levittävien neitosten jalkoihin, mutta oli aina juuri ja juuri säästynyt liiskaantumasta. Kun se oli kasvanut hiukan suuremmaksi, vaaksan korkuiseksi taimeksi, oli kartanon vanhin puutarhuri tarkkoina tuikkivilla silmillään pannut sen merkille.

Puun näkeminen sai hänen sydämeensä soimaan iloisen, vastustamattoman melodian ja hän tunsi kuin olevansa nuori jälleen sitä kuullessaan. Hän tiesi, ettei lehdossa kasvanut muita päärynäpuita ja halusi vaalia tätä ilon puuta. Hän oli raivannut sen juurelta rikkakasvit pois, jotta sillä oli tilaa kasvaa ja hengittää. Päärynäpuuntaimi kasvoi ja voimistui vuosi vuodelta. Vaan kovin hitaasti se kasvoi ja sitä hoitava puutarhuri ikääntyi ja kävi voimattomammaksi aikojen saatossa. Onneksi puutarhalla työskenteli myös eräs nuori puutarhuri. Eräänä päivänä vanha puutarhuri otti nuorta toveriaan kädestä ja näytti tälle päärynäpuun tainta.

”Minä alan käydä jo kovin vanhaksi, enkä ehkä nää tämän puun vankistumista, kukkimista ja sitä, kuinka se aikanaan kantaa hedelmää. Pidä sinä siitä huoli, hoida ja vaali sitä, kun minusta aika jättää, sillä se on harvinainen, iloinen, laulava puu.”

Nuori puutarhuri katseli päärynäpuun tainta, muttei kuullut sen laulavan, eikä se näyttänyt hänestä ollenkaan sen ihmeellisemmältä kuin muutkaan puut. Se oli vaatimaton ja ruipelo, harvassa olivat sen lehdet, eikä se kantanut yhtäkään hedelmän raakiletta. Hän kuitenkin arvosti ja ihaili vanhaa puutarhuria, joka oli viisaasti ja kokeneesti opettanut hänelle yhtä jos toistakin tietoa, jotka hän oli painanut mieleensä ja huomannut myöhemmin arvokkaiksi. Saapui kylmä talvi ja paksu lumivaippa peitti moneksi kuukaudeksi kaikki lehdon puut, myös tuon pienen päärynäpuun.

Tuona talvena, tähtikirkkaana pakkasyönä vanha puutarhuri ummisti silmänsä uneen, eikä enää aamulla herännyt. Hän oli kuollut. Nuori puutarhuri ikävöi häntä ja itki suruissaan monta talvista päivää, sillä vanhus oli ollut hänelle rakas ja opettavainen koko sen ajan, jonka hän oli tuossa kartanossa palvellut.

Kuten aina kevään myötä päivät kuitenkin pikku hiljaa pitenivät, lumi suli liplattaviksi puroiksi ja kaikkialle lehdon nurmelle nousi kukkia kaikissa sateenkaareen väreissä. Nuoren puutarhurin oli yhä ikävä vanhaa puutarhuria, mutta suru oli väistynyt ja tilalle oli tullut lämmin haikeus noita kaikkia kultaisia oppitunteja kohtaan, joita vanha puutarhuri oli hänelle pitänyt. Kun lähes kaikki lumi oli jo sulanut käyskenteli nuori puutarhuri hedelmäpuulehdossa. Hän katseli tarkkaan tekisivätkö hedelmäpuut jo silmuja oksiensa kärkiin lupauksina uusista lehdistä. Mutta silmuja ei vielä ollut yhdessäkään suuressa puussa, joiden hän tiesi aiempina vuosina kukkineen ihanasti tuoksuen ja antaneen hyvin hedelmää. Vaan pienen päärynäpuun latvassa oli muutama pikkuruinen, samettisen pehmeä kokonaan puhjennut lehti ja vieläpä yksi herkkä kermanvalkea kukka! Nuori puutarhuri puhalsi varovasti lämmintä ilmaa kukalle ja toivotti sen hyvillä mielin tervetulleeksi kevääseen. Ehkä tuosta kummallisesta puusta olisi kuin olisikin jotain iloa…

Kevät eteni vauhdilla ja päärynäpuu teki vielä kolme muutakin kukkaa ja aika liudan lehtiä. Syksyllä se kantoi ensimmäiset kolme pientä päärynäänsä ja sen varsi oli hiukan ojentunut korkeammalle. Päärynät olivat vielä sitkeitä ja kitkeriä, mutta nuori puutarhuri hoiti päärynäpuuta kaikella sillä rakkaudella ja hellyydellä, jolla hän kaipasi vanhaa puutarhuria.

Vuodet vierivät ja kartanossa lapset varttuivat aikuisiksi. Puutarhuri varttui myös, hoiti työtään ja perusti perheen. Vuosien varrella päärynäpuu vankistui hitaasti ja varmasti ja vuosi vuodelta sen kukat muuttuivat tuoksuvammiksi ja tuoksuvammiksi ja hedelmät mehukkaammiksi ja makeammiksi. Sillä välin kaikki muut puut alkoivat käydä jo vähä vähältä vanhoiksi ja raihnaiksi.

Kartanon peri eräs aikuisiksi kasvaneista lapsista ja koska huonot ajat koittivat koko maahan, eikä hän ollut kovinkaan taitava säästämään rahaa, vaan ennemminkin tuhlaamaan sitä surutta, köyhtyi kartano. Vuosikymmenten kuluttua perijä oli tuhlannut kaikki kartanon rikkaudet ja hänen oli pakko muuttaa pieneen mökkiin ja kartano jäi autioksi. Puutarhurikin oli jo hyvin vanha, eikä hänelle ollut enää vuosiin kukaan maksanut palkkaa puutarhan hoidosta. Kuitenkin päärynäpuuta hän oli koko elämänsä hoitanut ja hoivannut rakkaudella niin kuin oli aikoinaan vanhalle puutarhurille luvannut. Päärynäpuu oli ollut hyvä puu, kaunis ja ylevä ja kantanut lopulta paljon hedelmää. Mutta vaikka puutarhuri oli koettanut kuulla päärynäpuun laulun, ei hän ollut sitä vielä koskaan kuullut.

Kun puutarhuri oli jo hyvin vanha, hän otti pojanpoikansa ja tyttärentyttärensä päärynäpuun äärelle. Hän asetti kätensä puun rungolle ja silitti sitä hellästi. Pieni poika ja tyttökin asettivat kätensä puun rungolle. Ja silloin puutarhuri vihdoin tunsi sydämessään päärynäpuun laulun juuri niin kuin vanha puutarhuri oli aikanaan vuosikymmeniä sitten tuntenut! Ilon ja liikutuksen kyyneleet silmissään hän halasi puun runkoa ja silloin siitä irtosi kaksi kuivaa oksaa hänen käsiinsä. Oksiin oli tikka koputellut nokallaan ja kun tuulenvire puhalsi koloseen soi puun laulu ilmoille saakka. Puutarhuri otti puukkonsa esille. Hän kaiversi oksat ontoiksi, suurensi kolosia ja vuoli kaksi kaunista päärynäpuista huilua.

Toisen hän antoi tyttärentyttärelleen ja toisen pojanpojalleen. Kiitollisina ja ilosta tuikkivin silmin he ottivat lahjat vastaan. Siitä pitäen he soittivat puun laulua hellästi huiluihinsa puhaltaen tuoden iloa kaikkialle, minne nuo sävelet vain ylsivät.