Beyoncé julkaisi huhtikuussa visuaalisen albuminsa Lemonade, joka käsittelee mustan naisen selviämistä tragedioista. Revalvaatio julkaisee bell hooksin arvostelun albumista. hooksin mukaan Lemonade uudistaa radikaalisti tapaa, jolla musta naisvartalo nähdään ja on siksi tärkeä askel matkalla mustien naisten itsekunnioitukseen. hooks kuitenkin kyseenalaistaa Beyoncén feminismin, sillä Lemonade ei vaadi luokkaan, sukupuoleen ja ihonväriin liittyvien valtarakenteiden purkamista tai patriarkaalisen ylivallan lopettamista. Arvostelu julkaistu alunperin bell hooks institutessa (9.5.). Suomennos Antti Ronkainen & Lotta Tenhunen.
bell hooks – Tuskan tuolle puolen
Juomavalintani on tuore limonaadi. Pienessä kotikylässäni Kentuckyssä kauniit mustat, ruskeat ja valkoiset tytöt pystyttävät limukojunsa ja harjoittelevat rahan tekemisen taitoa – bisnestä. Aikuisena mustana naisena, jonka motto on “Girl, get your money straight”, ensireaktioni Beyoncén visuaaliseen albumiin Lemonade oli WOW! Tämä on kapitalistista rahantekoa parhaimmillaan!
Katsojat, joiden mielestä Lemonade on tehty ainoastaan tai pääasiassa mustalle naisyleisölle, eivät ymmärrä mistä on kyse. Aiheesta riippumatta kauppatavarat valmistetaan, tuotetaan ja markkinoidaan houkuttelemaan ketä tahansa ja joka ikistä kuluttajaa. Beyoncén yleisönä on koko maailma, eikä tällä liike-elämän ja rahanteon maailmalla ole ihonväriä.
Tästä tuotteesta – tästä kauppatavarasta – tekee rohkean sen aihe. Lemonade käyttää positiivisessa mielessä hyödykseen kuvia mustien naisten kehoista asettamalla ne keskiöön ja tekemällä niistä normin. Visuaalinen kerronta on monipuolista: musta naiskeho esitetään jokaisessa eri koossa ja muodossa, moninaisine valtavine hiustyyleineen. Tavallisten, arkipäiväisten mustien naisten muotokuvat on asetettu valokeilaan kuin he olisivat kuninkaallisia. Murhattujen mustien nuorukaisten nimettömille ja tuntemattomille äideille annetaan kunniapaikka. Tosielämän kuvat tavallisista, ylipainoisista, laittautumattomista kehoista on asetettu kulisseihin, jotka koostuvat tyylitellyistä, koreografioiduista, muotikuvain kaltaisista mielikuvituksellisista representaatioista. Kaikista hohdokkaista Amerikan sisällissotaa edeltävistä syvän etelän muotia pursuavista näyteikkunoista huolimatta shown alkaessa Beyoncé ilmestyy tähden elkein pukeutuneena urheilullisiin, arkisiin vaatteisiin — kiisteltyyn huppariin. Samanaikaisesti myös kuva niukkapukeisena tanssivasta Serena Williamsista tuo mieleen urheiluasut. (Tuotteistamisesta puheenollen, tosielämässä Beyoncén uutta urheiluvaatemerkkiä, Ivy Parkia, markkinoidaan parhaillaan.)
Lemonade tarjoilee katsojille kaikki mahdolliset rajat rikkovan loisteliaan esityksen mustista naisvartaloista. Kyse on kehosta ja vartalosta tuotteena. Tämä ei todellakaan ole radikaalia tai vallankumouksellista. Orjuudesta aina tähän päivään saakka mustia naisvartaloita on ostettu ja myyty, puettuina ja pukemattomina. Mikä tekee tästä tuotteistamista erilaista on sen tarkoitus: Lemonaden on tarkoitus vietellä, juhlia ja ilahduttaa — asettaa kyseenalaiseksi meneillään oleva mustan naisvartalon kokema arvon alentaminen ja epäinhimillistystäminen. Läpi Lemonaden musta naisvartalo on estetisoitu läpikotaisin, ja sen kauneus on voimallisessa “in your face” -konfrontaatiossa. Tätäkään ei ole tarjolla ensimmäistä kertaa. Samankaltaisia kuvia nähtiin ensimmäistä kertaa Julie Dashin uraauurtavassa elokussa Daughters of the Dust, jonka kuvasi loistava Arthur Jafa. Monet mustavalkoisista still-kuvista naisista ja luonnosta muistuttavat Carria Mae Weemsin luovasta ja innovatiivisesta nykyvalokuvauksesta. Hän on jatkuvasti tarjonnut uusia dekolonisoituja, radikaaleja visioita mustasta naisvartalosta.
Mikä tekee Lemonaden visuaalisesta maisemasta niin huomiota herättävän on sen laaja-alaisuus: voimakkaan mustien naisten symbolisen sisaruuden rakentaminen, näkymättömyyttä vastustaen ja hiljaisuudesta kieltäytyen. Tämä itsessään ei ole vähäinen saavutus, sillä se muuttaa valkoisen valtavirtakulttuurin katsetta. Se haastaa meidät kaikki katsomaan uudestaan, uudistamaan radikaalisti sitä tapaa, jolla näemme mustan naisvartalon. Mustien naiskuvien radikaali uudelleenasettelu ei kuitenkaan valitettavasti jätä varjoonsa tai muuta totunnaisia seksistisiä konstruktioita mustasta naisidentiteetistä.
Vaikka Beyoncé ja hänen luovat työkaverinsa tarjoavat rohkeasti moniulotteisia kuvia mustan naisen elämästä, suurin osa levystä pitäytyy totunnaisissa stereotyyppisissä puitteissa, joissa musta nainen on aina uhri. Vaikka Lemonade perustuukin Beyoncén elämään ja kokemuksiin, se on fiktiivinen fantasiatarina, jonka pääosassa esiintyy Beyoncé. Teos alkaa tarinalla tuskasta ja petoksesta, ja korostaa niiden aiheuttamaa traumaa. Tarina on yhtä vanha kuin Sara Tidwellin balladi Frankie and Johnny (“he was my man alright, but he done me wrong”). Kuten fiktiivinen Frankie, myös Beyoncén hahmo vastaa miehensä petokseen raivolla. Hän lietsoo väkivaltaa. Ja vaikka isä laulussa Daddy’s Lessons antaa hänelle kiväärin varoittaen miehistä, hän ei kuitenkaan ammu miestään. Hän pukee ylleen upeasti suunnitellun kullankeltaisen leningin ja astelee kaduilla röyhkeästi baseball-maila kädessään tuhoten sattumanvaraisesti autoja. Kohtauksessa Beyoncén jumalattaren kaltainen hahmo seksualisoidaan yhdessä hänen henkisen väkivallan tekojensa kanssa: kuten Richard Wagnerin Valkyyrioiden ratsastuksessa, hän tuhoaa vailla häpeää. Monien Lemonadeen upotettujen sekavien viestien joukosta löydämme tämän raivon ylistyksen. Hymyillessään omahyväisesti kultaisessa puvussaan Beyoncé on fantastisen naisvoiman ruumiillistuma, joka kuitenkin on vain sitä: puhdasta fantasiaa. Kuvat naisten väkivallasta horjuttavat Lemonaden keskeistä viestiä, jonka mukaan väkivalta kaikissa muodoissaan satuttaa – erityisesti valheiden ja petoksen väkivalta.
Sukupuolten tasa-arvoa koskevien harhaanjohtavien käsitysten vastaisesti naiset eivät ole ottamassa, eivätkä tule ottamaan haltuunsa valtaa luodakseen itseen kohdistuvaa rakkautta ja itsekunnioitusta väkivaltaisilla teoilla. Naisten väkivalta ei ole sen vapauttavampaa kuin miestenkään väkivalta. Ja kun väkivallasta tehdään seksikästä ja se erotisoidaan, kuten Lemonaden seksikkään mekon katukohtauksessa, se ei auta horjuttamaan vallitsevaa kulttuurista ajatusta, jonka mukaan on hyväksyttävää käyttää väkivaltaa ylivallan vahvistamiseen, erityisesti miesten ja naisten välisissä suhteissa. Väkivalta ei luo positiivista muutosta.
Vaikka Beyoncé ja hänen luovat työkaverinsa käyttävät Malcolm X:n voimallista ääntä ja vahvoja sanoja korostamaan mustan naiseuden kunnioituksen puutetta, pelkkä kauniiden mustien kehojen esittely ei luo oikeudenmukaista kulttuuria parhaasta mahdollisesta hyvinvoinnista, jossa mustat naiset voivat toteuttaa itseään täysin ja tulla todella kunnioitetuiksi.
Itsen kunnioittaminen ja kehojemme rakastaminen ovat välttämätön vaihe terveen itsetunnon rakentamisessa. Lemonaden tämä puoli on vakuuttava. Toden totta: Miss Hattien, Jay Z:n 90-vuotiaan isoäidin henkilökohtainen todistus siitä miten hän selvisi ottamalla vastaan elämän hänelle tarjoamat sitruunat ja tekemällä niistä limonaadia, on vaikuttava.[1] Kaikki Lemonaden viittaukset vanhempiemme ja esivanhempiemme kunnioittamiseen ovat inspiroivia. Tuskasta ja petoksesta kertovan tarinan päättäminen välittäviin kuviin perheestä ja kodista eivät kuitenkaan ole soveliaita tapoja traumojen sovittamiseen saati parantamiseen.
Taiteen maailmassa musta luova nainen, jolla on yhtä korkea asema kuin Beyoncélla, voi samanaikaisesti sekä luoda kuvia että esittää katsojille oman tulkintansa siitä, mitä nuo kuvat tarkoittavat. Hänen tulkintansa ei kuitenkaan voi olla ainoa totuus. Beyoncé esimerkiksi käyttää todellista, ei-fiktiivistä ääntään ja persoonaansa vaatiakseen feminismiä tai jopa – kuten hän tekee Ellen viimeisessä numerossa – selkiyttämään “käsitteen todellisen merkityksen”, mutta hänen rakentamaansa feminismiin ei ole luottaminen. Hänen näkemyksensä feminismistä ei vaadi patriarkaalisen ylivallan lopettamista. Kyseessä on ainoastaan yhtäläisten oikeuksien vaatimisesta miehille ja naisille. Tässä feminismin unelmamaailmassa ei ole luokkaan, sukupuoleen tai ihonväriin perustuvia hierarkioita, jotka rikkovat pelkistetyn jaon miesten ja naisten kategorioihin; ei kutsua haastamaan ja muuttamaan vallankäytön rakenteita; ei intersektionaalisuuden[2] korostamista. Tässä pelkistetyssä maailmankuvassa vapaus, jonka naiset saavuttavat olemalla kuin miehet, saadaan näyttämään voimalliselta. Mutta kyseessä on virheellinen käsitys vallasta, sillä suurella osaa miehistä, erityisesti mustilla miehillä, ei ole tosiasiallista valtaa. Ja toden totta on selvää, että mustien miesten julmuus ja väkivalta mustia naisia kohtaan on suora seuraus patriarkaalisesta riistosta ja sorrosta.
Kuvitteellisessa maailmassaan Beyoncé voi nimetä mustan naisen tuskan riipivästi somalialais-brittiläisen Warsan Shiren intohimoisella runoudella lausuttuna, ja lipua painettujen sanojen esiin manaamien kulissien läpi. Intuitio, Kieltäymys, Anteeksianto, Toivo, Sovinto. Tässä kuvitteellisessa maailmassa mustan naisen tunneperäinen tuska voidaan paljastaa ja tuoda näkyville. Sille voidaan antaa ääni: tämä on elintärkeä ja olennainen taso vapaustaistelussa, mutta se ei lopeta hyväksikäyttöä ja herruutta. Kuinka paljon vahvat naiset parisuhteissaan patriarkaalisten miesten kanssa taistelevatkaan muutoksen, anteeksiannon ja sovinnon eteen, myös miesten tulee käydä läpi sisäisen ja ulkoisen muutosten prosessi, mikäli haluamme mustien naisten kohtaaman tunneperäisen väkivallan loppuvan. Lemonadessa ei viitata tähän. Mikäli muutos ei ole molemminpuolista, mustien naisten kokema tunneperäinen väkivalta voidaan sanoa ääneen, mutta siitä huolimatta todellisuus, jossa miehet aiheuttavat väkivaltaa, jatkuu edelleen (vai voimmeko todella uskoa tarinan päättäviin helliin kuviin Jay Z:stä?).
Ainoastaan mustien naisten ja kaikkien naisten vastustaessa patriarkaalista, parisuhteissa tapahtuvan alistamisen romantisointia voi terve, itseen kohdistuva rakkaus ilmaantua ja sallia jokaisen mustan naisen – ja jokaisen naisen – kieltäytyä uhrin roolista. Viime kädessä Lemonade ihannoi sukupuolittuneen kulttuurisen ristiriidan maailmaa. Se ei ratkaise sitä. Kuten Beyoncé ylpeästi julistaa vahvassa hymnissä Freedom: “I had my ups and downs, but I always find the inner-strength to pull myself up.” Ollaksemme todella vapaita, meidän on astuttava pelkän vastoinkäymisistä selviämisen tuolle puolen, meidän on uskallettava luoda pitkäjänteisen, parhaan mahdollisen hyvinvoinnin ja ilon elämää. Tuossa maailmassa limonaadin tekeminen ja juominen tulee olemaan raikas ja kutkuttava ilonaihe, todellinen sekoitus kitkerää ja makeaa — ei tapa mitata kykyämme sietää tuskaa, vaan tuskan tuolle puolen siirtymisen juhlaa.
Viitteet
[1] “If life gives you lemons, make lemonade” on tunnettu englanninkielinen sanonta.
[2] Intersektionaalisuus tarkoittaa ymmärrystä ihmisen kokonaisuudesta ja tiivistyy Audre Lorden sitaattiin: ”There is no such thing as a single-issue struggle because we do not live single-issue lives.” Tapaan, jolla ihminen tulee nähdyksi yhteiskunnassa ja kulttuurissa, vaikuttavat hänen kaikki ominaisuutensa: esimerkiksi sukupuoli, ihonväri, toimintakyky ja luokka-asema. Siten on mahdotonta tarkastella esimerkiksi pelkästään sukupuolta ilman että ottaisi huomioon ihmisen asemaa maailmassa kokonaisena ihmisenä.