Viime kesänä meidän autossa soi Sanni. Poikani osaavat ulkoa melkein kaikki Sannin laulut – varsinkin ne, joita heitä on kielletty laulamasta.

En valita lasten musiikkimausta, sillä Sanni Kurkisuon sanoituksia on ilo kuunnella. Hän on tuonut suomalaiseen lyriikkaan ihan uusia riimejä:

En haluu stalkkaa sua / tai käyttää finderii / mut sun vessan kaapista / löyty eyelineri.

Eino Leino, Aaro Hellaakoski tai P. Mustapää eivät tietääkseni ole käyttäneet riimiparia fin­deri–eye­lineri, mutta he olisivat saattaneet arvostaa sitä. Niin kuin monia muitakin Sannin riimittelyjä:

Ei en oo missi / mul on muuvit mun sedän / ei oo deen tissii / mut ihan hyvin mä vedän.

Tai: Mimmit jotka just jonossa kii­lasi / mittailee mua ku oisin hiilari.

Facebook-ystäväni, professori Janne Saarikivi käy sosiaalisessa mediassa katkeraa kampanjaa suomen kielen puolesta. Hänen mielestään englannin kieli ja amerikkalainen kulttuuri ovat hotkaisemassa meidät kuin popcornin.

Itse en sitä usko. Sanni ja muut nuoret sanoittajat todistavat suomen puolesta.

Suomi on runoilijoiden kieli, koska runoilijat ovat olleet sitä ­luomassa. Vielä 1800-luvun alussa monet sivistyneet ihmiset väittivät, ettei suomesta ollut kuin sian­hoitoon. Ei sillä voisi kirjoittaa suuria eepoksia eikä ilmaista syvempiä tunteita.

Sitten tulivat Elias Lönnrot ja Kalevala, Aleksis Kivi ja Seitsemän veljestä, Eino Leino ja Nocturne.

Sulle laulan neiti, kesäheinä / sydämeni suuri hiljaisuus / uskontoni, soipa säveleinä / tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

Tällainen runous meni suoraan tajuntaan, sillä vielä sata vuotta sitten jokainen lukutaitoinen saattoi ymmärtää, miten herkästi, tuoreesti ja samalla mestarillisesti Eino Leino käytti suomen kieltä. Runoja luettiin ja opeteltiin ulkoa. Runoilijat olivat kansallisia suurhahmoja.

Sitten tapahtui jotain: runous irtautui vanhoista säännöistään. Näin kävi samoihin aikoihin kuin kuvataide luopui näköisyydestä ja moderni musiikki melodioista ja puhtaista soinnuista. Samalla ne katkaisivat siteen suureen yleisöön.

Nykyrunoilija on oman kosmoksensa luoja ja yksinvaltias, mutta joskus myös sen ainoa asukas. ­Hänen tekstinsä on usein niin vai­keaa, ettei sitä osaa tulkita kuin muutama asiantuntija. Useimmat tuntemistani kirjallisuuden ammattilaisista lähestyvät nykyrunoutta yhtä mielellään kuin nälkäistä jääkarhua.

Onneksi ovat laulajat. He pitävät elossa Eino Leinon ja kumppanien riimiperinnettä.

En edes yritä listata kaikkia hyviä suomalaisia lauluntekijöitä vaan ainoastaan muutaman, jotka ovat olleet minulle tärkeitä: Reino Helismaa, Junnu Vainio, Juice Leskinen, Martti Syrjä, Hannu Nurmio.

En ole unohtanut, miltä tuntui kuulla ensimmäistä kertaa radiosta Juice Leskisen Marilyn. Huh!

Mä rahani tuhlasin sun joka leffaan / ja unessa hampaat iskin sun peffaan / oli kaikkein pyhin sinun hurlumhei. Ja kun sun nurinniskoin sai kirjailija Arttu / mä seinältä sun kiskoin, sä olit pelkkä narttu.

Tuntui kuin 1970-luvun harmaus olisi heti vähän hellittänyt. Vähän myöhemmin apuun suhasi taksilla Tuomari Nurmio.

Valoviikatteet taloja niittää / käsi hamuaa lautturin viittaa / en osaa elämää syyttää, en kiittää / se jääköön, en piittaa .

Tai entä Eppujen riimi: Konsertoin, toisin sanoen / rämpytän lanttia anoen.

Jo takavuosina jotkut yrittivät tehdä lauluja englanniksi niin kuin Ressu Redford (oikeasti Esa Mäkelä), mutta ei siitä oikein mitään tullut. He kuulostivat aina siltä kuin yrittäisivät esittää jotain, mitä eivät ole.

Nykyään kielestä ja kulttuurista toiseen liu’utaan helpommin. Alma-Sofia Miettisestä eli Almasta saattaa olla tulossa kevyen musiikin ensimmäinen suomalainen supertähti maailmalla, mutta se ei saa minua horjumaan uskossa suomalaiseen kulttuuriin.

Alma ei menesty siksi, että hän matkii muita, vaan siksi, ettei hän yritä esittää mitään. Hän voi laulaa englanniksi, mutta hän on niin suomalainen kuin olla voi, vahva nainen Minna Canthin ja Tarja Halosen satavuotiaasta Suomesta.