”En minä tarvinnut poliittista herätystä mihinkään”, sanoo kirjailija Marja-Leena Mikkola kotonaan Helsingissä ja naurahtaa.

1960- ja 1970-luvun huomattavimpiin vasemmistolaisiin taiteilijoihin lukeutuneen kirjailijan sanomana se kuulostaa oudolta.

Havahtumiselle ei ollut erikseen tarvetta, hän selittää. Vanhemmat olivat ay-aktiiveja ja mukana työväenliikkeessä, joten yhteiskunnallinen tiedostaminen tuli luontevasti kasvatuksen mukana.

”Äitini kertoi esimerkiksi vuodesta 1918 minulle jo kotona. Tiesin asioista enemmän kuin monet koulutoverini.”

Sen huomasivat varmasti myös muut. Kallion yhteiskoulussa lukion toisella Mikkola sai piirustustunnilla tehtäväkseen kuvittaa jotain Suomen historiaan liittyvää. Hänellä on työ edelleen tallessa.

”Kuvassa on tyttö, joka seisoo punainen nauha käsivarressa. Takana on symbolisesti miekat vastakkain punainen ja valkoinen mies. Opettaja laittoi työni esille koulussa pidettyyn näyttelyyn, ja se sai olla esillä koko näyttelyn ajan, vaikka se joitain varmasti ärsytti. Minusta se kertoo jotain koulun avarakatseisuudesta.”

Viimevuotinen sisällissodan muistovuosi saakin Mikkolalta kiitosta. ”Vuoden 1918 tapahtumia käsiteltiin viimein aika hyvin. Aiheesta ilmestyi hyviä romaaneja ja luotiin hienoa teatteria. Se oli minulle tavattoman tärkeää.”

Sodan mielettömyyteen Mikkola viittaa puhuessaan usein. Ehkä voimakas pasifismi on osin lapsuuden peruja. Hän muistaa, miltä sota pikkutyttönä tuntui, ja sen, miten sota vaikutti ihmisiin.

”Katsoin Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan, kun se tuli televisiosta. Pidän ohjausta rehellisenä ja koko produktiota vaikuttavana ja järkyttävänä.”

Hänen mielestään elokuva tavoitti sen, miksi miehet tulivat sodasta takaisin niin outoina.

”Sodasta ei kukaan palannut ehjänä. Jotkut tekivät itsemurhan sen jälkeen, ja iloinen, monin tavoin lahjakas isäni oli yksi heistä.”

Myös 60-luvulla Suomeen kantautuneet uutiset Vietnamin sodan julmuuksista avasivat silmiä.

”Se oli aivan hirveä sota, ja se radikalisoi monia.”

Sodanvastaisuus kuului myös Mikkolan 60-luvulla Ylioppilasteatterille kirjoittamissa kabareissa ja runoissa, joissa militarismin ohella osansa saivat yhteiskunta, kapitalismi ja imperialismi. Ne olivat osa murrosta, joka ravisteli kulttuurikenttää 60-luvun lopulla. Monet teksteistä, kuten Laulu rakastamisen vaikeudesta, Laulu kuolleesta rakastetusta, Jäähyväiset ja Tyttö ja tanssiva karhu ovat jääneet elämään Kaj Chydeniuksen sävellyksinä. Ne tekivät Mikkolasta myös keskeisen hahmon vasemmistolaisessa laululiikkeessä.

Vasemmistokirjailijaksi leimautuminen on silti joskus tuntunut raskaalta.

”On se ollut myös taakka. Ulkoapäin meidät saatettiin nähdä stereotypioina, mitä emme olleet. Ja sisältä tuli pyrkimys sanella, ketkä työväenliikkeeseen sitoutuneet kirjailijat ja muut olivat hyviä ja ketkä pahoja. Mutta eihän taiteilija voi olla muuta kuin vapaa.”

Monet ovat myöhemmin pyrkineet katkomaan siteet menneisyyteen. Mikkola ei näe sille tarvetta.

”Toveruus ja solidaarisuus yli kansallisten rajojen oli hieno kokemus, ei se unohdu.”

1970-luvusta on kuitenkin jo pitkä aika. Sen jälkeen on syntynyt niin valtava määrä runoja, proosaa, lastenkirjoja, näytelmä- ja tv-käsikirjoituksia sekä käännöksiä, että kirjailija itsekin miettii, miten kaiken on jaksanut tehdä.

Samalla on vielä tullut opiskeltua pari uutta kieltä: ranska ja venäjä.

”Venäjää luin polveillen vuodesta toiseen. En olisi ikinä uskonut, että pystyisin kääntämään hopeakauden hienoja runoilijoita ja venäläistä esseistiikkaa.”

Käännöstöidensä huipentumaksi Mikkola mainitsee Shakespearen Romeon ja Julian. Se valmistui vuonna 2006.

”Se oli ihmeellinen kokemus. Julian hahmo nousi siinä niin selvästi esiin. Julia itse asiassa johtaa tapahtumia ja Romeo kehittyy ja kasvaa hänen mukanaan.”

Myös naisen asemasta kirjoittanut Mikkola kertoo seuranneensa ilolla tasa-arvon kehitystä Suomessa, tosin muutamin varauksin.

”Radikaali vaatimus oikeudenmukaisuudesta on kaventunut koskemaan lähinnä identiteettiä. On loistava saavutus, kun etninen tausta, sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen eivät enää voi määritellä ihmistä ja johtaa sortoon ja epätasa-arvoiseen kohteluun. Mutta yhä vain pienipalkkaiset ja köyhät naiset, erityisesti maahanmuuttajanaiset, ovat jatkuvan riiston kohteina. Jos olisin nuori, tarttuisin tähän aiheeseen. Tekisin haastattelukirjan nyt heistä.”

Hän myöntää, että ikääntyessä kirjoittaminen vaatii yhä enemmän aikaa ja voimia.

”Välillä ihan naurattaa, miten vanha minä olen. Luontoäiti on kuitenkin kohdellut minua hyvin.”

Uudet kirjoitusprojektit ovat edelleen mielessä.

”Pier Paolo Pasolini on sanonut, ettei pidä torjua elämän ja kuoleman, rakkauden ja kärsimyksen mysteeriä, sillä taide nousee siitä. Ja kun tulen yhä vanhemmaksi, huomaan, ettei mysteeri ratkea. Mutta se tulee koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi.”