Folk / rock

Laura Moisio: Laura Moisio. Texicalli Records. ★★★★

Oli aika, jolloin Suomessa ei kuullut laulaja-lauluntekijämusiikkia naisilta. Joko heitä ei ollut tai he eivät päässeet esiin.

Nyt kun Mirel Wagnerin, Piia Viitasen tai Laura Sippolan kaltaiset vahvat tekijät ovat raivanneet itselleen musiikkielämässä liikkumatilaa, tilanne ei ole juuri muuttunut. Harvemmin heitä kuulee muuten kuin livenä.

Laura Moisio on juuri tällainen muusikko. Moisio on ollut Teosto- ja Emma-ehdokkaanakin ja julkaisee jo kolmannen levynsä, mutta harva suomalainen on hänestä silti koskaan mitään kuullut.

Pahaa pelkään, ettei tilanne tästä muutu. Moisio ei ole kolmosellaankaan lähtenyt yrittämään massojen halailua, vaan musiikki on täydellisen omaehtoista. Hiljaista maailmaa ja americanan kaikuja huokuva levy on kuin sarja rauhallisia yksinpohdiskeluja, vaikka musiikki onkin osin bändivetoista.

Hittipotentiaalia ei löydy, mikä on sekä vahvuus että heikkous. Sittenkin vielä ronskimmin olisi voinut poistua muutaman sävelen laajuisesta, näennäisen itseen käpertyneestä maailmasta.

Mutta kaunistahan Moision musiikki on kuin mikä! Itseeni osuu syvimmin hänen heleä äänensä. Harvoin kuulee yhtä miellyttävää sointia.

Menneisyyden kaipuusta, lohduttomuudesta, erosta ja luonnon ihmeistä kertovissa melankolisissa sanoituksissa vilahtelee pieniä helmiä, niin kuin nyt vaikkapa keltaiset verhot, jotka ovat kuin huutomerkkinä siitä uudesta valoisasta ajasta, jossa nainen siirtyy runojen kohteesta runojen tekijäksi.

Suurimmillaan soundi on raikkaassa Suuri musta lintu rockabillyssä, joka päättyy pekkastrengmäisiin hippikansan sävelmaisemamaalauksiin. Levyn tarttuvimmassa raidassa Puutarha on wilcomaisen pehmeä ja letkeä bändipoljento. Voisi luulla, että tämä joukko on elänyt nuoruutensa 70-luvulla.

Erinomainen ratkaisu on ollut tuoda säestäviksi soittimiksi, paljasta akustista kitaraa rikastamaan milloin akustista jouhikkoa, harmonia tai jousia.

Ne eivät myöskään jyrää, kun Moisio toteaa. Ei julista eikä alleviivaa, vaan toteaa.