Helsinkiläisen kerrostalo­asunnon postiluukussa lukee Janne Puhakan ja hänen miesystävänsä sukunimet.

Puhakan kädenpuristuksessa on voimaa. Hän pyytää peremmälle ja sanoo, että muutto on vielä hieman kesken. Osa huonekaluista puuttuu, eikä kattoon ole kiinnitetty valaisinta.

Puhakka on kuitenkin valmis antamaan haastattelun, joka jää suomalaiseen urheiluhistoriaan. Hän on ensimmäinen SM-liigassa pelannut jääkiekkoilija, joka uskaltaa omalla nimellään ja omilla kasvoillaan julkisesti kertoa olevansa homoseksuaali.

Puhakka sanoo, ettei häntä erityisemmin jännitä. Hän mietti ­asiaa pitkään, kolme viimeistä pelivuottaan.

Mutta konservatiivisessa ja osin umpimielisessä suomalaisessa jääkiekkoyhteisössä Puhakan ulostulo on ainutlaatuinen. Ensimmäisen kerran joku avaa vaiettua aihetta: voiko homo pelata lätkää?

Puhakka vetää henkeä. Aihe on yhtä aikaa tärkeä ja turhauttava.

”Ihannetilanne olisi, ettei tästä tarvitsisi puhua. Mutta niin kauan kuin aihe on vaiettu, siitä on puhuttava.”

Vuonna 1995 espoolaiseen Puhakan perheeseen syntyi Janne-kuopus. Äiti, isä ja kaksi isosiskoa olivat muuttaneet pääkaupunkiseudulle Oulusta.

Noin viiden tai kuuden vuoden ikäisenä Puhakka näki päiväkodissa paikallisen kiekkoseuran mainoslehtisiä ja innostui. Hän ilmoitti kotona haluavansa lätkätreeneihin. Harrastuksia aloitettiin kaksi: jääkiekko Espoon Kiekkoseurassa ja jalkapallo espoolaisessa FC Kasi-ysissä.

Puhakka oli liikunnallinen poika. Sellainen, joka oppii nopeasti luistelemaan ja saa pallot ja pelivälineet tottelemaan itseään. Monta vuotta Puhakka harrasti kahta lajia rinnakkain, mutta 13-vuotiaana jääkiekko vei voiton.

”Lätkässä minulla oli enemmän kavereita.”


Pikkupoikana Puhakka tykkäsi pelata laitahyökkääjänä ja oli peli-identiteetiltään jonkinlainen voimahyökkääjä, jonka peli perustui hyvään luisteluun ja kovaan laukaukseen. Myöhemmin hän ihaili venäläistä mailataituria Pavel Datsjukia ja kokeili esikuvansa tapaan pelata myös keskushyökkääjänä.

Vuonna 1995 syntyneiden suomalaispoikien ikäluokassa viiletti monta lahjakasta kiekkoilijaa. Juuse Saros ja Artturi Lehkonen ovat nykyään NHL-pelaajia. Samaan ikäluokkaan kuuluu myös maalivahti Kevin Lankinen, joka viime keväänä torjui Leijonille satumaisen MM-kullan. Koko sukupolven kirkkain timantti on Aleksander Barkov, yksi maailman taitavimmista jääkiekkoilijoista.

Tällaisten lupausten rinnalla kamppaili teini-iässä myös Janne Puhakka. 15-vuotiaana Puhakka sai kutsun Jääkiekkoliiton järjestämälle Pohjola-leirille, jonne kootaan vuosittain ikäluokan parhaat pelaajat. Siellä Puhakka tajusi, ettei omien ikätovereiden kärki ollut tavoittamattoman kaukana.

”Siinä vaiheessa homma ikään kuin vakavoitui.”

Puhakka alkoi tosissaan treenata lätkää. Koulu, harjoitukset ja pelimatkat soviteltiin kalenteriin tarkasti.

16-vuotiaana edessä oli seuraava tärkeä askel. Silloin ikäluokan kerma sai ensimmäisen kutsun nuorisomaajoukkueeseen. Tuossa iässä moni teinipoika alkaa jo miettiä, voisiko kiekkoharrastus olla jotakin muutakin kuin harrastus. Riittäisivätkö kyvyt jonain päivänä ammattilaiseksi?

Ajatus innostaa – ja tuo paineita.

”Monille on tosi kova paikka, jos ei mahdukaan juniorimaajouk­kueeseen”, Puhakka sanoo.

Puhakka mahtui. Vuonna 2013 hän oli mukana alle 18-vuotiaiden maajoukkueessa, joka voitti Venäjän MM-turnauksessa pronssia. Se on toinen Puhakan kiekkouran huippuhetkistä.

Puhakka oli pohtinut omaa seksuaalisuuttaan siitä saakka, kun tuli murrosikään. Mutta pitkään ajatus oli taka-alalla. Riitti, kun sai treenata, pelata, käydä koulua ja nähdä kavereita.

Lauantaiaamuna syyskuun 19. päivänä vuonna 2015 Puhakka sai aamujään jälkeen valmentajaltaan yllättävän tiedon: vielä samana iltana hän pelaisi elämänsä ensimmäisen SM-liigaottelun Espoon Bluesin paidassa.

Peliaikaa Tampereen Tapparaa vastaan kertyi kuutisen minuuttia. Ottelusta mieleen jäivät kotivoitto, hyvä fiilis ja Tapparan junioritähden Patrik Laineen tekemä komea maali.

Kaudella 2015–2016 Puhakka pelasi SM-liigassa 40 ottelua. Hän kuului nyt siihen harvinaiseen joukkoon, jonka taidot ja motivaatio olivat kantaneet päiväkoti-iän ensimmäisistä treeneistä junioriputken läpi aina SM-liigaan saakka. Hän pelasi työkseen. Sai palkkaa. Unelmoi suuremmista liigoista ja NHL:stä.

Puhakka kuitenkin huomasi, että hallille kävellessään hänen oli työnnettävä osa omasta identiteetistään syrjään. Hän lisää ymmärtävänsä, että se on tietysti normaaliakin: kyseessähän on työpaikka, jossa päätarkoitus ei ole kailottaa omia asioitaan.

Silti häntä vaivasi, ettei voinut rehellisesti kertoa olevansa homo.

Kopissa pelikaverit puhuivat, mitä olivat tehneet vaimojen ja tyttöystävien kanssa.

”Monta kertaa joku kysyi, onko minulla tyttöystävää. Ohitin kysymyksen ja aina jälkeenpäin pohdin, miksen voinut kertoa asiasta.”

Mikset?

”Oli henkisiä blokkeja.”

Puhakka kuvailee, että hän puki hallilla ylleen jonkinlaisen henkisen suojaviitan. Salailu oli rasitus myös parisuhteelle. Puhakka seurusteli peliaikanaan ja joutui miettimään, miten esittelisi miesystävänsä pelikavereilleen, jos he törmäisivät kaupungilla.

”Sellainen rasittaa arkea ja on vaikeaa parisuhteen toiselle osapuolelle.”

Kokonaan oma maailmansa on niin sanottu lätkäjätkien pukukoppipuhe. Puhakka sanoo, ettei jääkiekkojoukkueessa pärjää ilman itseironiaa.

”Kaikki, jotka ovat olleet lätkäkopissa, tietävät, että siellä vitsaillaan laidasta laitaan. Se on joskus ronskia, ja siihen voi sisältyä myös homoläppää.”

Puhakka sanoo, ettei koskaan tarttunut arveluttaviin vitseihin tai ottanut niitä henkilökohtaisesti. Ne menivät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.

Mutta Puhakka tietää, etteivät kaikki ole samanlaisia kuin hän.

”Joku toinen saattaa ottaa itseensä ja vetäytyä kuoreensa.”

Potentiaalisesti kiusallisissa tilanteissa Puhakkaa auttoi ystävien tuki. Pukukopissa joukkueen jäsenet ovat keskenään pelikavereita, mutta pelikavereista jotkut voivat olla myös läheisiä ystäviä. Puhakka löysi joukkueista ihmisiä, joille hän pystyi luontevasti kertomaan homoudestaan.

Rohkeus kannatti. Kun joku heitti kopissa homovitsin, Puhakka vilkaisi näitä luottoystäviään ja vaihtoi heidän kanssaan katseita. He pystyivät nauramaan yhteiselle salaisuudelle.

”Se kevensi oloani ja teki tilanteesta itselleni rennomman.”

Yksi näistä luotetuista oli Kim Hirschovits, Espoon Bluesin kapteeni ja 2000-luvun tunnetuimpia SM-liigapelaajia.

Eräällä automatkalla Puhakka kertoi Hirschovitsille seurustelevansa miehen kanssa.

”Hirso vastasi, että makeeta, onnea. Ei siihen tarvitsekaan vastata mitään muuta.”


Urheilumaailman vanhat asenteet ja lainalaisuudet ovat viime vuosina natisseet liitoksissaan. Naisten urheilulle tai vaikkapa vammaisurheilulle on alettu vaatia aiempaa suurempaa arvostusta ja tukea. Myös urheilun lieveilmiöihin on tartuttu tiukemmin.

Rasismia on alettu kitkeä katsomoista ja pelikentiltä. Lätkäkaukaloiden joukkotappelut, jotka NHL:ssä olivat menneinä vuosikymmeninä arkipäivää, ovat miltei kadonneet. Urheilun omalakinen maailma on joutunut monin tavoin siistiytymään, jotta se kestäisi kriittisen ulkopuolisen arvioinnin.

Homoseksuaalisuus on ollut urheilussa viimeisiä suuria tabuja. Vasta viime vuosina ilmapiiri on muuttunut sellaiseksi, että joukko tunnettuja urheilijoita on uskaltanut avoimesti kertoa seksuaalivähemmistöön kuulumisestaan. NBA-koripalloilija Jason Collins, uimarit Ari-Pekka Liukkonen ja Ian Thorpe, amerikkalaisen jalkapallon pelaaja Michael Sam ja monet muut ovat vuorollaan tulleet ulos kaapista.

Macholajiksi mielletyssä jääkiekossa on ollut hiljaisempaa. Koko maailmassa on vain kourallinen pelaajia, jotka ovat tehneet saman kuin Janne Puhakka. Tanskalainen maalivahti Jon Lee-Olsen tuli kaapista vain joitakin päiviä sitten. Hän on tiettävästi ainoa pelaaja, joka on uskaltanut puhua asiasta aktiiviuransa aikana.

Puhakka on lukenut uutisia. Lee-Olsenin homous on otettu Tanskassa hyvin vastaan.

Puhakan omat kokemukset SM-liigasta liittyvät yhteen kiekkoseuraan ja 40 otteluun. Sen jälkeen hän pelasi kauden alemmalla tasolla Mestiksessä. Hänen kokemuksensa pukukopeista eivät ole karmaisevan homofobisia.

”Mutta lätkämaailma on jotenkin jäljessä. Tästä asiasta ei tarvitsisi vääntää, jos kaikki voisivat olla kopissa luonnollisesti omia itsejään.”


Suomessa keskustelu homoista jääkiekkoilijoista on ollut tuskallisen vaikeaa. Välillä se on saanut suorastaan surkuhupaisia kierteitä. Kokoomuksen kansanedustaja ja entinen maalivahti Sinuhe Wallinheimo sanoi helmikuussa 2014, että homon pelaajan kannattaisi kätkeä homoutensa kopissa, ettei asia rikkoisi joukkueen kemiaa ja kääntyisi joukkuetta vastaan.

Wallinheimo oli tuolloin jääkiekon pelaajayhdistyksen puheenjohtaja. Hän sai lausunnostaan runsaasti kritiikkiä ja pyysi sanojaan anteeksi. Kummalliseksi asian tekee sekin, että vain vuotta aikaisemmin juuri Wallinheimo oli kehottanut urheilijoita tulemaan ulos kaapista.

Entinen leijonakapteeni Juhani Tamminen sanoi syksyllä 2014 ammattikorkeakoulu Metropolian järjestämässä paneelikeskustelussa, ettei ole monikymmenvuotisella kiekkourallaan koskaan nähnyt kopissa homoa. Hän lisäsi myös, etteivät ”pikku hiirulaiset” pärjää lajissa. Myöhemmin Tamminenkin lisäsi, että hänen mielestään homot ovat tervetulleita lajin pariin.

Nyt jääkiekon homokeskustelussa johtajan roolin ottaa 24-vuotias Janne Puhakka. Hän tekee sen rauhallisesti eikä hae konflikteja tai halpoja irtopisteitä.

Juhani Tammisen lausuntoa hän ei halua suoraan kommentoida.

”En tunne Tamin kommentin alkuperää enkä sitä, mitä sillä on haettu. Mutta ajatus, ettei kopissa olisi seksuaalivähemmistöjä, on hassu.”

SM-liigassa kiekkoilee useita satoja pelaajia. Tilastollisesti heidän joukossaan on useita tai useita kymmeniä homomiehiä. Puhakka painottaa, ettei kukaan näistä pelaajista ole valinnut seksuaalista suuntautumistaan eikä homous vaikuta heidän taitoihinsa jääkiekkoilijoina.

Puhakka ei tunnista myöskään Sinuhe Wallinheimon ajatusta, jonka mukaan homous rapauttaisi pukukopin ilmapiiriä. Hänen omat kokemuksensa ovat toisenlaisia. Kun hän on kertonut ystävilleen homoudestaan, vastaanotto on ollut poikkeuksetta myönteinen.

”Joku on sitten saattanut kertoa omasta elämästään jotakin pintaa syvemmältä. Se vahvistaa jouk­kuetta.”

Jääkiekkoon on aina kuulunut vaaran ja jopa väkivallan elementti, joka monista muista urheilulajeista puuttuu. Vielä 90-luvulla peli saattoi hetkittäin muistuttaa sodankäyntiä. Etenkin NHL:ssä luunmurskaajat ja lihanleikkaajat omistivat kaukalon.

Janne Puhakan ikäiset pelaajat uudistavat kiekkomaailmaa monin tavoin. Sääntömuutosten myötä laji on muuttunut nopeammaksi ja taitavammaksi. Moderni huippupelaaja on jäntevä taituri, ei öykkäröivä macho. Hiljalleen muuttuvat myös lajin ilmapiiri ja imago. Netin highlight-koosteissa halutaan pyörittää komeita maaleja, ei irtoavia ja verta vuotavia päitä.

Nuoremman ikäpolven miehillä maskuliinisuus on ylipäätään monipuolisempaa kuin aikaisemmin. Miehen malli on laventunut. Keväällä ihannoitiin maalivahti Kevin Lankisen lukuharrastusta. Patrik Laine on paitsi pelätty maalintekijä myös absolutisti. Kun nuoret leijonat voittivat MM-kultaa tammikuussa 2016, yksikään pelaaja ei riehunut julkisesti kännissä. Koripalloilija Lauri Markkanen on kertonut välttelevänsä punaista lihaa.

Janne Puhakka on homosek­suaali. Hänen ikätovereilleen se ei ole enää tabu. Se ei ole edes asia, josta kukaan olisi välttämättä erityisen kiinnostunut.

Silti Puhakan ulostulo on vasta alku. Puhakan mielestä on outoa, ettei hän tunne itsensä lisäksi ketään SM-liigassa pelannutta homoseksuaalia.

”Voisin kuvitella, että on pelaajia, jotka haluaisivat puhua asiasta, mutta eivät uskalla, koska pelkäävät työpaikkansa puolesta. Etenkin kärkiketjujen ulkopuolelle jäävät pelaajat saattavat olla epävarmoja.”

Puhakka olisi itsekin halunnut kertoa homoudestaan jo aktiivi-uransa aikana. Hän haaveili, että löisi läpi, saisi nimeä ja tulisi sitten julkisuuteen. Hän mietti asiaa kolme vuotta.

”Mutta minä en ollut niin hyvä pelaaja, että olisin voinut olla varma työpaikastani. Se toi epävarmuutta.”

Ja ura päättyi aikaisemmin kuin Puhakka oli ajatellut.

Jossakin vaiheessa Puhakka huomasi, että osa kavereista suuntasi KHL:ään ja NHL:ään. Puhakka kiekkoili Suomen jälkeen yhden kauden Ranskassa ja treenasi sen jälkeen vielä yhden kesän sillä ajatuksella, että jostakin löytyisi hyvä pelipaikka. Nuori pelaaja haluaa aina uskoa, että yksi tai kaksi hyvää kautta voivat vielä muuttaa koko uran.

Lopulta hän kuitenkin halusi katsoa, mitä muuta elämässä voisi tehdä.

Nyt hän opiskelee Helsingissä Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa kansainvälistä bisnestä ja työskentelee muotialalla. Miesystävä on töissä eläinlääkärinä Norjan lohiteollisuuden palveluksessa.

Lukioikäisenä Puhakka vietti kaksi vuotta Kanadassa paikallisessa QMJHL-junioriliigassa. Samaan aikaan hän suoritti lukio-opintoja Eiran aikuislukiossa. Kokemuksesta on ollut myöhemmin elämässä hyötyä.

”Siinä oppi itsekuria. Lätkän ohella pystyy opiskelemaan, jos haluaa ja voimat riittävät.”

Omalle perheelleen Puhakka kertoi homoudestaan 19-vuotiaana. Vastaanotto oli mutkaton. Viime kesäkuussa hän julkaisi Insta­gram-tilillään kuvan itsestään ja miesystävästään.

”Taakka putosi hartioilta. Toivoin, että joku lätkänpelaaja olisi ottanut yhteyttä. Olisi siistiä jutella jonkun kanssa, joka on ollut samassa tilanteessa.”

Puhakan mielestä parasta olisi, jos hänen jälkeensä ulos tulisi muitakin pelaajia. Mitä suurempia nimiä, sen parempi. Hän haluaa, ettei kukaan pelaaja kyseenalaistaisi omia taitojaan seksuaalisen suuntautumisensa takia.

”Jos yksikin asiaa miettivä juniori tai aikuinen pelaaja saa tästä haastattelusta itselleen jotakin positiivista, olen tyytyväinen.”