Suomen turvapaikkapolitiikka on kurvaamassa Unkarin tielle, kirjoittaa toimittaja Anna-Maija Alarto. Poliisi vei väkisin hänen luonaan vierailleen perheen säilöönottokeskukseen. Taustalla on tammikuussa voimaan tullut laki asumisvelvollisuudesta.

Toimittajana olen ollut aina sitä mieltä, ettei juttuja pidä kirjoittaa asioista, jotka ovat liian lähellä ja omakohtaisia. Tämän tarinan kohdalla joudun pyörtämään periaatteeni. Luonani vieraillut afgaaniperhe joutui vastaanottokeskuksen noudattaman ilmiantoperiaatteen myötä poliisin etsintäkuuluttamaksi. Poliisin pakkokeinolain nojalla kodissani suorittaman kotietsinnän myötä heidät vangittiin ja perheen alaikäinen poika jätettiin heitteille.

Taustalla on Sipilän hallituksen tammikuun lopussa tekemä ulkomaalaislain muutos, asumisvelvollisuuspykälä ja sen soveltaminen. Tällä hetkellä perheen vanhempia kuljetetaan Metsälän säilöönottokeskukseen. Alaikäisen pojan olinpaikasta ei ole tietoa. Valitettavasti se ei tunnu edes kiinnostavan viranomaisia.

Kotietsintä keskeytti vierailun

Isä pyörittelee kauhaa ja liedellä porisee afganistanilainen riisi, Qabuli pulao. Katamme vaimon kanssa pöytää. Olemme siivonneet koko päivän yhdessä ja nyt on aika nauttia lounasta.

Yllättäen pihaan ajaa sininen pakettiauto ja oven takana on kaksi miestä. Selviää, että miehet ovat kotipaikkakuntani poliisipiirin ulkomaalaispoliisista ja ovat tulleet kyselemään ketä luonani on vierailulla. En kerro. Mielestäni poliisille ei kuulu kenen kanssa syön lounasta. Miehet vaativat päästä sisään. Pyydän heitä näyttämään kotietsintäluvan. Ilman sitä toivotan heille hyvää päivänjatkoa ja suljen oven.

Miehet poistuvat, mutta jäävät autoineen pihatieni reunaan passiin. Pian paikalle tulee toinenkin auto, poliisiauto. Nyt portaillani seisoo neljä poliisia ja he vaativat sisäänpääsyä suullisen kotietsintäluvan nojalla. Pyydän vielä saada olla yhteydessä etsintäluvan myöntäneeseen komisarioon. Hän vahvistaa luvan ja kertoo, että poliisilla on oikeus käyttää pakkokeinoja etsintäkuulutetun henkilön noutamiseksi yksityisasunnosta.

Poliisit piirittävät taloni ja kolme heistä tunkeutuu sisään kukin eri ovesta. Neljännen poliisin tehtäväksi jää vartioida minua. Poliisit tutkivat asuntoni, availevat kaapinovia ja laatikoita, löytävät etsimänsä ja vievät isän ja äidin. Ehdimme juuri halata hyvästiksi kun poliisit jo tarttuvat miehen kyynärtaipeeseen ja työntävät hänet pakettiauton takaosaan.

Alaikäinen lapsi jää yksin

Poliisit kysyvät minulta, tiedänkö missä perheen alaikäinen poika on. Vastaan, etten tiedä. Poliisi vie vanhemmat poliisivankilaan ja jättää alaikäisen pojan oman onnensa nojaan tuntemattomaan paikkaan vaille suojelua ja turvaa. Varmistan vielä, että perheen isä saa tulkin ja yhteyden avustajaan. Poliisi lupaa hoitaa asian. Myöhemmin selviää, ettei lupausta noudatettu.

Perhe oli ollut luonani vierailulla pääsiäisen yli. Olen kuvitellut tarjoavani heille turvaa ja rauhaa. Olinkin tietämättäni järjestänyt heidät asumisvelvollisuuspykälä 120a -nimiseen ansaan, jonka olivat rakentaneet vastaanottokeskuksen henkilökunta ja ulkomaalaispoliisi yhteistuumin.

Asumisvelvollisuuspykälä on aresti

Sisäministeriössä tehtiin tammikuun lopussa lakimuutos, joka velvoittaa kielteisen turvapaikkapäätöksen saanutta turvapaikanhakijaa ilmoittautumaan vastaanottokeskuksessa määrätysti.

Kansainvälistä suojelua hakenut ulkomaalainen voidaan määrätä asumaan nimetyssä vastaanottokeskuksessa ja ilmoittautumaan siellä yhdestä neljään kertaa vuorokaudessa. Ilmoittautumiskertojen määrää päätettäessä tulee yksilöllisen arvioinnin perusteella varmistaa, että asumisvelvollisuuteen määrätyn oikeuksia ei rajoiteta enempää kuin se on välttämätöntä ja että turvaamistoimen tarkoitus toteutuu.

Tässä samaisessa asumisvelvollisuudeksi kutsutussa laissa myös velvoitetaan vastaanottokeskuksen virkailijoita ilmiantamaan viranomaiselle turvapaikanhakijan, joka ei ole täyttänyt ilmoittamisvelvollisuuttaan.

Perhe asui Suomen Punaisen Ristin ylläpitämässä vastaanottokeskuksessa. Kyseisen vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijällä oli minun yhteystietoni, koska valmistelimme yhdessä perheen siirtymistä luokseni yksityismajoitukseen. Sosiaalityöntekijä oli mitä todennäköisimmin ilmiantanut pariskunnan poliisille ja antanut heille yhteystietoni. Vaikka olin kieltänyt luovuttamasta niitä ja vaikka hän oli sitoutunut vaitiolovelvollisuuteen, jonka häneltä moneen kertaan varmistin.

Punainen Risti ja julkinen valta

Pyydän Suomen Punaiselta Ristiltä kommenttia asiasta. Luonnollisesti he eivät kommentoi yksittäistapausta. Saan sähköpostitse kuittauksen yleisistä toimintaperiaatteista:

Jos poliisi kysyy turvapaikanhakijan olinpaikkaa ja vastaanottokeskuksen työntekijä tietää sen, hän informoi siitä poliisia.

Suomen Punainen Risti on ottanut kantaa hallituksen esitykseen asumisvelvollisuuspykälästä. Kannanotossa se toteaa, että ”Punaisen Ristin tehtävänä on auttaa ja suojella hädänalaisessa asemassa olevia ihmisiä. Riippumattomuuden periaatteen mukaan Punaisen Ristin täytyy säilyttää valtioista ja viranomaisista itsenäinen asema ja toimia periaatteidensa mukaisesti. Luonnoksessa esitetään, että vastaanottokeskusten henkilökunta valvoisi rikosvastuun nojalla asumis- ja ilmoittautumisvelvollisuuden noudattamista. Suomen Punainen Risti katsoo, että tämä ei ole Punaisen Ristin työntekijöille tai Punaisen Ristin ylläpitämissä keskuksissa mahdollista. Asumisvelvollisuus rajoittaa henkilöiden perusoikeuksia siinä määrin, että tällaisen julkisen vallan tehtävän hoitaminen on omiaan vaarantamaan Punaisen Ristin aseman riippumattomana avustusjärjestönä, kun se rinnastettaisiin velvollisuuden kohteeksi joutuneiden henkilöiden silmissä vapaudenriistoa valvoviin viranomaisiin”.

Käytännössä vastaanottokeskuksia ylläpitävänä tahona Punainen Risti on asetettu asemaan, jossa se joutuu rikkomaan omia periaatteitaan kuten tämän jutun afgaaniperheen tapaus osoittaa.

Ihmisoikeudet ja oikeusturva eivät toteudu

Afgaanipariskuntaa ei oltu informoitu heitä koskevasta asumisvelvoitteesta, jonka poliisi kertoi perusteluksi etsintäkuulutukselle ja noudolle. Heillä on paljon ystäviä, joiden luona he vierailevat. Mielestään he toimivat kuten aina ennekin. Heille ei oltu annettu päätöstä pakkopalautuksesta, äidin hampaiden juurihoito oli juuri aloitettu, isä kävi kielikurssia ja perheen alaikäinen poika koulua. Lisäksi isä oli saanut kutsun mennä ulkomaalaispoliisin kuultavaksi seuraavalla viikolla. Oletimme siis, että tilanne jatkuu ennallaan. Poliisioperaation alkaessa he olivat olleet poissa vastaanottokeskuksesta noin kymmenen tuntia.

Pakkokeinolain nojalla tehdystä noudosta on tätä kirjoitettaessa kulunut yli kaksi vuorokautta. Kesti vuorokauden, ennen kuin avustaja sai selville minne poliisi vei pariskunnan. Pariskunta ei tiennyt sitä itsekään sillä kielitaito ei ollut riittänyt asian ymmärtämiseen ilman tulkkia. Poliisilaitoksen putkassa vietettyjen vuorokausien jälkeen vanhemmat on vangittu ja heitä kuljetetaan säilöön Metsälän säilöönottokeskukseen. Lapsi ei ole mukana.

Kukaan ei kommentoi

Olen koettanut tavoittaa sisäministeri Paula Risikkoa kysyäkseni onko hän tietoinen poliisin toimista ja noudossa käytettävistä pakkokeinoista. Ministerille lähettämäni sähköposti odottaa vastauskuittausta. Olisin halunnut saada vastauksen seuraaviin kysymyksiin:

1. Miten sisäministeriö on linjannut Asumisvelvollisuuspykälän noudattamisessa käytettävät poliisin pakkokeinot?

2. Miten on varmistettu, että turvapaikanhakijalla on riittävä tieto hänelle määrätyn asumisvelvollisuuden merkityksestä, jotta hänen oikeusturvansa toteutuu?

3. Mikä on sisäministeriön kanta siihen, että Punaisen Ristin vastaanottokeskusten työntekijöiden täytyy asumisvelvollisuutta valvottaessa toimia valtiovallan ja viranomaisten ilmiantajina virkarikossyytteen nojalla?

4. Mitä mieltä te, sisäministeri Paula Risikko, olette lapsen erityisestä suojelusta silloin, kun vanhemmat pidätetään useiksi vuorokausiksi ja heidät säilöönotetaan ilman tietoa perheen alaikäisen lapsen olinpaikasta?

Olen toimittajana yhteydessä nouto-operaatiosta vastanneeseen komisarioon. Hän ilmoittaa, ettei kommentoi. Koetan edetä poliisin käskytysketjussa ylöspäin aina poliisipäällikköön asti. Turhaan. Pomot ovat joko lomalla tai he eivät kommentoi.

Olen yhteydessä myös Maahanmuuttovirastoon. Vastaanottoyksikön johtaja on sihteerin mukaan paikalla, mutta hän ei vastaa soittopyyntöihini.

Jätän useita soittopyyntöjä sisäministeriön poliisiasioista vastaaville virkamiehille. Niihin ei vastata.

”Kyse ehkä vain muutamista päivistä…”

Afgaaniperheen tavaroita on edelleen talossani. Heille laaditut vuoteet on siististi sijattu. Vuoteen vieressä on isot ja pienet sisätohvelit. Kylpyhuoneessa kaksi hammasharjaa, parranajokone, kampa. Pöydällä on perheen äidille erittäin tärkeä teepannu, jossa tee on viilentynyt.

Tuntuu kuin joku olisi pysyvästi poistunut keskuudestamme. Afganistanista yli kymmenen vuotta sitten pakolaiseksi Pakistanin ja Venäjän kautta Suomeen lähtenyt perhe on toki vielä elossa. Vielä. Pahimmillaan heitä odottaa pakkokäännytys ja lento Kabuliin. Sen jälkeen saattaa olla kyse vain muutamista päivistä, viikoista tai kuukausista kun he ovat ihan kokonaan poissa, kuolleita.

Kommentit