Valtavirran komedia-animaatioissa suhtaudutaan vilpittömästi suruun, masennukseen ja eksistentiaaliseen epätoivoon. “Suuren yleisön animaatioissa puhutaan oikeista jutuista ja aika villisti.”

Ikävä kyllä ”rakkaus” on vain kemiallinen reaktio, joka saa eläimet parittelemaan. Se iskee lujaa ja hiipuu vähitellen, jättäen sinut epäonnistuneeseen liittoon. Minä tein niin, vanhempasi tekevät niin. Katkaise kierre, Morty. Keskity tieteeseen.

– Rick Sanchez, animaatiohahmo

Olemassaololla ei ole tarkoitusta. Kukaan ei kuulu minnekään. Kaikki kuolevat. Tule katsomaan televisiota.

– Morty Smith, toinen animaatiohahmo

Mortylla ei mene kovin hyvin. 14-vuotias yksinäinen Harry Herpson Highschoolin oppilas on jatkuvien mielijohteiden uhrina, joiden takana on hänen alkoholisoitunut isoisänsä keksijä Rick, joka pystyy matkustamaan ulottuvuuksien välillä.

Rick aiheuttaa Mortylle niin usein traumoja, että hän poistaa aktiivisesti Mortyn muistoja.

Meno on sanalla sanoen surkeaa. Ja tälle asetelmalle perustuu nyt yksi Yhdysvaltain katsotuimmista televisiokomedioista, Rick and Morty. Ja sarja on ihastuttava.

Muutaman vuoden ajan on puhuttu television sadcomin noususta, käännettäköön se vapaasti suomeksi surkuhupiksi. Sarjoissa suru on olennainen osa juonta ja hahmoja.

Rick and Mortyn lisäksi toinen genren näkyvä edustaja on Netflixin BoJack Horseman, joka kertoo myös kyynisen linssin läpi alkoholisoituneesta sankarista, joka on puoliksi hevonen, puoliksi ihminen. Molemmat sarjat ovat animaatioita, komedioita ja katsojamenestyksiä.

Ja molemmissa hahmojen ongelmiin suhtaudutaan lopulta ilahduttavan vilpittömästi.

Sadcom-termin kehittänyt New York Magazinen Jenny Jaffe kuvaili sadcomiksi sarjaa, joka ei asetu komedioiden perinteisten jakolinjojen taakse. Amerikkalaisessa komediassa on Jaffen mukaan karkeasti kaksi lajia, joista toinen tarjoaa vilpitöntä eskapismia, toinen kyynistä nihilismiä.

"Toinen pelaa 2000-luvun ’mikään ei muutu miksikään’ -kyynisyydellä, toinen suurisilmäisellä vilpittömyydellä, jossa asiat kehittyvät jatkuvasti parempaan päin.”

Jaffe käyttää esimerkkinä kyynisestä komediasta Elämää Philadelphiassa -sarjaa, joka kertoo häijyistä alisuorittajakavereista. Vilpitöntä eskapismia tarjoilee taas esimerkiksi sarja Kolme miestä ja tyttö.

Jaffen mukaan jokaisen Elämää Philadelphiassa -jakson lopussa tilanne palaa normaaliin tai on huonompi kuin jakson alussa: Kolme miestä ja tyttö -jakson lopussa taas asiat ovat useimmiten marginaalisesti paremmin.

Sadcomissa löydetään tasapaino kyynisyyden ja vilpittömyyden välillä: mikään ei muutu ratkaisevasti paremmaksi, mutta hahmojen ongelmia ei naureskella kuoliaaksi.

Ahdistus johtaa perinteisesti suureelliseen oivallukseen.

Mikä on muuttunut? Ajatellaan hetki Simpsoneita, jonka uusin 30. kausi on nyt meneillään.

Simpsonit kuvaa ydinperhettä, jolla on ongelmansa: on alkoholismia, on keskiluokan kriisiä, on keltahipiäistä ja nelisormista esikaupunkialueen ahdistusta.

Todelliset ongelmat piilevät kuitenkin syvällä pinnan alla. Kun ahdistus tai suru lyö läpi, se tapahtuu yhden jakson aikana ja johtaa yleensä johonkin suureelliseen oivallukseen.

Luova mieli -jaksossa isä Homer masentuu, koska ei ole saavuttanut mitään ja istuu sängyllä syöden jauhoa, kuinkas muuten. Mutta lopulta tämän kaiken ansiosta Homerista tulee keksijä, jolla hän taittaa masennuksen. Huraa!

Lisan blues -jaksossa tytär Lisa ahdistuu, mutta sen ansiosta löytää blues-musiikin, jonka kautta oppii käsittelemään tunteitaan. Ja niin edespäin.

Perinteisen tilannekomedian lainalaisuus on, että jakson päätyttyä kaikki nollautuu – jakson on alettava niin sanotusti status quosta, eli samasta tilanteesta, johon sen on myös päätyttävä.

Malliesimerkkejä pitemmän fiktion puolelta ovat vaikkapa Hobitti eli sinne ja takaisin (1937) ja Taru sormusten herrasta -kirjasarja (1954–1955): Ensin hobitti on Hobittilassa, hän saa tehtävän, hobitti toteuttaa tehtävän kaikkien riemuksi ja palaa takaisin Hobittilaan. Menee joitakin vuosia ja hobitin adoptoima hobitti saa uuden tehtävän. Ja arvaatteko miten tarina päättyy? Adoptiohobittikin palaa Hobittilaan, ainakin hetkeksi.

Samaa kaavaa seuraa jokainen tilannekomedia.

Esimerkiksi päähenkilön masennus ei tähän malliin toimi. Siksi masennus on vaikkapa Simpsoneissa usein ensimmäisen näytöksen käänne, joka pakottaa sankarin toimeen.

Jakson loputtua masennus on selätetty, uutta on opittu mutta mikään ei ole muuttunut ja hahmot ovat valmiita seuraavan jakson koitokseen.

– Juonirakenteet ovat tulleet aiempaa monimutkaisemmiksi. Olen itse ollut että vaude, suuren yleisön animaatioissa puhutaan oikeista jutuista ja aika villisti. Se on aika siistiä, sanoo animaattori Ami Lindholm.

Bojack Horsemanista pitävä Lindholm ei heti ollut sarjan fani.

– Alussa ajattelin, että taas sarja yhdestä huonosti käyttäytyvästä miehestä. Tuli aika yllätyksenä sen syvällisyys.

Lindholm tunnetaan muun muassa elokuvien Lumikko ja Santra ja puhuvat puut animaattorina. Hän käsittelee animaatioissaan usein mielenterveyttä.

Lindholmin uusin animaatio Mother and Milk kertoo tuoreesta äidistä, joka ei pysty lopettamaan maidontuotantoa. Pian koko kaupunki hukkuu maitoon. Elokuva on katsottavissa Vauva.fi-verkkosivustolla.

– Yksi tärkeä tavoitteeni on näyttää, että välillä voi olla tosi vaikeaa ja sitten taas helpottaa. Että emme ole yksin tunteissamme.

Televisiokäsikirjoittaja Niklas Lindgrenin mukaan komediassa on meneillään kausi, jossa vakavia aiheita ei tarvitse "vesittää vitseillä". Lindgren on toiminut muun muassa Pasilan ja Jättekivan pääkäsikirjoittajana, minkä lisäksi hän on käsikirjoittanut Kimmoa ja Putousta.

– Yksi modernin komedian synnyn keskeisiä puolia on sitcom-perinteen kuolema. Eli komediatekijät ovat vapautuneet niistä rajoituksista jotka sanelevat, mitä 25-minuuttisessa jaksossa saa olla.

Hän nostaa esimerkiksi Rick and Morty -sarjan Pickle Rick -jakson. Seuraa spoilereita.

Jaksossa keksijä Rick muuttaa itsensä, no, eläväksi suolakurkuksi. Hän putoaa viemäriin, rakentaa itselleen mekaaniset käsivarret ja jalat, taistelee rottia vastaan, päätyy salaiseen tutkimuskeskukseen, jonka hän räjäyttää.

Kaksi kolmasosaa jaksosta on toimintakomediaa suolakurkkumiehen seikkailuista. Viimeisessä kohtauksessa selviää, että Rick muutti itsensä suolakurkuksi vältelläkseen perheterapiatapaamista.

Terapiaa ehdotti koulun rehtori sen jälkeen, kun lapset alkoivat reagoimaan koulussa isoisän tekemisiin.

– Siinä kiteytyy sarja. Rickin ja tyttären Bethin hankalaa suhdetta avataan tarkkanäköisesti ja älykkäästi.

"Uskon, että terapia on sinusta samalla tavalla tylsää kuin hampaiden harjaaminen minusta", terapeutti sanoo Rickille. "Asioiden korjaaminen, ylläpitäminen ja siivoaminen ei ole seikkailua."

KulttuuriCocktailissa kirjoitettiin vastikään, että populaarikulttuurissa terapeutit ovat osa jo arkista kuvastoa.

"Jo 1990-luvun lopusta lähtien päähenkilöillä on ollut oma terapeutti Ally McBealista Sopranosin mafiapomo Tony Sopranosiin."

Viimeistään 2000-luvulla terapia ja mielenterveysongelmat ovat tulleet osaksi myös televisioanimaatioita. Samalla alettiin phua suureellisesti "television kultakaudesta". Ehkä nyt voisi jo puhua animaation kultakaudesta.

Viime vuosina valtavirtakomediassa on uskallettu kirjoittaa esimerkiksi masennus sarjaan sisälle asiana, joka ei ole heti ratkaistavissa. Netflixin nuorille suunnattu Big Mouth -animaatiosarja saa pian kolmannen kautensa.

Animaatio kertoo esiteini-ikäisten tunnemyrskyistä, jotka ottavat ihmisen kokoiset muodot: Sarjan lapsia seuraavat hormonihirviöt, jotka yllyttävät kaikkeen eriterikkaaseen hormonaaliseen toimintaan.

Toisella kaudella kuvioon tulee masennuskissa: valtava ja tukahduttavan violetti eläin, joka tapaa lysähdellä yhden hahmon päälle. Masennuskissa vie 13-vuotiaan vanhempiensa erosta aiheutuvaa ahdistusta potevan Jessin pehmustettuun huoneeseen.

"Paikkasi on täällä kanssani", masennuskissa kuiskii.

Komedia kertoo ajastaan, joten ehkäpä nyt kaivataan samaistuttavampia hahmoja, jotka voivat olla kesken ja epäonnistuneita.

Televisiokomedioissa on toki aiemminkin käsitelty rankkoja aiheita, mutta hahmoille on tavannut löytyä jonkinlainen pelastus. Todellisuus ei ole aina näin yksinkertainen.

Jos kulttuurijutussa sallitaan yksi viittaus vuoden 1959 mustavalkoiseen ranskalais-meksikolaiseen elokuvaan, tulkoon se nyt, aivan jutun lopussa:

Bojack Horsemania ja Rick and Mortya katsoessa tulee mieleen Luis Buñuelin Likaiset polut -elokuva, joka kertoo hyvää tahtovasta Ramón Vásquezista. (Englanniksi elokuvalla on muuten paljon parempi ja pateettisempi vaihtoehtoinen nimi: Republic of Sin, eli Synnin tasavalta.)

Liberaali Vásquez on karibialaisen vankilasaaren johtaja, joka yrittää ajaa progressiivisia arvoja, vaikka onkin diktatuurin keskiportaan johtaja. Tietysti hän kusee kaiken ja tulee siinä sivussa aiheuttaneeksi sisällissodan saarelle.

"Yksi rohkea teko ei korvaa koko elämän raukkamaisuutta", Vázquez sanoo.

Sama pätee modernissa komedia-animaatiossa. Vaikkapa Rickin toimintaa ei anneta suorilta anteeksi, mikä on virkistävää eskapistisen komediaviihteen keskellä.

Tehdäänkö vastaavia televisiokomediasarjoja Suomessa? Suomalaisiahan pidetään masentuneena ja apaattisena kansana ja vaikkapa Aki Kaurismäen estetiikka ei ole kaukana sadcomista.

Niklas Lindgren on hetken hiljaa.

– Ei niitä varmaan vielä ole.

Lindgren sanoo, että ei kutsuisi vaikkapa käsikirjoittamaansa Jättekiva-sarjaa juuri sadcomiksi. Hän sanoo yrittävänsä tehdä modernia komediaa nyt juurikin Rick and Mortyn käsikirjoittajan Dan Harmonin ja vaikkapa BoJack Horsemanin Raphael Bob-Waksbergin jalanjäljissä.

– Meillä on animaatioalalla kaikki edellytykset tehdä helvetin hyvää ja syvällistä animaatiota, sanoo Ami Lindholm.