Tuoreen Kansalaismielipide: Turvapaikanhakijat ja turvapaikkapolitiikka –tutkimuksen keskeisin anti on se, minkä kaikki jo tietävät: suomalaiset eivät puhu turvapaikanhakijoista, koska pelkäävät tulevansa leimatuiksi joko ”suvakeiksi” tai rasisteiksi. Tutkimus siis päätyy siihen, mikä sen olisi pitänyt kyseenalaistaa. Miten näennäisen symmetrinen jaottelu rasistit–suvakit on suomalaiseen todellisuuteen syntynyt? Miten sen yhteiskunnallinen ja poliittinen merkitys rakentuu? Kun tutkimus ei tätä kysy, se jää erittelemänsä ilmiön armoille sen sijaan että auttaisi ymmärtämään sitä.

Tästä huolimatta Alisa Puustisen, Harri Raision, Esa Kokin ja Joona Luhdan tekemä tutkimus on muilla tavoin kiinnostava ja tärkeä. Se pyrkii rakentamaan keskustelua kansalaisten välille. Samalla se kertoo paljon suomalaisten peloista ja suhteesta sanomisen vapauteen. Otetaanpa kaksi hieman pitkää mutta ajatuksia herättävää lainausta haastatelluilta.

”Omasta mielestäni olen hyvinkin niitä ’tolkun ihmisiä’, mutta huomaankin että olen vaan suvakkihuora. Mutta jos en halua rajoittaa turvapaikanhakijoiden ottamista pelkästään rahallisiin syihin nojautuen, olen se suvakkihuora, joka ei arvosta suomalaisia. Omien arvojeni mukaan kaikki ihmiset ovat saman arvoisia, enkä halua estää apua tarvitsevaa saada apua. Tämä kuitenkin määritellään helposti ilkeästi ikään kuin sietäisin kaiken. En tietenkään siedä väkivaltaa ja rikollisuutta, ihonväristä riippumatta. Minä en silti halua pistää koskaan ihmishenkeä (tai eläimiä, ympäristöä) taloudellisten seikkojen varjoon. Tämän vakaumukseni vuoksi koen olevani elitistinen paska suvakkihuora.”

”Olen nuori, korkeasti koulutettu nainen ja äiti, enkä voi sanoa aitoa mielipidettäni ääneen. Suhtaudun kriittisesti maahanmuuttoon, sillä se ei mielestäni ole ratkaisu globaalin eriarvoisuuden jatkuvaan kasvuun vaan päinvastoin jopa kiihdyttää sitä. En kuitenkaan voi avoimesti sanoa olevani maahanmuuttokriittinen, sillä pelko leimautumisesta on todellinen ja asemani ja työpaikkani olisi uhattuna, jos olisin avoimesti tätä mieltä. Maahanmuutosta keskustellaan mielestäni liian kapeasti ja lyhytnäköisesti, eikä nähdä metsää puilta. Siksi perustelujani ei kuunnella, vaan leimataan rasistiksi ja tuomitaan mielipiteeni sopimattomaksi.”

*

Rasistiksi tai suvakiksi haukkuminen tuntuu pahalta ja voi pelottaa. Vaikka leimautuminen on kurjaa, sitäkin kurjempaa on hiljaisuuden hinta. Jos sanomisen vapaus myydään leimautumisen pelosta, se menee tässä maassa luvattoman halvalla.

Surkuhupaisaa on se, että juuri ”tolkun ihmisten” hiljaisuus ylläpitää tilannetta, jonka uhriksi he itsensä kokevat. Tämä on itse aiheutettu ongelma, koska ainoa keino leimautumisen pelon vähentämiseksi on keskustella enemmän, avoimemmin ja harkitummin. Suomalaisten pitäisi löytää toisensa ja raivata tilaa toisia kunnioittavalle keskustelulle. Ehkä suomalaiset voisivat myös hieman kasvattaa paksunahkaisuuttaan, jotta nettihäiriköt eivät saisi meitä niin tolaltaan.

*

Sanottakoon, ettei hiljaisuus ole puolueettomuutta, vaikka monet niin itselleen uskottelevat. Ikävä kyllä sekin on valinta. Viime vuosisadan kokemukset osoittavat tylysti, että hiljaisuus ja puuttumattomuus ovat rasismin ja totalitarismin parhaita kavereita. Inhimillisyyden ja ihmisarvon puolustajille ne ovat aina olleet keskeisiä vastustajia.