Mikä on alhaisempaa kuin kirjoittaa menestyneelle junttikomedialle jatko-osa? Kirjoittaa sille kolmososa. Napapiirin sankarit -elokuvat kirjoittanut Pekko Pesonen piti päiväkirjaa kolmososan kirjoitustyöstä.

Napapiirin sankareiden kakkososan ensi-iltaan on vielä yhdeksän kuukautta. Olemme elokuvan onnistumisen ansiosta silti jo jonkinlaisella palkintomatkalla Lontoossa ohjaaja Teppo Airaksisen sekä Yellow Film & TV:n tuottajien Jarkko Hentulan ja Olli Haikan kanssa. Leikkaus on juuri valmistunut, ja tuottajat uskovat näkemäänsä. Futishullu Jarkko on ostanut meille mustasta pörssistä 450 euron hintaiset hajapaikat Arsenalin ja Manchester Unitedin peliin. Itse en ymmärrä jalkapallosta juuri mitään. Istun huutavien ladien keskellä ja mietin, että helmiä sioille.

Reissulla on tarkoitus suunnitella myös kolmososaa. Yellow haluaa käynnistää sen kirjoittamisen jo nyt – ehkä siltä varalta, että hommassa tuhraantuu viisi vuotta, kuten kakkosen kanssa meni.

Minulla on kolmososaan idea, tai oikeastaan näyttämö, josta olen kiinnostunut. Harrastin nuorena jonkin verran vaeltamista ja kävin kesken kakkososan kuvaustenkin vaeltamassa yksin Ylläkseltä Pallakselle. Vaeltamisessa olisi aineksia komedialle, liittyyhän siihen ajatus miehisestä sankaroinnista luonnon armoilla ja jonkinlaisesta henkistymisestä erämaassa. Vaellus olisi hauska ratkaisuyritys varhaiskeski-iän kriisille. Voisin myös ammentaa parin vuoden takaisesta erostani, sillä Napiksissa on aina kyse kriiseistä.

Tästä kaikesta yritän vakuuttaa muita Lontoossa. Olen lähettänyt heille aiemmin pitkän sähköpostin, jossa selostan komediavisiotani miehestä, joka yrittää epätoivoisesti selvitä surustaan lähtemällä erämaavaellukselle. Höystin meilin kauneimmilla kuvilla, joita otin vaelluksellani.

Ideani saattaa kuitenkin olla liian kaukana siitä toimintakome-
diallisuudesta, jota Napikset pintatasolla ovat olleet. Kukaan ei halua edes puhua ideastani. Päädyn tapojeni vastaisesti niin humalaan, etten löydä Leicester Squaren luksushotelli W:n neonhohtoisilla käytävillä huoneeseeni vaan nukahdan käytävän sohvalle. Olen vielä aamulla niin sekaisin, etten muista puhelimeni pin-koodia. Keksin ladata Skype-tililleni krediittejä, jotta voin soittaa halvalla Suomeen asiakaspalveluun, josta saan puk-koodin.

Tuputan vaelluskomediaideaani Jarkolle ja Ollille pitkin kevättä. Väitän, että kolmonen kannattaa kirjoittaa aiheesta, josta minulla riittää materiaalia. Heittelen vaellukseen liittyviä ideoita retkikeitinkilpavarustelusta huumaavien sienten syömiseen.

Katson kaikki vaelluselokuvat, jotka löydän. Niitä on tullut viime vuosina yllättävän paljon. Isoimpia ovat olleet Erämaan armoille, Tracks, The Way ja Reese Witherspoonin tähdittämä Wild. Vaelluselokuvat ovat lähes oma genrensä, jonka elokuvista puuttuu kunnon jännite melkein säännönmukaisesti. Vaellus tuppaa koostumaan erilaisista episodeista vapaaehtoisella matkalla, jonne on lähes aina lähdetty ratkomaan jotain omaa kriisiä.

Suosikkini on ysärikomedia Kaupunkicowboyt, jossa Billy Crystal lähtee karjapaimenelämysmatkalle voittaakseen keski-iän kriisinsä. Toinen suosikkini on Pulkkisen tekijöiden kulttilyhytelokuva Don’t Push The River, joka kertoo firman virkistyspäivän kanoottiretkestä.

Vakavissa vaelluselokuvissa on lähes aina syvällisiä pohdiskeleva ajatusääni. Pisimmälle tämä henkistely viedään Paulo Coelhon esikoisromaanissa Pyhiinvaellus, joka pohjaa hänen omiin kokemuksiinsa pyhiinvaellusreitti Santiago de Compostelan vaeltamisesta. Tätä itsensäetsimistendenssiä olisi kiva parodioida lempeästi.

Soittelen läpi Lapin eräoppaat, puistonvartijat ja pelastuslaitoksen. Kyselen miten ihmiset tunaroivat erämaassa. Kuulen esimerkiksi turistista, joka on yrittänyt käyttää pelastushelikopteria taksina, mutta pääosin retkeilijöiden ongelmat johtuvat puutteellisista varusteista ja oman kunnon yliarvioimisesta. Kaikki auttavat minua innoissaan, kun kuulevat, mistä elokuvasta on kyse. Napapiirin sankarit on pohjoisessa käsite, joka avaa ovia. Joissain etelän arvosteluissa Napiksen hahmoja on pidetty tunnistamattomina karikatyyreinä, mutta Pohjoisessa taas kuulee usein, että ”se on juuri tuollaista täällä”. He ovat ottaneet elokuvan omakseen.

Vaahtoan tuottajille, että haluan kirjoittaa komedian, jossa Janne lähtee ylevästi tunturiin etsimään itseään, mutta sitten lähinnä piereskellään teltassa. Tämä ei edelleenkään ole se myyntipuhe, jolla koko kansan komediaa hinkuva tuottaja vakuutettaisiin. Olli keksi aikoinaan kakkososaan Hornet-hyökkäyksen. Nyt hän haaveilee jostain vielä suuremmasta – ehkä taisteluhelikopterilaivue! Yritän johdattaa visiointia tasolle, jossa rajuinta on nilkan nyrjähtäminen.

Maratoneja harrastava Jarkko alkaa lämmetä vaellusidealle, hän ymmärtää keski-ikäisen miehen miehistelyn tarpeen. Olli on varauksellisempi. Hän sanoo ymmärtävänsä, että pikkulapsiperhekaaoksen keskeltä haluaisi välillä metsään rauhaan, mutta itsensä etsimisen teema on hänestä elokuvaan liian abstrakti. Ja siinä hän on tavallaan oikeassa. Ehkä yritän koota liian vaikeaa palapeliä, ehkä syrjä-Suomi ei ymmärrä tällaista. Aiemmissa osissa on ollut varsin konkreettiset jännitteet ja helpommat teemat.

Ykkösosassa päähenkilö Janne (Jussi Vatanen) on lamaantunut konkurssista ja menettänyt uskon itseensä. Seikkailuun lähdetään, kun tyttöystävä Inari (Pamela Tola) uhkaa häipyä, jollei Janne saa aamuun mennessä hankittua digiboksia, jonka hommaamista hän on lykännyt jo vuosia. Kakkososassa pariskunta on saanut lapsen, mutta Janne ei ole saanut oikein kiinni vanhemmuudesta. Hän lähtee kuokkimaan häihin, ottaa taaperon mukaansa ja hukkaa tämän.

Kehittelen mainoslauseen: ”Ensin hänen oli löydettävä digiboksi. Sitten lapsensa. Nyt hänen on löydettävä itsensä.” Ei mene täysin läpi vieläkään, mutta Olli ja Jarkko myöntyvät vaellusidealle, kun lupaan kirjoittaa sen siltä pohjalta, että teema on enemmän Jannen miehisyyden kriisi kuin eksistentiaalinen itsensä etsiminen.

Käsikirjoitussopimuksen solmimisen jälkeen pääsen aloittamaan työt täydellä teholla. Raivaan kalenteristani vuoden pelkästään tälle projektille. Alan ideoida episodeja ja hahmotella rakennetta. Kirjoittelen synopsiksia ja sekalaisia muistioita. Minulla on paljon materiaalia metsäretkiltäni. Kyllä tästä yksi komedia syntyy.

Sitten vaelluskomediani tielle ilmaantuu pari muuttujaa. Vuokatti olisi valmis maksamaan merkittävästi siitä, että Napapiirin sankarit 3 tapahtuisi Vuokatissa, mutta en näe hirveästi järkeä siinä, että Lapissa asuvat jätkät lähtisivät Kainuuseen vaeltamaan. Olli puhuu minut kuitenkin tutustumaan Vuokattiin. Sponsorirahat ovat tärkeitä elokuvalle: puolet elokuvan rahoituksesta on löydettävä jostain muualta kuin elokuvasäätiöltä.

Pamela Tola taas sanoo kieltäytyvänsä, ellei saa esittämälleen Inarille vähintään yhtä suurta roolia kuin kakkososassa. Minulla ei ole mitään tätä vastaan, en vain ole vielä keksinyt Inarille kyllin hyvää juonta. Sinänsä vaatimus ei ole mitenkään tavaton: moni suunniteltu jatko-osa on kaatunut näyttelijöiden vaatimuksiin.

Lapin-vaelluksen, Vuokatin ja Inarin ison juonen yhdistäminen tuntuu mahdottomalta. Ellei Jannen vaellusjuoni sitten tapahtuisi Lapissa ja Inarin juoni Vuokatissa.

Näky Suopotkupallon MM-kisojen kisakylässä on kesäisenä perjantaina lähes apokalyptinen. Laskettelukeskus Ukkohallan pihassa värikkäästi pukeutuneet joukkueet nesteyttävät huolellisesti ennen aamulla alkavaa turnausta. Rinteen alle pystytetään pientä rock-festivaalia. Ulkomailta asti tullutta jengiä hiihtelee ympäriinsä kylpytakit päällä ja kaljatölkit kädessä. Huoneistohotellista raikaa sekaisin rock ja gabber.

Olen osannut tulla paikan päälle tavattuani aikaisemmin toimitusjohtaja Markku Laantin majoitusyritys Vuokatin Aatelista. Hän sattui mainitsemaan, että Vuokattiin tullaan myös pelaamaan suojalkapalloa. Kuvittelin heti Pamela Tolan rämpimässä litimärkänä suossa. Se on money shot. Veikkaisin.

Illalla saunan jälkeen katselen kesäyössä höyryävää tunturijärveä huoneistoni terassilta, kun viereeni pirstoutuu jaloviinalasi. Yläkerran huoneistoon on ahtautunut parikymppisten jätkien suofutisporukka FC Ble ja muutama mimmi päälle. Päädyn kuokkimaan heidän kemuihinsa. Minulta halutaan nimmareita, kun kerron kirjoittaneeni Napapiirin sankarit.

Pääsen seuraavana päivänä vasta puolilta päivin pelisuolle. Näky on uskomaton. Keskellä loputonta metsää on valtava suo, joka on täynnä pelikenttiä. Käynnissä on omituinen kesäfestarin ja urheilujuhlan risteytys. Tämä on pakko saada elokuvaan.

FC Blen jätkät hoitavat minut kokeilemaan pelaamista sekajoukkueeseen FC Aamuhartaus. Eteneminen vyötäröä myöten upottavalla kentällä on paikoin lähes mahdotonta, jaksan krapulassa ehkä viisi minuuttia. Pari Blen järjettömän kovakuntoista hiihtäjäpoikaa pelaa kahdessa eri sarjassa yhtä aikaa, juoksee pelistä toiseen ja kukkuu vielä yöt päälle. Pakko ihailla.

Iltajuhlassa törmään paikalliseen autokorjaajaan, joka pelasti minut tulomatkalla, kun väärin asennettu iskunvaimennin hiersi jarrunesteletkun poikki. Tarjoan tuopin vip-passini juomalipuilla. Kehumme jurrissa toisiamme.

Palaan Helsinkiin tyytyväisenä siitä, että minulla on näyttämö Inarin tarinalle. En vain vieläkään tiedä, mistä tarinassa on kyse. Luultavasti Inarin naiseuden kriisistä, sillä Jannen tarinassa on kyse hänen mieheytensä kriisistä.

Jos Inari lähtisi suojalkapallokisoihin mittauttamaan omaa ”markkina-arvoaan”, se olisi komediahahmon premissi – riittävän alhainen. Mielestäni miehet eivät useinkaan salli naishahmoilleen riittävän alhaisia piirteitä. Tästä saisi myös pakkomielteisesti Inariin ihastuneelle Pikku-Mikolle (Kari Ketonen) hauskan tarinan: Mikko olisi todellakin päättänyt unohtaa Inarin ja kieltänyt koko porukkaansa edes vilkaisemasta tähän kisoissa sillä silmällä – ja sitten Inari hakisi epätoivoisesti huomiota juuri tältä jengiltä.

Saan Facebook-kavereiltani paljon esimerkkejä siitä, miten naiset viehätysvoimaansa testaavat, mutta myös aika provosoituneita kommentteja. Feministiyhtye Kitkerien neitsyiden perustaja Vappu Rossi vastaa: ”Mittauttavat markkina-arvoaan? Anteeksi, poistan sitruunan perseestäni. Laasanen ehkä tietää.”

Lisää ryöpytystä tulee heti samana iltana elokuvaväen kekkereissä Helsingin Tukkutorin B-Side Barissa, jossa pari kännistä naistekijää hyökkää kritisoimaan naiskuvaani. En osaa hämmennyksissäni kuin nieleskellä. Mietin, että he ovat itse kirjoittaneet juuri elokuvan, jonka miespäähenkilö tavoittelee koko elokuvan ajan täysin väärää ja idioottia tavoitetta – eikä elokuva ole edes komedia.

Kotimatkalla itkettää, vaikka olen tottunut siihen, että alalla, jossa suurin osa tekijöistä kilpailee näköalattomasti samasta Veikkauksen potista, lyödään toisia surutta. Myöhemmin toinen naisista pahoittelee, että ”taisi vähän larpata stereotyyppistä vihaista feministiä.”

Sukupuolikysymyksiin liittyy alalla paljon vihaa. Ohjaajista vain parikymmentä prosenttia on naisia. Tuottajissa ja käsikirjoittajissa naisten osuus lähentelee silti jo 40 prosenttia. Pääosaroolit jakautuivat viime vuonna tasan miehille ja naisille. Suhteutettuna hakijamäärään naisten on miehiä helpompaa saada tukea hankkeilleen. En tiedä, onko tv-sarjoista tehty tilastoja, mutta minusta näyttää, että Suomessa tehdään lähinnä naisten kirjoittamia sarjoja naisista. Silti media pitää yllä mielikuvaa alasta, jolla sorretaan naisia.

Kirjoitan Inarin juonesta parinkymmenen sivun tiivistelmän, mutta en tahdo löytää merkityksellistä kolmatta näytöstä. Vai johtuuko tunteeni siitä, että pelkään feministien reaktioita? Päätän, ettei johdu, ja heitän kaiken jälleen roskiin.

Edellisten Napisten ylijäämäkohtauksista – ja juonilinjoista – saisi viiden vuorokauden maratonelokuvan. Kolmososastakin olen ehtinyt heittää jo pois pitkälle kehitellyn kuvion, jossa pojat törmäävät vaelluksella kakkososasta tuttuun Joonas Nordmanin esittämään Sekikseen, joka on raitistunut ja alkanut harrastaa geokätköilyä. Samoin roskiin on lentänyt kokonainen kolmas näytös, jossa Inari tulee Pikku-Mikon kanssa helikopterilla etsimään tunturiin eksynyttä Jannea. Aika pitkään kehittelin koko konseptia siltä pohjalta, että Inari ja Janne olisivat alussa eronneet.

Elokuun viimeisenä perjantaina on Napiksen kakkososan ensi-ilta. Ennen sitä ilmestyy pari tylyä kritiikkiä. YleX:n toimittaja soittaa ja tivaa, miksi olen kirjoittanut niin konservatiiviset sukupuoliroolit, äitiyttään ylisuorittavan Inarin ja Jannen, joka ei tahdo saada tuoreen isän roolista kiinni. Yritän selittää, että mielestäni velvollisuuteni tekijänä on kuvata sitä, mitä olen maailmasta nähnyt, ei jotain idealistista tasa-arvofantasiaa, mutta toimittaja ei kuuntele. Hänellä on oma agendansa.

Tänä loukkaantumisen aikana kaiken taiteen on oltava sisällöltään poliittisesti tärkeiksi katsottujen agendojen tukemista. Kuvittelen, että tällaista oli varmaan tehdä viihdettä 1970-luvun ylipolitisoituneessa Suomessa. Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Jos jonkin teoksen edes epäillään loukkaavan omaa hegemoniaa, se ammutaan mylvien alas. Näin tekee sukupolvi, joka on tottunut poistamaan ärsyttäviä mielipiteitä esittävät ihmiset omasta Facebook-kuplastaan. Nykypäivän helsinkiläinen on järkyttynyt siitä, miten lappilainen ajattelee. Ja päinvastoin.

Lisää haastetta tulee siitä, ettei komediaa pidetä lähtökohtaisesti minään. Kova komedia voi saada kolme tähteä. Kirjoittajana se tuntuu järjettömältä, koska komedia on ehdottomasti kirjoittamisen kuninkuuslaji. Kun kirjoitin tätä ennen Talvivaarasta ja rakenteellisesta korruptiosta kertovan Jättiläisen, se vaati valtavan taustatyön ja rutosti sommittelua, mutta kohtausten kirjoittaminen oli lähes naurettavan helppoa, kun niiden ei tarvinnut olla hauskoja.

Onneksi yleisö kuitenkin tykkää kakkososasta ja elokuva saa vielä enemmän katsojia kuin ykkösosa – lähes 400 000. Se on hillitön määrä. Monet äidit kokevat Inarin roolin vapauttavaksi.

Kolmososa todella kannattaa tehdä ja vielä ripeästi.

Haluamme päästä kuvaamaan kesällä 2016, mutta elokuvasäätiön tuotantotuet on käytännössä jo jaettu Suomi 100 -elokuville. Ainoa mahdollisuutemme pysyä tässä tavoitteessa, on saada rahat elokuvasäätiön 50/50 -haussa. Se on noin kolmen elokuvan vuosittainen tuotantotukipotti, jonka tarkoitus on edistää aiempaa katsojamenestystä saavuttaneiden tekijöiden mahdollisuuksia päästä tekemään uusia katsojamenestyksiä.

Meillä on hyvät mahdollisuudet tukeen, mutta haun määräaikaa on aikaistettu aiemmasta. Kahden kuukauden päästä pitäisi olla tuotantovalmis käsikirjoitus.

Se voisi onnistua, ellei minusta olisi alkanut tuntua, että Jannen miehisyyden kriisi on liian köykäinen teema hänen vaellukselleen. En siis tiedä, mistä kumpikaan tarinani pohjimmiltaan kertoo.

Nyt iskee paniikki. Haen apua kaikilta, keillä vain on aikaa minulle. Alan tuskastua, ja niin alkavat Jarkko ja Ollikin. Palaan takaisin siihen, mistä vuosi sitten innostuin: masentunut suomalainen mies lähtee vaellukselle etsimään itseään, mutta kaverit tunkevat mukaan ja kaikki mahdollinen menee perseelleen. Se on minusta hauskaa ja kiinnostavaa. Siitä minä haluan kirjoittaa.

Jarkko ja Olli tuntuvat ajattelevan, että no ihan sama, kunhan kirjoitan elokuvan, joka saadaan tuotantoon.

Käsikirjoittaja Petja Peltomaa auttaa minua Inarin juonen kanssa. Petjan mielestä olisi raikasta, jos Inarin missio olisi ammatillinen, vastapainona Jannen filosofoinnille. Päätän keskittyä kertomaan Inarin urakamppailusta tämän miesvaltaisella työpaikalla. Ja tämä tietysti suojalkapallon tiimellyksessä.

Kirjoitan molemmista juonista pari synopsista ja alan kasata treatmenttia, juonitiivistelmää. Aika käy kuitenkin vähiin. Kun saan treatmentin valmiiksi, palkkaan ohjaaja Inarin Niemen kirjoittamaan Inarin juonta auki. Inarilla on hyvä huumorintaju, hän on Inarin ikäinen ja niminen. Inari tekee parhaansa lyhyessä ajassa, mutta kahden Napiksen jälkeen minun on vaikea kelpuuttaa kenenkään muun dialogia. Yötöiksi menee, mutta päädyn kirjoittamaan lähes kaiken uusiksi. Kiroan tätä kiirettä, joka tuli minulle kalliiksi.

Pari viikkoa ennen deadlinea Teppo Airaksinen ilmoittaa, ettei jaksa ohjata elokuvaa. Ei hän ole siihen varsinaisesti koskaan lupautunutkaan, mutta elimme toivossa. Jarkon mielestä on tavallaan kiinnostavaa, että joka osalla on sama kirjoittaja, mutta eri ohjaaja.

Mielestäni tilanne on katastrofi.

Tukihakemusta varten meillä on oltava ohjaaja, eikä Suomessa todellakaan ole montaa pätevää komediaohjaajaa.

Olli ajaa ohjaajaksi kaveriaan Taavi Vartiaa. Minusta Taavin tyyli on Napiksiin väärä. Mutta Taavista saa kaksi pistettä 50/50 -hakuun, koska Rölli ja kultainen avain sai yli 200 000 katsojaa. Ihme systeemi. Olet joskus ohjannut keskinkertaisen lastenelokuvan, ja sinulla on lopun elämääsi kaksi pistettä 50/50-hakuihin.

Pallottelemme lisää. Kuka olisi tarpeeksi kova luu pärjäämään näyttelijöiden kanssa, jotka ovat tehneet jo kaksi Napista? Mitä jos Ketonen heittäytyy hankalaksi? Ehdotan Aleksi Salmenperää. Aleksi harkitsee, mutta sanoo ei. Minua harmittaa, mutta voi olla, että iso yleisö kiittää. Ehdotan Inari Niemeä. Olli väittää, ettei saa myytyä kokematonta Inaria firman hallitukselle – niin paljon omaa riskirahaa pelissä. Showbisnestä, mutta pidän tästä pelistä, jossa on yhdistettävä taiteellinen kunnianhimo ja tulostavoitteellisuus.

Lopulta Olli keksii ajatuksen Tiina Lymistä. Olen skeptinen. Tiinan ohjaama lyhäri ja Äkkilähdön leikkausversio, jonka Tiina meille näyttää, ovat kuitenkin hyviä. Tiina ei ole nähnyt kumpaakaan Napista, mutta katsoo ne. Hän tuntuu tajuavan mitä haen – ymmärtää ydinvitsin. Olen kuullut, että Tiina kuuluu siihen näyttelijöiden vähemmistöön, joka osaa lukea käsikirjoituksia. Olen helpottunut. Meillä on ohjaaja.

Holtittomasti ylipitkä käsikirjoitusversio valmistuu kolme päivää ennen deadlinea. Lähetän version tiimille ja kiiruhdan myöhässä Käsikirjoittajien Killan pikkujouluihin. Minusta on tehty kiireinen parodiahahmo juhlien sketsinäytelmään, mutten ehdi nähdä sitä.

Seuraavana aamuna luen krapulassa Ollilta tulleen kirjallisen palautteen versiostani. Kasvotusten Ollin palautteet ovat rakentavia ja korrekteja, mutta kirjallista palautetta antaessaan hän menee välillä moodiin, jossa kirjoitetaan caps lock päällä ”VITTU MITÄ PASKAA”. Palaute tunnetaan kirjoittajapiireissä nimellä ”Ollin perseraiskaus”. Tämä on juuri sellainen. Olen kieltäytynyt jo vuosia Ollin kirjallisesta palautteesta. Miksi helvetissä pyysin sitä juuri nyt?

Viimeisinä päivinä hakkaan käsikirjoituksesta 15 sivua pois. Versio valmistuu tuntia ennen haun deadlinea.

Pariin seuraavaan viikkoon en jaksa kuin maata ja syyllistyä siitä.

Säätiön myönteinen rahoituspäätös tulee viimein helmikuussa. En osaa riemuita siitä. Nyt on pakko saada käsikirjoitus kuvauskuntoon. Toisaalta paniikki on positiivinen. Teatterintekijät sanovat aina, että lähestyvä ensi-ilta pakottaa panemaan parastaan. Monesta elokuvakäsikirjoituksesta puuttuu juuri se viimeinen vimma, koska niitä kirjoitettaessa ei ole vielä tiedetty, tullaanko juttua tekemään koskaan. Mutta nyt tämä elokuva todella tehdään.

Olli ja Jarkko kritisoivat edelleen Jannen motiivia lähteä vaellukselle. He kaipaavat konkreettista päämäärää. Olen kipeä, väsynyt ja vaipumassa epätoivoon. Miksi kukaan ei ymmärrä, mitä ajan takaa? Onko se, mitä haen siis paskaa? On varmaan. Keksin hädissäni juttua uudestaan ja uudestaan. Muuttelen premissiä, vaikka aikaa kuvauksiin on enää neljä kuukautta.

Tiinalla ei ole aikaa puhua kanssani. Jarkko yrittää auttaa, mutta hermostus alkaa näkyä. Eikä ihme, olen väittänyt, että tiedän mitä olen tekemässä, ja Jarkko maksaa siitä pitkän pennin.

Ollille Jarkko on alkanut hokea, että tehdään mieluummin hieno Napis, joka saa vain 300 000 katsojaa, kuin typerä, joka saa 400 000. 
Tämä ei varsinaisesti helpota paineitani. 300 000 katsojaakin on aivan helvetisti.

Kirjoitan sadannen memon ja meilaan kaikille. Jarkko vastaa, että hän antaa siunauksensa mille tahansa Jannen syylle lähteä vaeltamaan ”kunha valmiin elokuvan katsoja kokee nähneensä hienoimman Napapiirin sankarit -elokuvan ikinä!”.

Olen järjettömän yksin. Nyt ollaan käsikirjoittamisen ytimessä. Siinä, miksi rakastan ja miksi vihaan tätä. Ympärilläni on lauma ihmisiä, joilla kaikilla on hillittömiä odotuksia käsikirjoituksesta, omat toiveensa ja tarpeensa tekstille, mutta olen ainoa, joka pystyy saattamaan tarinan kuntoon. Kaikki muut vain heittelevät. He voivat vain heitellä. Minun on tehtävä tämä. Siitä minulle maksetaan. Siitä minut creditoidaan. Tai paskat edes creditoidaan. Kun elokuva valmistuu, sitä kutsutaan ohjaajansa elokuvaksi. Kirjoitetaan, että sen näyttelijät, jotka eivät ole todellisuudessa vaivautuneet kertaakaan kommentoimaan käsikirjoitusta, ovat luoneet jälleen kerran hienot hahmot. No paskat siitä. Siitä minulle maksetaan.

Näen unta, että minun on mentävä kesätöihin paperikoneelle. Yritän ajatella, että se on ehkä hyvää taustatutkimusta johonkin. Pohjimmiltani tiedän kuitenkin, että se tulee olemaan ihan sairaan tylsää. Pelkään myös, etten pärjää koneella, en opi käyttämään sitä. En ole koskaan tehnyt oikeita töitä. Herään ahdistuneena.

Yhdessä palaverissa Olli kysyy, mitkä ovat elokuvan money shotit. Soperran jotain avotunturista, naturisti-vaeltajista ja suojalkapallosta. Olli on huolissaan, kun käsikirjoituksessa ei ole autoilua ollenkaan, vaikka se on ollut keskeinen elementti Napiksissa. Ja missä on Ferrari? Olen kuulemma kakkosta tehdessä luvannut kirjoittaa kolmoseen sen Ferrarin, joka ei kakkoseen mahtunut. Väitän, etten ole luvannut sellaista. Jarkko vahvistaa, että lupasin. Voi saatana.

Tuottajaksi Olli lukee poikkeuksellisen paljon käsikirjoitusversioita ja osaa antaa terävää analyysia rakenteesta ja henkilöhahmojen psykologiasta. Välillä Olli on taas kuin pikkupoika, joka haluaa elokuvaansa Ferrarin ja Hornetteja. Pikkupoika minunkin nyt pitäisi olla, mutta en ole tyytyväinen tekeillä olevaan versioon. Eniten tökkii Inarin juoni. Kiroan Pamelaa, joka vaati ison juonen, ja Ollia, joka vaati yhteistyökuvion Vuokatin kanssa. Olen kysynyt Ollilta ja Jarkolta ainakin kolme kertaa, tuleeko Vuokatista aivan varmasti niin paljon rahaa, että meidän todella kannattaa puoliväkisin sijoittaa sinne osa elokuvasta. Kuulemma tulee.

Kaivan esiin Ollin palautteen väliversiosta, johon olin kirjoittanut pelkän poikien juonen. Siinä Olli ehdottaa aivan pokkana, että Inarin juonesta nähtäisiinkin vain ihan lyhyitä välähdyksiä, kun Janne soittelee Inarille vaellukselta. Luen kohdan kolme kertaa uudestaan. Miten voi ihminen heitellä tuollaista tässä vaiheessa prosessia? Lähden etsimään Ollia toimistolta, mutta en onneksi löydä. Jarkko sanoo, ettei Olli mitään tarkoita – kyllä pitää olla Vuokatti ja Inarin juoni. Ei saa skitsoilla näin lähellä maaliviivaa.

Saatanan Olli. Kirjoitan sille sähköpostin: ”Miks sä tuut tässä vaiheessa heittämään tällasta, kun sä tiedät, että tää ei oo mitenkään mahdollista? Te ootte ite määritelleet mulle tarinan reunaehdot ja mä yritän niitä epätoivosesti täyttää. Sit sä heität tämmöstä.” Katselen viestiäni. En lähetä sitä. Riittää, että olen saanut edes mielessäni raivota turhautumistani.

Tietenkin! Taas yhden toimimattoman version jälkeen tajuan, ettei vika olekaan reunaehdoissa, vaan Inarin tarinan perusasetuksissa. Tarinan ei kuulu kertoa Inarin kilpailusta työelämässä, vaan henkisestä loikasta kotiäitiydestä työelämään. Tämä on hyvällä tavalla paralleelia Jannen kaaren kanssa. Janne on ahtaalla perinteisessä miehen roolissa, mutta ei uskalla sanoa tätä ääneen. Ystävän kuolema sysää Jannen kriisiin, johon hän etsii hätäpäissään ratkaisua tunturivaelluksesta.

Nyt kaikki loksuu kohdilleen. Jo oli aikakin. Kuvauksiin on enää pari kuukautta. Olen enemmän kuin helpottunut.

Jos käsikirjoitusprosessia kuvaisi kaaviolla, käsikirjoitus lähtisi vasemmasta alakulmasta kohti oikean yläkulman maalia. Välissä on järjettömästi söhryä ja kiemuraa, mutta harhapolut on kuljettava, jotta voi olla varma maalista. Oleellinen löytyy rönsyjen alta.

Kun päähenkilöiden juonet ovat kohdillaan, voi keskittyä sivuhenkilöihin. Sitä tukee Tiinan erinomainen casting. Uusina naamoina nähdään Jani Volanen, Taneli Mäkelä, Heidi Lindén ja Paavo Kinnunen. Näyttelijämielikuvat helpottavat kirjoittamistani.

Kesän alussa viilaan vielä muutamia kohtauksia. Se on työlästä, koska kaikki muutokset täytyy käyttää nyt murennoksesta vastaavan Jorma Kaulasen kautta. Haluan silti tehdä kaiken voitavan. Kohta pallo siiryy kokonaan Tiinalle.

Viilaan ja viilaan repliikkejä. Stressaan ja tiuskin läheisilleni. Missä on se kohta, jossa hyöty ei ole enää suhteessa vaivaan?

Katselemme välimiksausta Meguru Film Soundin miksaamossa Katajanokalla. Muistelen, mistä nyt jo kolmeen osaan kasvanut Napis-saaga sai alkunsa. Olin vuosituhannen taitteessa äänittämässä Virpi Suutarin ja Susanna Helken seurantadokumenttia Joutilaat, joka kertoo Suomussalmen työttömistä nuorista miehistä. Siellä tuunatun Escortin takapenkillä mietin, että tähän maisemaan pitäisi kirjoittaa fiktioelokuvakin. Päätös vahvistui, kun Joutilaiden päähenkilö tappoi pari vuotta myöhemmin itsensä. Aloin suunnitella tarinaa, joka käsittelisi tätä näköalattomuutta ja tarjoaisi uskoa elämään.

Välimiksausversion pyörittyä loppuun olen kuitenkin hämmentynyt. Lähtöajatukseni ahdistuneesta miehestä värittää koko elokuvan pohjavirettä tummaksi, onhan kaiken alla lopulta hajoamispisteessä oleva perhe. Se on hieman ahdistavaa, vaikka tiedän, että tässä vaiheessa prosessia lopputuloksen hauskuutta on mahdotonta arvioida itse. On pakko odottaa oikean yleisön reaktioita.

Olli ja Jarkko ovat sitä vastoin fiiliksissä näkemästään. Taputellaan selkään. Sitten miksaamon perällä istunut Tuomas Palola avaa suunsa. En muista nähneeni häntä ennen. Hän kertoo olevansa kotoisin Sodankylästä. Levittäjä Nordisk Filmille televisiospotin elokuvasta leikkaava Tuomas on vaikuttunut. Tuomas sanoo, että tämän elokuvan avulla tullaan estämään ainakin pari itsemurhaa. ■

Napapiirin sankarit -elokuvien ja Jättiläisen lisäksi Pekko Pesonen on käsikirjoittanut mm. elokuvat Tyttö sinä olet tähti sekä Lapsia ja aikuisia. Pesonen tekee seuraavaakin elokuvaansa Olli Haikan ja Jarkko Hentulan kanssa. Napapiirin sankarit 3 -elokuvan ensi-ilta on 23.8.