Stephenie Meyer: Houkutus
Minä en oikein samastunut ikäisiini ihmisiin. Tai ehkä minä en totta puhuen samastunut ihmisiin ylipäätään, ja sillä hyvä. Äiti oli minulle läheisin ihminen koko maailmassa, mutta mekään emme olleet koskaan samalla aaltopituudella, emme koskaan puhuneet täysin samaa kieltä. Toisinaan en voinut olla miettimättä, näinkö minä asiat jotenkin eri tavalla kuin muu maailma. Ehkä minulla oli aivoissa jokin ohjelmointivika.
 Aamiainen syötiin Charlien kanssa vaitonaisissa tunnelmissa.Hän toivotti onnea kouluun. Minä kiitin vaikka tiesin, että siitä oli turha haaveilla. Minä ja onni emme yleensä sopineet yhteen. Charlie lähti ennen minua poliisiasemalle, joka oli hänelle vaimo ja perhe. Minä jäin istumaan vanhan nelikulmaisen tammipöydän ääreen tuolille, joka oli eriparia kahden muun kanssa, ja tutkailin hänen pikku keittiötään, jossa oli tummat paneeliseinät, kirkkaankeltaiset kaapistot ja valkoinen linoleumilattia. Kaikki oli ennallaan. Äiti oli maalannut kaapit kahdeksantoista vuotta sitten saadakseen sisälle vähän aurinkoa. Viereisessä postimerkin kokoisessa olohuoneessa oli pienen takan päälle aseteltu valokuvia. Ensinnäkin Charlien ja äidin hääkuva, joka oli otettu Los Angelesissa, sairaalassa otettu kuva meistä kolmesta  jonka sairaanhoitaja oli auliisti näpännyt, ja sarja minun koulukuviani aina viime vuoteen asti.