Arnold Schönberg
Klassisen musiikin kauhukakara
"Minun opettajani olivat ennen kaikkea Bach ja Mozart, toiseksi Beethoven, Brahms ja Wagner."
Näin kirjoitti atonaalisuuden kehittäjänä tunnettu Arnold Schönberg, lähes itseoppinut säveltäjä. Anton Webern ja Alban Berg olivat taas hänen oppilaitaan, joita hän kiitti Harmonielehren (1911) esipuheessa: "Tämän kirjan olen oppinut opetettaviltani". Schönberg loi uuden sävellystekniikan, joka perustui 12 sävelen muodostaman rivin käyttöön. Nuorena poikana hän olikin joutunut odottamaan tietosanakirjansa S-osan ilmestymistä saadakseen selvän sonaattimuodon rakenteesta. Schönberg teki elämäntyönsä Wienissä, Berliinissä ja Los Angelesissa.
Edellinen sukupolvi oli jakautunut Brahmsin ja Wagnerin kannattajiin, mutta nuoremmat säveltäjät pyrkivät yhdistämään molemmat suuntaukset, ja muodon hallinta liitettiin näin moderniin harmoniaan. Schönberg sävelsi Brahms-vaikutteisen D-duurikvarteton jo v. 1897. Pari vuotta sen jälkeen syntyi jousisekstetto Verklärte Nacht, joka perustui Richard Dehmelin runoon. Seksteton harmoniat olivat konservatiiviselle yleisölle liikaa, mutta myöhemmin siitä tuli yksi säveltäjän suosituimmista kappaleista, myös jousiorkesteriversiona. Richard Straussin rohkaisemana Schönberg sävelsi sinfonisen runon Pelléas ja Melisande (1903). Hän tutustui Wienissä Mahleriin, joka asettui rohkeasti Schönbergin puolelle aina, kun tämä vihellettiin ulos konserttisaleista.
Seuraava suuri sävellys oli jousikvartetto n:o 1 op. 7 (1904). Tässä klassisen kvarteton neljä osaa sulautuvat yhdeksi. Tiheä tekstuuri ja 50 minuutin kesto antoivat yleisölle pureksittavaa. Samaa muotokaavaa noudattaa Kamarisinfonia E-duuri (1906), jossa esitellään mm. kvarttisointu ja jonka kokoonpano kääntyy pois romanttisesta jättiorkesterista: Schönberg käytti pientä 15 soittajan yhtyettä. Kamarisinfonia aiheutti yleisön välihuutoja ensin Wienissä ja sitten v. 1914 Berliinissä, jossa yleisön joukossa oli myös Jean Sibelius. Tämä kirjoitti vaimolleen Ainolle: "Kiinnostavaa musiikillista kubismia", "mutta korvien piinaa se on", lisäsi hän vielä päiväkirjassaan.
Tähän asti kaikki sävellykset olivat tonaalisia. Harmonioiden ja melodioiden tullessa yhä mutkikkaammiksi sävellajien merkitys alkoi vähetä. "Ich fühle Luft von anderen Planeten", toisen jousikvarteton (1908) finaalin laulajan (!) sanat, ovat tässä mielessä olleet enteelliset Schönbergin uuden äänimaailman kannalta. Vuonna 1909 säveltäjä sai valmiiksi pianoteoksensa op. 11, joka oli maailman ensimmäinen atonaalinen sävellys – Schönbergin itsensä mielestä "pantonaalinen". Siinä ei siis enää ollut tonaalista keskusta, perussäveltä. Atonaalisuus oli säveltäjän mielestä luonnollisen kehityksen tulos, ei kumouksellinen uudistus sen enempää kuin muutkaan musiikilliset kehitysvaiheet. Atonaaliset sävellykset ovat yleensä lyhyitä. Pidemmissä vokaaliteoksissa tekstin tehtävänä on tavallaan toimia selkärankana.
Paitsi lyhyiksi, atonaaliset teokset on usein sävelletty erikoisille kokoonpanoille. Esim. pieni Herzgewächse saa säestyksekseen harpun, harmonin ja celestan.
Schönbergin tärkeimpiä atonaalisia teoksia ovat Viisi orkesterikappaletta op. 16 (1909), Erwartung, näyttämöteos, "monodraama", sopraanolle ja orkesterille op. 17 (1909) sekä Pierrot Lunaire.
Vähitellen Schönbergin tonaaliset varhaisteokset alkoivat tulla tunnetuiksi, mutta siitä ei ollut enää iloa tekijälle. Maailmansodan aikana hän sävelsi vain vähän, osittain sodan takia, osittain siksi, että hänen piti ratkaista tonaalisuudesta luopumisen aiheuttamat rakenteelliset ongelmat. Hän halusi keksiä uuden järjestelmän, jolla hallita kaikki ne harmonian ja melodian keinovarat, jotka nyt olivat hänen käytössään.
"Tänään olen keksinyt jotain, joka varmistaa saksalaisen musiikin ylivertaisuuden sadaksi vuodeksi."
Näin kertoi kesäkuussa 1921 Schönberg oppilaalleen. Se jokin oli 12-säveljärjestelmä. Schönberg oli juuri alkanut kirjoittaa pianosarjaansa op. 25, ensimmäistä tällä tekniikalla sävellettyä teosta.
12-säveljärjestelmä ja rivitekniikka
Maailmansodan ja teoreettisen pohdiskelun sävellystyöhön aiheuttaman keskeytyksen jälkeen Schönberg esitteli v. 1923 dodekafoniana, kaksitoistasäveljärjestelmänä, tunnetun sävellysmetodin:
- Musiikki vapautettiin riippuvuudesta sävellajiin ja asteikkoon.
- Kaikki oktaavin 12 säveltä olivat nyt keskenään samanarvoisia, ja atonaalisuuden periaatteeksi kiteytyi sävelten keskinäinen riippumattomuus. Sitä soveltaessaan säveltäjä asettaa kromaattisen asteikon 12 säveltä vapaasti valitsemaansa kiinteään järjestykseen, ns. riviin.
- Sävelten järjestys on säilytettävä muuttumattomana. Sävel ei siis saa esiintyä (rytmistä toistoa lukuunottamatta) uudestaan ennen kuin kaikki muut sävelet on kerran käytetty.
- Sointujen muodostaminen rivin puitteissa samoin kuin oktaavialan, rytmin ym. käsittely on vapaa.
Rivi ei ole teema, eikä sen rakenteella ole kuulijalle sinänsä merkitystä. - Riviä voidaan, kuten fuugateemaakin, käsitellä myös käännöksenä (peilikuva, inversio), rapuliikkeenä (takaperin, retroversio) tai rapuliikkeen inversiona.
- Rivitekniikan rakenteelliset periaatteet tarjoavat teknisiä keinoja, jotka sijoittavat jokaisen sävelen kiinteään loogiseen yhteyteen. Sävellyksen rakentaminen tapahtuu matemaattisella tarkkuudella. Silloinkin, kun 12-säveljärjestelmän musiikki nojaa perinteisiin muotoihin (sonaatti- tai muunnelmamuoto jne.), on kysymys uudesta tyylistä. Sen hahmottaminen on vain hyvin rajattua. On perusteltua epäillä, voiko tällaista musiikkia todella kuulla.
Schönberg oli arvostettu opettaja, joka toimi Berliinissä sävellyksen professorina 1926–1933. Vuonna 1933 hän pakeni natsismia Yhdysvaltoihin, missä hän asui loppuelämänsä. Natsien kukistuttua Schönberg oli jo liian sairas palatakseen hänelle rakkaisiin Wieniin tai Berliiniin. Hänen rivitekniikallaan oli valtava vaikutus kaikkeen säveltuotantoon 1920-luvulta alkaen.
Kuvassa rivi, krapuliike ja inversio. Rivi muodostuu 12 sävelestä (c, cis, d, dis, e, f, fis, g, gis, a, ais, h tai alennettuna c, des, d, es, e, f, ges, g, as, a, b, h). Samaa säveltä ei käytetä uudelleen (ennen kuin muut sävelet on käytetty). Krapuliike on perusrivi lopusta alkuun. Inversio eli peili on perusrivin intervallit (sävelvälit) käännettynä vastakkaiseksi.
KUUNTELU. Schönberg: Orkesterimuunnelmat op. 31
Rivitekniikkaa ei tietenkään heti hyväksytty yleisesti, mutta Schönberg oli uransa huipulla. Hän oli suosittu opettaja ja sävelsi tärkeitä teoksia. Kansallissosialismin nousu Saksassa suuntautui juutalaisuutta vastaan myös kaikessa kulttuurielämässä, ja juutalainen Schönberg erotettiin virastaan. Hän muutti Yhdysvaltoihin v. 1933, missä tuottelias sävellystyö myös juutalaisten teemojen parissa (esim. Kol Nidre, 1938) saattoi jatkua. Yksi vaikuttavimmista teoksista on A Survivor from Warsaw op. 46 (1947), joka on miltei realistinen kertomus erään juutalaisen tuskista Varsovan ghetossa.
Schönberg oli lahjakas maalari ja mm. Kandinskin hyvä ystävä. Hänen omakuviaan voi ilmaisultaan verrata esim. Schjerfbeckin maalauksiin. Kuollessaan Schönberg oli enemmän myytti kuin säveltäjä, jonka teoksia soitetaan ja kuunnellaan. Vasta sotien jälkeisen Euroopan nuori säveltäjäpolvi paneutui kunnolla hänen tuotantoonsa.
"Olen tietoinen siitä, että teoksiani voi ymmärtää vasta vuosikymmenten kuluttua. Muusikoiden ja yleisön ajatusten täytyy kypsyä käsittämään musiikkiani. Olen luopunut varhaisesta menestyksestä, ja tiedän, että menestyksestä riippumatta historiallinen velvollisuuteni on kirjoittaa, mitä kohtaloni määrää." (1947)
"Uskon siihen, mitä teen, ja teen vain sitä, mihin uskon: joka kajoaa uskooni, varokoon."
Commedia dell'arte kukoisti Euroopassa 1500-luvulta 1700-luvulle. Se oli kansanomaista teatteria, aikansa sketsiviihdettä, joka perustui improvisaatioon vakiohahmoilla ja tutuilla tilanteilla. Juonet lainattiin kirjallisen draaman klassisesta perinteestä. Yhteen rooliin keskittyneet ammattinäyttelijät saavuttivat verrattoman taidon, jonka ansiosta kiertävät seurueet tulivat suosituiksi joka puolella, joskin mm. kielivaikeudet johtivat myöhemmin lajin unohtumiseen. Se on kuitenkin jättänyt jälkensä eurooppalaiseen näyttämötaiteeseen Chaplinia myöten.
Tyypillinen juoni oli esim. sellainen, jossa nuoren parin rakkautta vastustavat heidän vanhempansa. Henkilögalleriaan kuului myös kaksi palvelijaa, palvelusneiti, sotilas ym. tarpeellisia tyyppejä. Nuori pari näytteli ilman naamioita, jotka taas muilla olivat roolin olennainen osa. Commedia dell'arten hahmoja olivat Pantalone, kauppias, ja Capitano, sotilas, josta tuli Ranskassa Scaramouche. Koomisina palvelijoina, ilveilijöinä ja akrobaatteina toimivat Arlecchino (Harlekiini), Pulcinella ja Pedrolino (Pierrot). Colombina oli piika, joka usein joutui rakkaussuhteisiin muiden kanssa. Harlekiinin ohella hänestä tuli englantilaisen pantomiimin päähenkilö Pierrot'n ollessa ranskalaisten suosikki.
KUUNTELU. Pierrot Lunaire
Pierrot Lunaire op. 21 (1912) perustuu belgialaisen A. Giraud'n runoihin (1884). Tekstin esittää naisääni, ja pieni kamariyhtye – mm. piano, huilu, klarinetti, viulu ja sello – säestää. Puheäänen, Sprechstimmen, rytmit on annettu, mutta ei sävelkorkeutta. Säestävä kokoonpano vaihtelee. Teos on moni-ilmeinen ja ristiriitainen: draama ja konserttikappale, taidetta ja kabareeta, puhetta ja laulua. Päähenkilö on nainen (esittäjä), mutta joskus mies (Pierrot), välillä taas ei. Sävelkieli ei ole puhtaasti atonaalista. Vuosina 1908–09 Schönberg oli jo rikkonut kaikkia sääntöjä vastaan, ja mitään hänen musiikissaan ei enää voinut pitää varmana. Kaikki säännöt horjuvat, ja Pierrot Lunaire ei sääntöjä noudattaessaankaan voi toivoa saavuttavansa enää luottamusta. Naamiaiset ovat käynnissä monella tasolla: musiikissa passacaglian ja kaanonin vanhoissa muodoissa, näyttämöllä commedia dell'arten Pierrot'n hahmossa.